Tim Marshall: Maantieteen vangit

Tim Marshallin teos Maantieteen vangit tarkastelee 10 kartan kautta maailmanpolitiikan nykytilaa geopolitiikan näkökulmasta. Marshall määrittelee geopolitiikan seuraavasti: ”Geopolitiikka tarkastelee tapoja, joilla kansainvälisiä suhteita voidaan ymmärtää maantieteellisten tekijöiden kautta.” (s. 10) Tarkastelun kohteina ovat Venäjä, Kiina, Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa, Afrikka, Lähi-itä, Intia ja Pakistan, Korea ja Japani, Latinalainen Amerikka sekä Arktinen alue.

Marshall tarjoaa jokaisen luvun alkuun kartan alueesta, jota avaa luvussa. Hän pyrkii havainnollistamaan, miten maantiede kullakin alueella on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä poliittisiin ja taloudellisiin päätöksiin ja miten maantiede on muovannut kunkin alueen poliittista, taloudellista ja sosiokulttuurista kehitystä. Esimerkiksi Venäjälle Pohjois-Euroopan alanko on aina ollut maantieteellinen uhka, sillä sitä pitkin ovat historian saatossa maahan hyökänneet puolalaiset, ruotsalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset. Kartta ja historia auttavat ymmärtämään, miksi Ukraina ja Valko-Venäjä ovat Venäjälle strategisesti tärkeitä.

Kiinnostavimmat luvut ovat Kiinaa, Koreaa ja Japania, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa käsittelevät luvut, sillä niistä itse tiesin etukäteen kaikkein vähiten. Afrikan maantiede on rajoittanut infrastruktuurin kehittämisen mantereella, mikä on hankaloittanut muun muassa kaupankäyntiä. Sama on nähtävissä Etelä-Amerikassa esimerkiksi Brasiliassa, jossa sademetsät ja muu maasto on niin ikään rajoittanut infrastruktuurin kehittämistä, joka mahdollistaisi tehokkaamman kaupankäynnin. Molemmilla mantereilla myös maaperä on laajoilla alueilla viljelyyn kelpaamatonta. Aasiassa Mount Everest puolestaan tarjoaa strategisesti tärkeän huipun, josta hallita Himalajan vuoriston alueita erityisesti etelään ja pohjoiseen (Kiina vs. Intia), mikä selittää Kiinan halua hallita Nepalia.

Lukukokemuksena teos on kuin tasainen junamatka tasangon halki. Marshall on ilmaisussaan selkeä ja juoksuttaa asiavetoista tekstiä jouhevasti. Teos on opettavainen ja myös viihdyttävä. Ote on popularisoiva ja siinä Marshall onnistuu parhaiten esitellessään länsimaisia alueita. Kun mennään muille alueille, tämä muodostuu ongelmalliseksi.

Marshall esittää karttojen ilmaiseman maantieteen lisäksi myös monia näkökulmia, jotka eivät ilmene kartoista suoraan. Tästä yksi esimerkki on, kun Marshall kuvaa esimerkiksi tartuntatauteja Afrikan kehityksen jarruna: ”Afrikan etumatka yhteisessä tarinassamme antoi sille kuitenkin lisäaikaa kehittää jotain muuta, joka vielä nykyisinkin jarruttaa sen kehitystä: malarian ja keltakuumeen kaltaisia tartuntatauteja, jotka saavat alkunsa lämpimässä ilmastossa ja joita pahentavat nykyiset ahtaat asumisolot ja terveydenhuollon perusrakenteet.” (s. 145) Totta, Afrikassa on tartuntatauteja runsaasti, mutta niitä ei kartan avulla voi selittää. Eikä myöskään sitä, että juuri ne olisivat olleet kehityksen jarru Afrikassa.

Tämän ajatuksen myötä jäin pohtimaan muutamaa kysymystä, jotka koin ongelmalliseksi Marshallin tekstissä ja länsimaisessa ajattelussa laajemmin: mitä on kehitys, mikä tai mitkä ovat kehityksen mittarit? Marshallia lukiessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, että länsimainen kulttuuri ja sivistys ovat kehityksen huippu, jota vasten muuta mitataan ja että länsimaisen kehityksen geopoliittinen yksinvaltias on Yhdysvallat siitä syystä, että sillä ei maantieteensä puolesta ole uhkatekijöitä, sillä on ollut suotuisat ilmasto-olosuhteet maanviljelyyn, ja teollistumisen sekä kaupankäynnin myötä se on onnistunut rakentamaan itsestään globaalin vallan, jolla on strategisia kaupallisia ja sotilaallisia asemia ympäri maapalloa. Kehitys olisi siis taloudellista ja aseellista valtaa.

Mutta onko kehitys todella vain sitä, että raha ja aseet ratkaisevat ja kuka niitä eniten onnistuu maailmaan levittämään määrää tahdin? Miten kehitys ymmärretään aasialaisissa tai afrikkalaisissa kulttuureissa? Onko mahdollista, että toiselta puolelta maapalloa katsellessa länsimainen elämänmuoto näyttäytyykin varsin kehittymättömältä? Marshall on länsimaisena toimittajana oman kulttuurinsa lapsi. Hän tuo toki esille myös kritiikkiä länsimaista politiikkaa kohtaan esimerkiksi Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, joissa siirtomaavaltojen toimesta aavikoille on vedetty kansallisvaltioiden rajoja ymmärtämättä lainkaan paikallisten paimentolaiskulttuurien elämää alueilla. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan problematisoi sitä, että muilla alueilla voisi löytyä toisenlaisia tapoja ajatella kehitystä, joka kenties poikkea läntisestä ajattelusta, ja jonka valossa voisimme itse tarkastella käsitystä omasta kehittyneisyydestämme tai kehittymättömyydestämme toisenlaisista näkökulmista.

Mikäli kaipaa analyyttisempää pohdintaa ja syvällisempää tarkastelua aiheeseen, kannattaa hankkia jokin muu teos luettavaksi, sillä Maantieteen vangit on niin kuin popcorn-annos leffassa: valmiiksi tehty ja nopeasti pureksittu. Ja ahmimisen jälkeen alkaa janottamaan (lisää tietoa).

Jos puolestaan haluaa joko nopean pikakertauksen tai peruspaketin maailmanpolitiikan tilasta tänään, miten tähän on päädytty, miksi kyseiset alueet ovat sellaisia kuin ovat, on kirja hyvä vaihtoehto. Suosittelen pokkarin hankkimista, joka kulkee näppärämmin mukana maailmalla reissatessa, sillä kirjan luettuaan saattaa huomata olevansa matkakuumeessa, ja mikäli matka suuntaa kirjan esittämille alueille, on kukin luku itsessään oiva yleisesitys alueesta.

*

img_0499

*

Teksti: Jonas Bergenstad

Kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lisää kuvia kirjan kannesta alla. Pahoittelut kirjakissojen Hilma ja Siiri tuhosta kirjan kulmassa.

*

Tim Marshall: Maantieteen vangit

2018 Atena

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Päällys: Timo Mänttäri

335 sivua

arvostelukappale

*

Muita tietokirjoja blogissa:

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Pekka Valtonen: Karibian historia

*

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will

50 saarta, kaukaista, hylättyä, unohdettua, tavoittelematonta, eristyksissä olevaa saarta, jotka sijaitsevat siellä täällä maapallon valtameriä.

Jokaiselle kirjan esittelemälle saarelle on annettu yksi aukeama. Vasemmalla puolella on lyhyesti faktat kuten koordinaatit, sijainti joihinkin muihin saariin ja mantereisiin, saaren koko ja mahdollinen asukasluku. Tätä seuraa sivun pituinen teksti, joka esittelee saaresta jotakin erikoista tai sitten ihan vain hyvin tavallista. Lukija päättää. Tekstit on koottu eri lähteistä ja eri vuosisadoilta. Kirjoittajan mukaan ne eivät sisällä fiktiota. Vasemmalla puolella aukeamaa on koko sivun kattava kartta saaresta ja joitakin nimettyjä maantieteellisiä merkintöjä saarelta kuten vuoret, lahdet ja niemet nyt ainakin.

Kirja kertoi kai enemmän ihmisistä. Sellaisista, jotka ovat seikkailijoita, matkailijoita, sotilaita, kauppiaita, profeettoja, yksinvaltiaiksi halajavia, tieteilijöitä ja sattuman/kohtalon/onnen/määrätietoisuuden/hullunrohkeuden kuljettamia ihmisiä.   Heidän joukkoonsa mahtuu sellaisia, joilla on kaipuu tai kyky elää eristyksissä. Kaipuulla pääsee matkalle, mutta kyvyllä selviää jotenkin kunnialla hengissä. Jotkut etäisiltä saarilta itsensä löytäneet ovat lähteneet matkalle tuntemattomaan, sillä kaipaavat omaa rauhaa tai omia sääntöjä. Miksei kumpaakin?

Yksinäiset saaret ovat oivallista kasvualustaa utopioille ja valitettavasti myös dystopioille. On itsevaltiaita, jotka ovat kyllästyneet eurooppalaiseen menoon ja lähtevät merille. He eivät mene Amerikkaan vaan pienelle saarelle ja perustavat sinne vaikkapa kuningaskunnan. No, ehkä ei niin epäeurooppalaista käytöstä tuo tuollainen. Tyrannit ja monarkit saavat omilla saarilla päättää asioistaan kuten haluavat kunnes joku ostaa saaren heiltä pois esimerkiksi 2,5 miljoonalla länsimaisella valuutalla. Ennen sitä saarta on hallinnut alenevassa polvessa viisi saman nimistä kuningasta. Kätevää, ei ole tarvinnut päntätä monarkkien nimiä ja sukulinjoja. Kunhan osaa laskea ainakin viiteen, niin erään saaren monarkit ovat hallussa.

Eristyneissä saarissa on se sellainen juttu, että ihminen on aikalailla luonnon armoilla. Matkustaja- ja kauppalaivat kulkevat harvoin ohitse ja lentämälläkään ei aina tahdo päästä perille. Ei ainakaan saarelle, mille tähtää. Tämä eristyneisyys tekee ihmisen mielelle kaikenlaisia tepposia. Erakkoasenne ei ole kaikkia varten. Luonto laittaa järjestykseen myös saarten olosuhteisiin ilahtuneet itsevaltiaat ja jos luonto ei ehdi tehdä korjausliikettä yhdyskunnan demokratisoimiseksi, niin ihminen saa täystuhon aikaseksi ihan omana itsenään. Kärsijöinä usein toiset ihmiset ja valitettavasti myös ympäristö. Eräskin merileijonalaji metsästettiin sukupuuttoon ja sitten saarelle annettiin tuon rosvojoukon laivan kapteenin nimi. Lisäksi atolleja on räjäytelty sotimistarkoituksessa, ihan vaan harjoitellessa pommin toimivuutta ja nappien painallusta, koska parempi olla valmis kun toiselta puolelta maapalloa hyökätään.

Saaria katoaa kartalta yhtenään tai sitten ihmiset hukkaavat ne merenkulkupuuhissa. Militarisoidut saaret katoavat maailmankartalta epäluonnollisista syistä ja tutkimusasemiksi tai sotilastukikohdiksi vallatut saaret katoavat sen alkuperäisiltä asukkailta. Saaria katoaa myös länsimaalaisilta, joita ei toivota omalle saarelle sähläämään pommien, saasteiden ja aatteiden kanssa. Yksi tällaisista saarista kyllä valitettavasti on uppoamassa länsimaisavusteisesti ilmastonmuutoksen nostaessa merenpintaa, joten länsimaat voittavat vahingossa. Oikeasti olen sitä mieltä, että tässä prosessissa häviävät kaikki.

Ihminen ei ole ainoa, joka kadottaa saaret kartoista. Luonto osaa myös ja ei aina niin hitaasti kuin luulisi. Tulivuorten purkaukset hoitavat homman tehokkaasti ja ihminen ei millään keinolla pysty pysäyttämään tätä prosessia. Mannerlaatat liikkuvat ja sillä selvä. Niin näitä saariakin on ilmestynyt kartalle alun alkaen.

Atlas ei esittele lomiin sopivia paratiisisaaria, joissa ihmiset voivat suorittaa erilaisia soidinmenoja reality-televisiosarjojen mukaisesti. Mielikuvien eksoottiset lomasaaret, joissa palmut huojuvat, hiekkarannat hyväilevät ja kirkas sininen vesi, valo ja lämpö saavat uskomaan jumalaan, eivät ole tämän atlaksen saarikavalkadissa mukana. Internet-vapaata elämäntapaa kyllä tarjotaan ja se voi jo tuntua lomalta sellaisenaan. Nämä saaret ovat luonnon omia geologisia ihmeitä, taidonnäytteitä, kummajaisia, jäännöseriä, vitsejä ja kysymysmerkkejä.

Ihmisen uteliaisuudella ei ole rajoja. Ihminen on valloittanut ja yrittänyt valloittaa lukuisia atlaksen esittelemiä saaria, atolleja ja saariryhmiä. Valloitus tapahtuu menemällä paikan päälle ja sen jälkeen nimeämällä saari sekä piirtämällä siitä kartta. Karttaan on kirjattu esimerkiksi vuoria, laaksoja, rantoja, niemiä ja lahtia, joilla on usein englantilainen, ranskalainen tai espanjalainen nimi. Joukkoon mahtuu myös japanilaisia, portugalilaisia, norjalaisia ja venäläisiä paikannimiä. Harvemmin ovat käytössä kielet, joita saarilla on puhuttu ennen kuin ne on löydetty. Moni historiallinen monarkki puolisoineen ja perheenjäsenineen on saanut lainata nimensä monelle karttapaikalle ja kun merillä ollaan, niin monen laivan kapteeni on jättänyt myös jälkensä nimistöön.

Yksinäisille saarille eksytään usein puolivahingossa. Meri myrskyää ja rykäisee ihmisen paatteineen ja teknologioineen minne tuuli puhaltaa ja merivirrat kuljettavat. Haaksirikkoutueet lähettävät hätäkutsuja, seuraavaksi kaluavat saaren luonnon henkensä pitimiksi ja sen jälkeen mahdollisesti toisensa. Ja katoavat historiasta. Jotkut kuitenkin selviävät haaksirikosta siinä määrin, että päättävätkin elää saarella klaustrofobisissa tunnelmissa kunnes tulevat pelastetuiksi. Tällöin toisen ihmisen syöminen ei useimmiten ole vaihtoehto. Jotkut kyllä silti katoavat historiasta. Kun saarelle on menty uudestaan, niin on löydetty kasa ihmisen luita, hauta tai pari ja se oli siinä. Jotkut kuitenkin ihan oikeasti tulevat pelastetuiksi ja saari saa uuden nimen pelastavan aluksen kapteenin mukaan.

Saaret eivät tarvitse ihmistä. Ihmiset tarvitsevat saarta. Joku tarvitsee tilaa, koska haluaa omaa tilaa, joku luodakseen uuden yhteiskunnan (joka muistuttaa erehdyttävästi sitä, josta lähti, mutta tällä kertaa hän on pomo), joku käydäkseen sotaa ja joku harjoitellakseen sodankäyntiä. Saaria tarvitaan myös tyydyttämään ihmisen uteliaisuutta kuten pyrkimystä ymmärtää luontoa tai itseään (miten selviän – tyyppisesti, olenko ihminen vai jumala – tyyppisesti). Saaria tarvitaan myös kommunikointiin ja valvontaan, sillä niille voi sijoittaa tutkimuskeskuksia ja tiedusteluyksiköitä tai odotella avaruudesta palaavia (ihmisiä). Ja saarta tarvitaan myös nimeämään oma itse, oma ideologia ja oma uskonto kartalle. Ja joillekin saari on koti, asuin- ja elinympäristö, jolla on asuttu sukupolvesta toiseen.

Yksinäisillä saarilla tapahtuu yllättävän paljon.

Atlaksen kirjoittaja kertoo johdannossa muun muassa rakkaudestaan karttoihin. Ymmärrän.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will (2009/2010)

Penguin Books, kääntäjä saksasta englantiin: Christine Lo

Piirrokset ja suunnittelu: Judith Schalansky

Kirja omasta hyllystä kotikirjastosta.

Helmet-lukuhaaste 26: kirja kertoo paikasta, jossa et ole koskaan käynyt

Helmet lukuhaaste 2018