3x uskonto: raamatuntutkimusta, uskontodialogia ja pyhiä juutalaisia kirjoituksia (Talmud)

Kolme hyvin erilaista kirjaa uskonnoista. Erilaista sen tähden, että niiden tapa lähestyä uskontoja ja uskonnollisuutta on toisistaan poikkeava. Riikka Tuorin ja Tapani Harviaisen toimittama valikoima tekstejä Talmudista on uskonnollinen kirja, joka on tieteellisesti toimitettu. Talmud on keskeinen osa juutalaista uskonnollista itseymmärrystä ja oppia. Mikko Heikan Uskonnot kohtaavat on teologin ja uskonnollisen johtajan (luterilainen emerituspiispa) puheenvuoro globaaleista kriiseistä kuten pakolaisuudesta, ilmastomuutoksesta ja sotaisista konflikteista yhdistettynä uskontodialogin ja uskontoteologian mahdollisuuksiin vähentää ennakkoluuloja ja konflikteja ihmisryhmien välillä. Martti Nissisen ja Leena Vähäkylän toimittama Kiveen hakattu? on tieteellinen artikkelikokoelma, joka esittelee nykyaikaista raamatuntutkimusta eli eksegetiikkaa näkökulmanaan kumota mielikuva siitä, että pyhät kirjoitukset kuten kristittyjen Raamattu oli muuttumaton uskonnollisten tekstien kokoelma. Raamattu on kokenut lukuisia muutoksia esimerkiksi inhimillisen toiminnan ja synty-ympäristönsä tähden.

Seuraavaksi joitakin huomioita näistä kolmesta kirjasta.

*

Uskonnot kohtaavat avautui minulle puheenvuorona globaaleista kriiseistä kuten pakolaisuudesta, etnisten ryhmien konflikteista ja ilmastonmuutoksesta ja mikä on uskonnon sekä uskonnollisten ihmisten rooli näiden kriisien lieventäjinä. Pakolaisuus on tuonut eri kulttuurien ja uskontojen edustajat yhteen, jolloin konfliktien mahdollisuus on todennäköisempää. Pakolaisuutta ei voi kuitenkaan torjua vaan se on kohdattava. Heikka peräänkuuluttaa pakolaisstatuksen muutosta ottaen huomioon myös ilmastonmuutoksen kurjistamien maa-alojen pakolaiset ja kuinka monikulturalismi toimii assimilaatiopolitiikkaa paremmin. Heikalle monikulttuurisuuspolitiikan mukaan maahanmuuttaja saa ylläpitää omaa kulttuuriaan, jolloin hän myös kotiutuu Heikan arvioin mukaan paremmin uuteen kotimaahansa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että maahanmuuttajan tulee noudattaa uuden kotimaansa lakeja ja kunnioittaa ihmisoikeuksia.

Heikka tuo kirjassaan esille uskontoteologian erilaiset mallit. Uskontoteologiassa on kyse siitä, että uskontoa lähestytään sen omista lähtökohdista käsin. Tämä mahdollistaa aidon kohtaamisen eri tavoin ajattelevien ja toimivien välillä, kun jokainen lähestyy toista (uskovaa) ihmistä omista lähtökohdista käsin ja tunnustaa, että toisen uskonto on (lähtökohtaisesti) erilainen omaan nähden. Uskontodialogi ei toisin sanoen tähtää uskontojen sulautumiseen vaan dialogiin. Uskontodialogisia menetelmiä Heikan mukaan voivat olla esimerkiksi opin, hengellisen elämän ja käytännön soveltaminen kohtaamisissa. Opilliset keskustelut etsivät yhteyspintoja dogmien ja etiikan aloilta. Hengellinen uskontodialogi voi olla esimerkiksi yhdessä rukoilemista yhteisistä huolenaiheista kenties kuitenkin tunnustaen, että jokaisella on oma jumala, jonka puoleen uskovat kääntyvät uskontodialogisen hartaudenharjoituksen aikana. Käytännön tasolla puolestaan haetaan yhteyttä toiseen ihmiseen, jotta konfliktit eri tavoin uskovien välillä vähentyisivät. Käytännön tasoa voi olla esimerkiksi tutustumisen toisen uskontoon, uskonnollisiin teksteihin tai tapoihin tai uskonnon ilmenemismuotoihin tuomitsematta niitä. Erilaisuuden sietäminen vähentää riitoja ja toivottavasti myös väkivaltaa toiseutta kohtaan.

Heikan kirjan vahvuus minulle oli juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kohtaamismahdollisuuksien esittelyssä. Mitä näissä kolmessa ”Abrahamin uskonnossa” on yhteistä ja mitkä ovat niiden erot? Esimerkiksi: onko näillä kolmella uskonnolla sama jumala? Minkälaisia historiallisia esimerkkejä muslimien, kristittyjen ja juutalaisten välisistä kohtaamisista, kanssaelämisestä ja toisaalta myös konflikteista voidaan käyttää pohtiessa rauhan mahdollisuutta ja toiseuden hyväksymistä? Minkälaisia opillisia kohtaamispintoja kristityt, juutalaiset ja muslimit voivat löytää tukeutuen pyhiin teksteihin, joilla on hyvin samantahoinen alkulähde? Ja niin edelleen.

Kirjassa esitellään useita konkreettisia esimerkkejä uskontodialogista ”Abrahamin uskontojen” kohtaamismahdollisuuksista, mutta suoranaiseksi työkirjaksi uskontodialogiin kirjasta ei ole. Lisäksi olin hieman yllättynyt, että lähetystyö oli otettu kirjaan mukaan. Käsitykseni mukaan lähetystyön lähtökohtana on näkemys siitä, että lähetystyöntekijöillä on pyhäksi koettu tehtävä tehdä kaikista toisin uskovista oman uskontonsa edustajia ajatuksella, että toisen uskonto ei ole totta tai oikea suhteessa omaan jumalaan tai uskontoon. Heikka tuo esille pohtiessaan lähetystä ja dialogia esimerkiksi sen kuinka joissakin maissa on kiellettyä vaihtaa uskontoa. Tämä mielestäni on enemmän ihmisoikeuksien piiriin kuuluva asia kuin lähetystyön. Ihmisoikeuksiin kuuluu ihmisen mahdollisuus valita oma uskontonsa tai uskonnottomuus ja tästä on ulkopuolella arvoarvostelmat siitä mikä uskonto on oikeassa.

*

Martti Nissisen (Vanhan testamentin eksegetiikan professori) ja Leena Vähäkylän (Suomen Akatemian tiedottaja ja YM) toimittama tieteellinen artikkelikokoelma Kiveen hakattu? – Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa esittelee tänä päivänä Suomessa ja Suomen Akatemian rahoituksella tehtyä raamatuntutkimusta. Kirjan tarjoama keskeinen väite on, että Raamattuna tunnettu tekstien kokoelma on ollut alusta alkaen jatkuvan muutoksen alla. Ennen kuin Raamatun tekstit kanonisoitiin esimerkiksi kristinuskossa nykyiseen muotoonsa, yksittäisten tekstien variaatio on ollut monipuolista. Samasta tekstistä on esimerkiksi ollut useita eri käsikirjoituksia, joista vain osa on kaiken lisäksi säilynyt kopioiden kopiona. Pitkään Raamatun käännöstyötä on ohjannut keskiaikaiset käsikirjoituskopiot, mutta nykyeksegetiikka tunnustaa myös Qumranin tekstilöydosten ja Septuagintan (Vanhan testamentin kreikankielinen varhainen käännös hepreasta) roolin raamatuntutkimuksessa.

Ennen kirjapainotaitoa (1400-luvulta lähtien) tekstejä kirjoitettiin käsin erilaisille materiaaleille. Papyruskääröt edelsivät kirjamuotoisia esimerkiksi vasikannahalle kirjoitettuja kirjoituksia. Varhaiset papyrukset ovat säilyneet huonosti (poikkeuksena Qumran) verrattuna myöhempiin kirjoitusmateriaaleihin ennen kirjapainotaitoa. Tämän tekstien säilyvyysongelman lisäksi tekstit poikkeavat sisällöllisesti toisistaan. Tekstejä on kirjoitettu muistista ja niitä on kopioitu vuosisatojen ajan. Lisäksi raamatuntutkijan tulee olla tietoinen, että kirjoittaja tai kopioija on voinut tehdä kirjoitusvirheitä ja tarkoituksella muokannut tekstiä vastaamaan omaa tai oman yhteisönsä edustamaa teologiaa. Raamatun tekstien taustalla on siis lukuisia inhimillisiä tekijöitä, jolloin alkuperäisen, aidon, todellisen, autenttisen Raamatun tekstin rekonstruktioiminen eksegeettisin siis tieteellisin menetelmin ei ole mielekästä tai mahdollista.

Eksegetiikan yksi tehtävä on operoida erilaisten käsikirjoitusten kanssa ja löytää niistä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia mm. sanamuodoissa ja teologiassa, jota käsikirjoitukset edustavat. Kirjan ensimmäinen luku on pääosin tiukkaa eksegeettistä tekstianalyysiä, joissa osoitetaan kuinka muutaman sananvaihdos eri käsikirjoituksissa voi tuoda merkittävästi erilaisen sävyn vaikkapa Paavalin kirjeisiin.

Kirjan toinen luku käsittelee Qumran-löytöjä hälventäen danbrownimaisia visioita eriskummallisesta salaseurasta Qumranissa. Tätä tiede tekee parhaimmillaan. Kirjan kolmas osa oli minulle kiinnostavin. Siinä oli päästy irti jaekohtaisista tekstianalyysistä ja laajennettu artikkelien sisältöjä Raamatun ja sen synty- ja lähikulttuurien tutkimukseen arkeologian näkökulmiin. Kirjan minulle kiinnostavin luku löytyi heti kolmannen osan alusta, jossa joukko tutkijoita esitteli muinaisen Lähi-idän kulttuureja. Artikkelin fokuksessa on esitellä useita arkeologisia lähteitä kuten piirtokiirjoituksia ja kivireliefejä ja kuinka niiden avulla voi rekonstruoida historiaa ja tieteellisesti kommunikoida sen kanssa.

Kiveen hakattu? on monipuolinen esitys nykyeksegetiikan tutkimuskysymyksistä ja tutkimuskohteista. Kirja on melko yleistajuinen erityisesti loppua kohden, jossa tieteenalan erikoissanasto aukeaa sellaisellekin lukijalle, joka ei ole eksegeetti. Silti ajattelisin, että lukijalla kannattaa olla jonkinlainen perustuntemus Raamatusta ja juutalaisuuden sekä kristinuskon varhaishistoriasta, jotta kirjasta saa riittävästi irti informaatiota. Toisin sanoen ihan pelkäksi johdantoteokseksi maallikolle kirjasta ei ole, mutta sille voi antaa mahdollisuuden syventää perustietämystä Raamatusta ja toivottavasti lisätä ymmärrystä siitä, että Raamattu on ollut ja on edelleen jatkuvassa muutoksen tilassa. Se ei ole monokulttuurinen monoliitti vaan vuosisatojen ajan muovautunut tekstikokoelma, jota on tehty inhimillisin käsin ja ajatusmaailmoin.

*

Talmudilla on merkittävä asema juutalaisessa perinteessä. Sen tekstit ovat syntyneet tarpeeseen etsiä Jumalan tahtoa ja vastata siihen. Talmud on hyvin laaja kokoelma erilajisia tekstejä, joissa juutalaiset oppineet eli rabbit etsivät keskustellen ja väitellen vastauksia Jumalan tahdon yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen ja kuinka soveltaa heprealaisessa Raamatussa (kristittyjen Vanha testamentti) olevia tekstejä käytäntöön.

Riikka Tuorin ja Tapani Harviasen toimittama ja suomentama Pyhiä juutalaisia kirjoituksia on valikoima tekstikatkelmia Talmudista. Tämä kirja on ensimmäinen kunnollinen ja tieteellisesti toimitettu talmudtekstikokoelma suomeksi ja sen tähden merkittävä kulttuuriteko mielestäni. Kirja jakaantuu useampaan osaan. Alussa on rabbi Simon Livsoninin (Suomen ylirabbiini) tervehdys, josta siirrytään kattavaan Mišnan ja Talmudin historiallisen taustan esittelyyn. Tämän jälkeen valikoidut Talmudin tekstit on jaettu temaattisiin lukuihin, joissa käsitellään esimerkiksi lakia, etiikkaa, avioliittoa ja perhettä, kuoleman jälkeistä elämää ja juutalaisen historian avainhetkiä. Lukujen sarjan aloittaa Mišnan neljä traktaattia ja päättää Talmudin nk. Unikirja.

Talmudin historiaa tai syntyhistoriaa ja asemaa juutalaisuudessa esittelevä johdantoluku on kiitettävän selkeä esitys. En halua sitä referoida tässä laajalti, mutta haluan kertoa, että se antaa syventyneen kuvan siitä kuinka suullinen ja kirjallinen perinne juutalaisuudessa kommunikoivat keskenään ja kuinka juutalaisten diasporallinen asema ensimmäisinä vuosisatoina ennen ja etenkin jälkeen ajanlaskun alun ovat vaikuttaneet siihen, että Talmudin kaltainen tekstikokoelma on syntynyt pääosin Palestiinassa ja Babyloniassa (tai kenties tarkemmin Persiassa).

Talmudin syntyyn johdannosta saamani mielikuvan mukaan on vaikuttanut juutalaisten historia, jossa keskeiset vaikuttimet ovat olleet Jerusalemin temppelin tuhoutuminen kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran noin 500 eaa babylonian kuningas Nebukadnessar II:n joukkojen toimesta (josta alkoi myös pakkosiirtolaisuuden aika) ja toisen kerran roomalaisen vallan alla vuonna 70, jota seurasi vielä epäonnistunut kapina, jonka seurauksena juutalaiset karkotettiin Jerusalemista. Temppeliin keskittyvä juutalaisuus joutui etsimään vaihtoehtoisia keinoja elää juutalaisina ja näin alkoi kehittyä voimakkaammin synagogiin keskittyvä rabbiininen juutalaisuus. Uskonnollinen auktoriteetti siirtyi temppelin uhraamiseen vihityiltä papeilta synagogayhteisöissä opetusta antaville rabbeille.

Talmudin syntyhistorian ja johdantoon sopivan väljän sisällönesittelyn lisäksi kirjan alkuluvussa tuodaan esille myös minkälainen vastaanotto Talmudilla on ollut esimerkiksi kristittyjen keskuudessa keskiajalta lähtien ja mikä on Talmudin asema nykypäivän juutalaisuudessa maailmalla ja Suomessa. Talmud on hyvin rikas kokoelma eri lajityypin tekstejä eri ajoilta. Johdantotekstissä tuodaan esille, kuinka Talmudista on historian saatossa nostettu joitakin hyvin kielteisiä kantoja tai näkökulmia ei-juutalaisista ja näitä yksittäisiä kontekstistaan irrotettuja tekstikatkelmia on käytetty juutalaisia vastaan eri aikoina: ”Tyypillistä on irrottaa jokin Talmudin lause asiayhteydestään ja väittää sen olevan koko totuus juutalaisuudesta ja juutalaisista tai esittää koko Talmud tyhjänpäiväisenä hiustenhalkomisena.” (s. 32). Johdantoluvussa Talmudin arvellaan olevan vaikea ja monitulkintainen teksti lukea, joten se on voinut herättää ja herättää edelleen epäluuloja ja mutkat suoriksi -periaattella tehtyjä vääriä tulkintoja.

Nykypäivän Talmudin käytöstä juutalaisten keskuudessa johdannossa muun muassa kerrotaan, että 2010 -luvulla sen lukeminen on kokenut eräänlaisen renessanssin. Rabbi Meir Shapiro kehitti 1920-luvulla ”sivu päivässä” -harrastuksen, joka yhdistää tänäpäivänä laajakirjoisesti juutalaisia internetin välityksellä. Luku-urakka on pitkäkestoinen. Jos Talmudin haluaa lukea tällä menetelmällä alusta loppuun, menee siihen seitsemän ja puoli vuotta, mutta loppuun päässeet voivat osallistua maailmanlaajuisiin juhliin lukuonnistumisensa johdosta. Nykypäivää on myös naisten mahdollisuus lukea ja opiskella Talmudia, joka on perinteisesti mielletty vain miehille. Talmudin teksteissä tämä tulee esille kieltoina, mutta tänä päivänä melkein jokaisessa juutalaisuuden suuntauksessa on myös naisia rabbeina.

Loppuun lainaus Talmudista. Kyseisessä katkelmassa kolme pakanaa menevät hakemaan neuvoja Šammailta ja Hillelilta. He edustavat kahta varhaista koulukuntaa. Lainauksessa esiintyy kaksi ensimmäistä käännynnäistä.

” Rabbimme ovat opettaneet:

Kerran eräs pakana meni Šammain luokse ja kysyi: ”Kuinka monta Tooraa teillä on?”. Šammai vastasi: ”Tooria on kaksi. Toinen on kirjallinen ja toinen suullinen.”

Pakana sanoi: ”Kirjallisen Tooran suhteen uskon sinua, mutta suulliseen Tooraan en usko. Saat luvan käännyttää minut juutalaisuuteen, mutta vain jos opetat minulle pelkästään kirjallista Tooraa!”

Šammai suuttui ja ajoi hänet nuhdellen luotaan pois. 

Pakana meni Hillelin luokse, ja tämä lupasi käännyttää hänet. 

Ensimmäisenä päivänä Hillel opetti aakkosia: ”Alef, bet, gimel, dalet.” Seuraavana päivänä Hillel opetti kirjaimet toisin päin. 

Mies huomautti: ”Eilen sinä opetit ne toisin päin!”

Hillel vastasi: ”Jos luotat minuun opetellessasi aakkosia, luota minuun myös silloin, kun opetan suullista Tooraa!”

Toisen kerran eräs pakana meni Šammain luo ja sanoi: ”Saat luvan käännyttää minut juutalaisuuteen sillä ehdolla, että opetat minulle koko Tooran samaan aikaan kun seison yhdellä jalalla.”

Šammai hääti hänet luotaan heristämällä kädessään olevaa mittakeppiä. 

Pakana meni Hillelin luokse, ja tämä käännytti hänet juutalaisuuteen. 

Hillel sanoi hänelle: ”Älä tee lähimmäisellesi sitä, mikä on sinulle vastenmielistä. Siinä on koko Toora. Kaikki muu on kommentaaria. Mene ja opiskele!””

*

3D66CD2C-8305-41DC-87B5-085E7BFA2858858EAB98-080E-4325-8475-1F7B1432EB8B36332F86-7E2E-409A-9D28-233F677F495C

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kirjojen tiedot:

Riikka Tuori ja Tapani Harviainen (toimittajia ja suomentajia): Pyhiä juutalaisia kirjoituksia – Valikoituja tekstejä Talmudista

2018 Gaudeamus

Kannen kuvat: Julistaja Dura Europoksen synagogan seinämaalauksessa (v. 244),Tooranlukutikku (jad) (puu ja hopea, Saksa, n. 1800) ja Talmudin katkelma. Tooranlukutikun valokuva: Cooper Hewitt (Smithsonian Design Museum, muut kuvat: Wikimedia Commons.

Kannen suunnittelu: Jukka Aalto

505 sivua

kirja kustantajalta

*

Mikko Heikka: Uskonnot kohtaavat – Mahdollisuus parempaan maailmaan?

2018 Gaudeamus

Kansi: Miika Immonen

302 sivua

kirja kustantajalta

*

Martti Nissinen ja Leena Vähäkylä (toimittaneet): Kiveen hakattu? – Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa

2018 Gaudeamus, teos julkaistu yhteistyössä Suomen Akatemian kanssa

Kansi: Maria Manner

199 sivua

kirja kustantajalta

*

Lisää tietokirjallisuutta blogissa

Tacitus: Germania

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

 

 

Mainokset

Tacitus: Germania

Gaudeamuksen julkaisema ja Tuomo Pekkasen suomentama ja selityksin ohjeistama uusintapainos Tacituksen Germaniasta (arviolta v. 98) oli minulle kiinnostavaa kirjallisuutta. En ole erityisen kiinnostunut germaaneista, mutta olen kiinnostunut muun muassa antiikin maailmankuvasta, ihmiskuvasta, kulttuurista ja niin edelleen. Publius Cornelius Tacitus (n. 55-120) oli historioitsija, joka Germanian lisäksi kirjoitti muun muassa Rooman keisarien historiasta (Historiae ja Annales, suom. Keisarillisen Rooman historia).

Uusintapainos Germaniasta on kattava kokonaisuus oman aikansa maantiedettä, kansatiedettä ja kulttuurintutkimusta. Kirja pitää sisällään ensinnäkin johdannon, jossa lukijalle kerrotaan mm. Tacituksen käyttämistä lähteistä, käsitellään Tacituksen käyttämää latinaa ja pohditaan kirjan vastaanottoa ja myöhempää vaikutushistoriaa. Germaniaa on menneinä vuosisatoina käytetty poliittisiin ja kansallisaatetta nostattaviin tarkoituksiin. Pekkanen arvioi Germanian olevan kuitenkin maantieteellis-kansatieteellinen tutkielma ilman erityistä poliittista intentiota. Historioitsijana Tacitus on kerännyt tietoa pääosin erilaisista omana aikanaan saatavilla olevista kirjallisista lähteistä kansanryhmästä, jota vastaan Rooma on sotinut.

Varsinainen Tacituksen teksti on painoksessa julkaistu kahteen kertaan. Ensimmäisenä Tuomo Pekkasen suomennos ja toisena Textus Latinus Germaniasta kaikille latinan taitoisille. Tacituksen alkuperäinen teksti ei ole säilynyt vaan antiikin kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan nykylukijat saavat lukea kopioiden kopioita. Varhaisin Germaniasta tiedetty käsikirjoituskopio on 800 -luvulta. Se ei ole kuitenkaan säilynyt meidän päiviin asti vaan siitä tehdyt painokset 1400 -luvulta.

*

Germania käsittelee germaanien asuinaluetta ja tapoja, tarkennettuna esimerkiksi maantiedettä, alueen olosuhteita, elinkeinot, viljelyskasvit, sodankäynnin merkityksen, arkkitehtuurin, uskomusjärjestelmän, yhteiskunnallisen järjestäytymisen, joitakin kulttuurisia tapoja ja antaa arvion germaanien luonteenpiirteistä. Tämän jälkeen käydään läpi kaikki germaaneihin kuuluvat heimot ja ryhmät, sisältäen ”ihmeen villit ja viheliäisen köyhät” fennit. Joihinkin Tacituksen antamiin tietoihin nykylukija voi suhtautua kriittisyydellä ja Pekkanen korjaakin kirjan selitysosiossa nykytutkimuksen valossa joitakin kohtia. Silti teosta on kiitelty monin paikoin paikkansa pitäväksi.

Mitä Tacitus sitten kertoo germaaneista? Alla joitakin huomioita.

Luonnonolosuhteet ja ilmasto ovat karaisseet germaanit omanlaisekseen kansaksi, joilla on ”tuikeat silmät, punertavat hiukset ja kookas ruumis” ja että ”janoa ja hellettä he eivät siedä lainkaan” (s. 24), mutta ovat tottuneet pakkasiin ja paastoamiseen. (pohdin: nälkään?). Luonnonrikkauksia kuten hopeaa germaaneilla ei ole ja he eivät ole niistä Tacituksen mukaan edes erityisen kiinnostuneita.

Tacituksen mukaan germaanit eivät rakenna talojaan lähekkäin, eivätkä elä kaupungeissa vaan rakentavat kotinsa metsikköihin ja tasankoihin. Germaanit viljelevät maata. Juomana heillä on ”ohrasta tai vehnästä valmistettu neste, joka on käyttämällä saatu jossakin määrin viinin kaltaiseksi” ja ”ruoka on yksinkertaista: luonnonvaraisia hedelmiä, tuoretta riistaa tai piimää. Ilman herkkuja ja erikoisuuksia he torjuvat nälän. Janoon nähden he eivät ole yhtä kohtuullisia. Jos heidän juomanhimoaan tyydytetään toimittamalla heille niin paljon kuin he haluavat, heidät voitetaan yhtä helposti heidän omilla paheillaan kuin asein.” (s.42). Tacitus tietää myös kertoa, että jotkin juomingit äityvät kohtalokkaiksi tappeluiksi ja kuinka noppapelejä he pelaavat kuitenkin ”kumma kyllä vakavissaan ja selvin päin ja osoittavat voiton tai häviön ollessa kysymyksessä niin suurta harkitsemattomuutta, että kaiken menetettyään he viimeisellä ja ratkaisevalla heitolla panevat peliin vapautensa ja itsensä. Hävinnyt menee vapaaehtoiseen orjuuteen. Nuorempi ja vanhempikin antaa köyttää ja kaupata itsensä. Niin itsepäisiä he ovat tässä nurinkurisessa asiassa: itse he sanovat sitä rehellisyydeksi.” (s. 43).

Germaanien uskomusjärjestelmä pohjautuu joihinkin yksittäisiin jumaliin, ja rituaaleina toimivat esimerkiksi ennustaminen ja uhrit (uhrilehtoja). Tacituksen tekstin mukaan germaaneista saa mielikuvan sotaisana kansana, joka käy taisteluita myös toimettomuuttaan. Ja vaikutelmakseni jäi myös, että germaanien yhteisöt rakentuvat sotien ja niiden mukanaan tuoman hierarkian ja moraalin varaan.

Kirjan sivuilla lukija havaitsee helposti Tacituksen (n. 55-120) asenteen barbaariheimoihin. ”Alkukantaisuus” asettuu vastakkain ”sivistyneen Rooman” kanssa, jonka elinolosuhteet Tacituksen mukaan ovat kaiken lisäksi erinomaiset. Näistä kohdista mieleeni tuli muun muassa Vitruvius (90-20 eaa), joka 10:n kirjan kokoelmassa De Architecture kommentoi (kirja VI) eri kansojen fyysisiä ominaisuuksia asuinalueidensa muovaamina. Vitruviuksen mukaan roomalaiset asuvat parhaimmilla alueilla, joten sopivat hyvin esimerkiksi filosofointiin siinä missä pohjoisemmassa elävät ovat (tyhmänpuoleisia) ja hyviä sotilaita (veri vahvempaa mm. ilmaston takia). Tacituksen kirja ei kuitenkaan ole kritiikitöntä Rooman ylistystä vaan hän syyttää omiaan joistakin paheista esimerkiksi avioliittoon liittyen, jossa germaanit Tacituksen mukaan taisivat olla hyveellisempiä. Germania ei kuitenkaan rakennu filosofisiin pohdintoihin kuten etiikkaan ja moraaliin, joten Tacituksen huomatukset jäävät siihen nähden melko sivulliseen rooliin kokonaisuudessa.

Tacituksen tekstiä seuraa selitysosio, joka vaikuttaa hyvin kattavalta kommentaarilta Germaniaan. Se toimii hyvin myös itsenäisenä tekstinä, mutta ei ole tietysti verrattavissa tarkoituksensa takia Tacituksen tekstiin. Selitysosiossa Pekkanen korjaa joitakin Tacituksen antamia tietoja. Nykyään tuon ajan germaaniheimoista tiedetään enemmän, kuva heidän yhteiskunnastaan on monipuolistunut esimerkiksi arkeologisen tutkimuksen myötä. Painoksen lopussa on vielä kirjallisuusluettelo ja hakemisto. Lukukokemus on kuvitettu arkeologisin löydöin mm. kolikoista, patsaista ja suoruumiista.

Germania ei laajuudellaan pyörrytä, joten sen lukee nopeasti. Tacituksen teksti on miellyttävän selkeää ja suomennos helppolukuinen.

*

img_1007

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tacitus: Germania

kirjoitettu arviolta vuonna 98

Kolmas uudistettu painos 2018

Gaudeamus

Suomentanut ja selitykset laatinut: Tuomo Pekkanen

Kannen kuvassa roomalainen pronssipatsas germaanista ajalta 50-150 jKr. Kannen toteuttanut: Jukka Aalto

176 sivua

arvostelukappale

*

Lisää antiikin Roomaa blogissa

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Horatius: Runoudesta

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Antiikkia! (listaus kaikista blogiin kirjoittamistani antiikin kirjallisuutta käsittelevistä teksteistä)

 

 

 

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Ei nyt ihan ”kaikki” runous, mutta melkein. Näin selviää kääntäjä Jukka Kemppisen kirjaesittelystä. Lisäksi selviää, että käännökset on tehty periaatteella: tekstin tulee olla toimivaa runomuotoista käännöskirjallisuutta siis luettavaa runoutta. Käännösten pakottaminen alkukielisen tekstin runomittoihin ja rytmiin ei aina toimi tai lainatakseni Kemppistä: ”Siinä ovat lujilla sekä runous että sisältö”. Oli virkistävää lukea myös seuraava kääntäjän tunnustus: ”Suomennoksissani on joitakin päähänpistoja, jotka eivät saa suoraa tukea alkutekstistä. Niitä on kuitenkin aika vähän.” Kiitos rehellisyydestä.

Kaiken kaikkiaan on pakko todeta, että pidän siitä, että käännösrunoteoksissa avataan taustoja oli kyse käännöstyöstä, runoilijasta, hänen ajastaan tai runoudesta yleensä. Nämä tiedot usein syventävät lukukokemustani ja jos oikein innostun tekstistä, niin taustojen innoittamana voin hakea itselleni lisää luettavaa samalta kirjailijalta, hänen aikakaudeltaan, kulttuuristaan ja tai niin edelleen.

*

Kokoelman draaman kaari on onnistunut. Sisäänheitto, rauhallinen keskiosa ja lopuksi kerrataan alun teemat, mutta tummilla kypsyneillä sävyillä. Alussa iloluontoista ranttalimeininkiä, keskiosa eeppisen ylevää kreikkalaisihanteista runoelmaa ja loppupuolella synkkää kamaa, jossa alkupuolen räväkkä huulenheitto on vaihtunut kyyniseksi irvistelyksi. Ensin ovat käynnissä riehakkaan nousujohteiset bileet, jota seuraa aamuyön eetterissä surisevat filosofiset keskustelut ja lopulta tapahtuu havahtuminen elämän paskuuteen keskellä käynnistyvää krapulaa.

”Lakkaisit toivomasta ihmisiltä hyvää, / lakkaisit toivomasta kiitollisuutta. / Mikään ei kiitä; mikään ei kestä; / hyvyys palaa poroksi; ystävyys ei uusi. / Menneittein tekojen taakka painaa kumaraan. Tämän Catullus tajusi. Hänellä oli ystävä.”

*

Mistä aiheista Catullus kirjoitti?

Esimerkiksi: naiset, miehet, juopottelut, ihanainen Lesbia, aktiivinen seuraelämä, kaupunkielämä, alapään jutut keskittyen perseen alueelle, naiminen, rakkaus, ystävyys, erilaiset menetykset (sis. taloudelliset, eräänlaista velkojen perintää pilkkarunoilla), poliittiset johtohahmot, runoilu, runous ja kreikkalainen mytologia.

Entä mikä on Catulluksen runojen tyyli? Tapa lähestyä runojen aiheita?

Karski, ronski, pilkkaava, iloitteleva, naurettava, naurava, persekeskeinen, satiirinen, ilkikurinen, kuriton, hillitön, hallittu isku, naseva, suorapuheinen, kaunopuheinen, älykäs, infantiili, nokkava, nokkela, vittuileva, kepeä, lakoninen ja hauskanpitoinen.

Tyylistä jää vaikutelma, että iva peittelee totuutta tai jos ei peittele, niin Catullus joko a) ei välitä tai b) ei välitä ja haluaa ärsyttää. Ajoittain lukukokemuksen aikana tuntui kuitenkin siltä, että luen kurittoman kakaran verbaalista purkausta.

”Täyshomot Aurelius ja Furius, / puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu. / Kuvittelette minua säkeitteni kaltaiseksi, / jotka ovat rivoja, / joista puuttuu häpy… / Oikea runoilija on tavallansa siveä, / vaikkei se välttämättä näy hänen runoistaan. / Ne ovat joskus ruokottomia, / säädyllisyyttä vailla / ja voivat vielä innostaa hillittömyyteen, / mutta eivät poikia, vaan miehiä, / joiden takkuiset takamukset / eivät vähästä hetkahda. / Olette lukeneet tuhannesta suukostani / ja aavistelleen minussa naismaisuutta. / Olette väärässä, täyshomot Aurelius ja Furius, / puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu.”

Catulluksen runoutta lukiessa sain usein vaikutelman, että hän tekee tarkkoja havaintoja ihmisten heikkouksista, pikkumaisuuksista, virheistä. Lyhyissä ivapitoisissa runoissa usein puhutellaan nimeltä jotakin toista miestä, joka saattaa olla ystävä, kenties lähipiiriin kuuluva, mutta osa vain valikoituja uhreja Catulluksen sivalluksille. Moni miehille suunnattu runo sisältää fallistista pullistelua tai muuten vain semi-aggressiivista loanheittoa.

Vaihtelua tähän machoiluun tuovat osa Lesbialle osoitetuista runoista. Hän on Catulluksen rakastettu, mielitietty ja ilmeisen saavuttamaton nainen runoilijalle, mikä tekee Lesbiasta varauksettoman palvonnan kohteen Catullukselle. Lesbia on ihana, naisista parhain ja samalla naisista kamalin, koska ei antaudu (yksinomistuksella) Catullukselle.

Catullus on runoillut Lesbiasta useamman värssyn, joiden tunneskaala ja sisältö vaihtelee laidasta laitaan. Joissakin Lesbia on varpunen, jonka sylissä on onni ja jota Catullus voisi suukotella tuhansittain ja toisaalla myös Lesbia saa kuulla kunniansa.

”Lesbia sanoo naivansa minut / ennen kuin kenenkään toisen, / vaikka jumala kosisi. / Tai hän siis sanoo; / mutta minkä nainen sanoo rakkaalleen himossa, / sen saa kirjoittaa tuuleen ja virtaavaan veteen.”

Tämä oli vielä hyvin nätisti sanottu Lesbiasta.

*

Catulluksen henkilöihin menevässä runoudessa on tuntu välittömyydestä, nokkelan nopeasta kynäilystä (?) ja ilkikurisesta palautteesta. Useat hänen runoistaan ovat turhasta pinkeydestä vapaata revittelyä ja poikas-äijäilyjengien seksuaalisviritteistä siis kukkoilevaa läpän- ja loanheittoa, jolla koetellaan kohteensa huumorintajua.

”Flavius, naisesi taitaa olla pahan näköinen, / sillä muuten olisit tehnyt / hänestä suuren numeron. / Olet tainnut iskeä tosi pahan huoran, / kun et kehtaa kertoa minullekaan. / Yksin et nimittäin öitäsi makaa. / Sen näkee peitteestä, haistaa / manteliöljystä, Syyrian seppeleistä. / Tyyny on puhki monesta kohtaa, / sänkysi natisee romahtamaisillaan. / Turhaan sinä piilottelet huoraamistasi. / Ei kukaan tule muuten vain / noin puhki naidun näköiseksi. / Niin että tunnusta hyvät ja pahat. / Kerro minulle, niin minä / lennätän teidät taivaalle säepareina!”

Ei ole aina helppoa, kun lähipiirissä on runoilija.

Lähipiirin lisäksi poliittinen kärki ja vallanpitäjät saavat kuulla kunniansa. Catullus ei ole valinnut puolia vaan tasaisesti tuuletti pahansuopaiset sanakatkunsa minne huvitti. Catullus (n. 87-57 eaa) eli Rooman tasavallan raunioilla, joten materiaalia poliittisen pilkantekoon varmasti riitti.

”Marcus Tullius Cicero puhetaidon mestari / ylitse menneen ja tulevan Rooman! – / Kaikkein huonoin roomalainen runoilija / Gaius Valerius Catullus esittää sinulle kiitoksen. / Catullus on runoilijana kaikkein huonoin / niin totta kuin Cicero on puhujana paras.”

Ja näin Catullus sivaltaa Julius Caesarin yhdestä alaisesta:

”Nyt puhki naitu kenraali Mamurra / syö kaksi-kolmekymmentä miljoonaa sestariusta. / Vieläkö sallivuus sallii tätä enemmän? / Eikö tämä riittäisi himoon ja ahneuteen? /// Ensin hän hävitti isänsä perinnön, / seuraavaksi meni Pontoksesta tuotu saalis, / sitten hän teki selvän Iberian virtojen kullasta. / Hän on gallien kauhu. Häntä pelkää Britannia. /// Miksi, Caesar, suojelet tällaista tyyppiä, / joka on etevä vain hävittämän varoja? / Tätäkö varten te, kaupunkimme korkeimmat, / käänsitte ylösalaisin meidän maailmamme?” 

Tämä oli vielä aika nätisti sanottu Julius Caesarista ja Mamurrasta.

*

Catullus oli pilkkaan sanavalmis runoilija. Siksi olikin melkoinen yllätys lukea kokoelman keskivaiheilta hänen eeppistä kreikkalaisuuteen päin kumartavaa runoelmahenkistä materiaalia. Niiden aiheina ovat kuolemattomat sankarit, jotka tekevät virheitä.

Alla muutamia esimerkkejä näiden runojen sisällöstä.

Kybelen hurmiomainen kultti oli suosittu Roomassa ja yksi runoelman pätkä käsitteleekin Attiksen kohtaloa (kastraatio: joko itse tai sitten sen suoritti Kybele) ja Kybelen hahmoa.

Attis tekee kohtalokkaan virheen, joka loukkaa Kybeleä. Attis vaikertaa katuen, mutta Kybele ei rauhoitu:

”Kun nämä sanat nousivat hänen ruusuisilta huuliltaan, / ne kuuli Kybele, joka irrotti vasemman leijonansa / kytkyestä ja puhui tämän: / Mene, hän sanoi, mene leijona hurjana. Lyö Attis / hulluudella, / että hän pakenee metsiin. Hän halusi olla vapaa! / Hän halusi ulos valtani alta! Ruoski häntä hännälläsi, / pane vuoret vapisemaan karjumalla, heitä / ruskeaa niskaa ja punaista harjaasi. /// Tämän sanoi hurjistunut Kybele ja laski irti leijonansa. / Pedon rohkeus nousi ja sydämen raivo; se ryntäsi se / karjui, pitkin loikin se murskasi pensaat ja puut. / Aavan veden äärellä valkoisella rannalla se näki / haavoittuvan Attiksen marmoriulapan edessä ja / hyökkäsi. Hullaantunut Attis pakeni villiin korpeen. / Ja hän oli siellä kaiken elämänsä naisjumalan orjana.” 

Kybelen ja Attiksen tarun lisäksi Catullus on kirjoittanut kreikkalaisen mytologian kertauksen argonauteista lähtien keskittyen ensin Peleukseen. Peleus oli Akhilleuksen isä ja kommervenkkien kautta kytkeytyi Troijan sodan käynnistymiseen nimittäin häissään Thetis-nymfin kanssa käytiin riita, joka johti Troijan sodan syihin. Upsista sentään.

Peleuksen lisäksi Catullus käy läpi argonautteihin kuuluvan Theseuksen elämäntarinan. Theseus on tunnettu monista (uro)töistään kuten Kreetalla minotauroksen surmaajana. Kreetan prinsessa Ariadne lupaa auttaa Theseusta minotauroksen surmaamisessa, jos Theseus puolestaan tekisi Ariadnesta vaimonsa. Theseus onnistuu urotyössä, mutta hylkää Ariadnen, joka myöhemmin pääsee naimisiin Dionysoksen kanssa. Toisen taruversion mukaan Ariadne katosi kotimatkan aikana ja Theseus matkaa kotiin Ariadnen nuoremman sisaren Faidran kanssa. Suru Ariadnen menetyksestä on kuitenkin niin suuri, että Theseus unohtaa laittaa valkoiset purjeet laivaansa ennen kotisatamaan saapumista merkkinä elossaolostaan kuningasisälleen. Theseuksen isä tekee itsemurhan luullessaan poikansa menehtyneen ja näin Theseuksesta tulee kuningas. Hän nai Faidran myöhemmin. Ennen tätä tapahtumaketjua Theseus on saanut pojan (Hippolytos) amatsoni Antiopen (tai tämän sisaren Hippolyten) kanssa. Tämä tapahtui kun Theseus seikkaili Herakleen matkassa. Myöhemmin kuningatar Faidra rakastuu poikapuoleensa Hippolytokseen ja siinä tarinassa kaikille käy huonosti. Theseus menettää vaimon ja pojan. Leskeydyttyään Theseus jatkaa jumalaisten naisten vonkaamista. Heidän joukossa on eräs Helena, jonka hän ryöstää, mutta tämä ryöstö ei ole niin kohtalokas kuin se, jonka Paris teki vietyään Helenan Troijaan. No tällaista sattuu ja Theseus jatkaa seikkailujaan. Hän päätyy onnettomasti Haadekseen, josta Herakles hänet pelastaa kuuluisia urotöitään tehden. Theseuksen elämä on tapahtumarikas, mutta loppu koruttoman tyly. Hän liukastuu kalliolla ja kuolee.

Peleuksen ja Theseuksen lisäksi Catullus runoilee nymfi Thetiksen synnyttämästä Akhilleuksesta, jonka ”ylittämättömiä saavutuksia toistaa moni äiti / poikansa haudalla raastaen harmaata tukkaansa, lyöden / kuihtuneita rintojaan voimattomin käsin.”

*

Catulluksen runous on monipuolista. Se pilkkaa minkä pilkkaa, mutta toisaalla kuvaa todella ylevin tunnelmin myyttisiä sankareita kunnes pudottaa heidät jalustaltaan hyvin traagisina hahmoina. Catullus julistaa kreikkalaisen mytologian runollisen pikakertauksen päätössanoissa näin:

”Muinaiseen aikaan ennen kuin uskonto joutui huonoon / huutoon / jumalat ottivat ihmisen muodon ja saapuivat / sankarien pitoihin kuolevaisten seuraan. / Usein jumalien isä laskeutui taivaasta / loistavaan temppeliin vuotuisiin juhliin pyhinä päivinä, / jolloin hänen eteensä tapettiin uhriksi sata härkää. – – – Sitten rikos tahrasi maan ja ihmiset karkottivat / hyveen sielustaan, kun veli kastoi kätensä / veljensä vereen, kun poika ei enää surrut isäänsä, / kun isä halusi nuoren poikansa kuolemaa päästäkseen / nauttimaan esteettömästi tämän nuoresta morsiamesta, / kun luonnonvastainen äiti yhtyi synnissä poikaansa / pelkäämättä isien jumalia. Oikea ja väärä / sekoittuivat synnin hulluudeksi ja ihmiset lakkasivat noudattamasta taivaan tahtoa. / sen jälkeen eivät / jumalat ole suvainneet saapua ihmisten seuraan eivätkä / kärsi paljasta valoa.”

Catulluksen hahmossa itsessään on myös jotakin hyvin traagista. Tuntuu kuin hän olisi jatkuvasti turhautuneen kiukkuinen, älykäs havaitsemaan virheet ympäristössään, vaatimassa ehdotonta oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä, mutta jos jumalaiset sankaritkaan eivät yllä korkeisiin ihanteisiin, niin mitä jää jäljelle?

*

Loppuun säepari, jossa Catullus runoilee itsestään:

”Minä vihaan ja rakastan. En tiedä miksi.

En tiedä vaan tunnen, ja se tunne repii.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

suomentanut: Jukka Kemppinen

1990 WSOY

Kansi Joonas Ruusunen

126 sivua

lainattu kirjastosta, mutta löytyi myös omasta hyllystä (kas)

*

Lisää antiikkia blogissa:

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Horatius: Runoudesta

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan – matkustaminen antiikin maailmassa

Antiikkia! (blogin kaikki antiikkia käsittelevät tekstit)

*

Kirjasta on kirjoittanut aiemmin mm.

Kirjanavaaja

*

Blogitekstejä syntymässä seuraavista kirjoista: Tomi Kontio: Uumen, Richard Jefferies: Sydämeni tarina, Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, Sata runoilija, sata runoa (japanilaista runoutta Heian -kaudelta ja ennen), Peter Sandström: Äiti Marraskuu, Hanna Storm: kutsun itseni kylään ja Vanhan Japanin taruja.