Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Tätä kirjaa, sen sisältöä on helvetin vaikea kuvailla. Tämän kirjan jättämää vaikutelmaa ja lukukokemusta on helvetin vaikea kuvailla. Yritän ja silti koen, että olen epäonnistunut jo ennen kuin olen aloittanut.

Suurenmoinen huviretki on monologi kuopan pohjalta. Mies ja koira. Yksi pilkutettu lause tai pilkutettu ajatusvirta. Kirjassa on maailmanlopun tuntu. Sotatilan tai ydinpommin (?!) jälkeinen mykistynyt hämmennys, ihmisen (ruumiin) ja ympäristön joukkotuho.

Kenties maailman aika on lopuillaan ja kenties kuopan mies on ainoa ihminen, joka ihmiskunnasta on enää jäljellä. Ei välttämättä kiiltokuvaisan kunniakas loppu ihmiskunnalle, mutta ehkä erittäin kuvaava. Kuoppansa pohjalla mies puhelee koiralleen, ainoalle uskolliselle ystävälleen. Hän jakaa ajatuksiaan, muistojaan ja kertoilee elämästään.

Mutta mikä elämä! Ihmeellistä ihmeellisempi! Hämmentävää hämmentävämpi!

Suurenmoinen huviretki on hauska, surullinen ja joiltakin osin inhottava kirja. Sen paikoin hyvin groteski kuvasto tuntuu nousevan keskiaikaisesta naurusta. Jos kirja olisi kuva, niin se esittäisi keskiaikaisia tai sen hujakoilla olevia varhaisrenessanssisia helvetin ja kiirastulen kuvauksia. Kirjan päähenkilö on reheväaatoksinen tarinankertoja, jonka silmissä-säkenöivää-huimausta aiheuttava sanojen ja sanallistettujen ajatusolioiden pyörittely on kuin sekoilu ennen valistusta, joka ryntäsi kumoon pilkkuja halaavan skolastiikan.

Suurenmoinen huviretki jätti minuun jäljen veijaritarinasta, jolla on groteski ja tummasävyinen sisältö. Tyyliltään kirja on kielen, assosiaatioiden ja intertekstuaalisuuden kaikkinainen kylläisyys. Lukiessa tulee hiki ja likainen, ylensyötetty olo. Mutta lukijaa ei jätetä uppoamaan haisevaan suohon mätävien ja lahoavien ruumiiden sekaan vaan herätetään henkiin aina uudestaan ja uudestaan kokemaan toistaan ihmeellisempiä tarinapätkiä. Paasosen kyky kuljettaa lukijaansa sivulta toiselle on kuin lukija matkustaisi vellovassa magneettikenttien hyytelössä kosmoksen huvipuistossa.

Kuopassa asuva paikoin paronivonmünchausenmainenkin hahmo on historiat ja aikakaudet ylittävä tarinankertoja ja säälimättömien ja mielikuvituksellisten kuvaelmien yksinpuhelija. Lukijaa ei kutsuta uskomaan miehen elämäntarinaa ehyeksi ja todeksi vaan merkitystä on ajatusten, kuvien, tunnelmien ja sinkoilevien ideoiden välittymisellä. Mies vaikuttaa olevan teologi Suomen Turusta ja kenties epämääräisesti määriteltynä haisee keskiajalle, mutta on kuitenkin ajaton. Uskonnollinen kuvasto puurtaa maratonmatkaa kirjan sivuilla, mutta ei jää pelkästään pimeälle keskiajalle vaan pakenee ja kuplien pursuaa käsistä intertekstuaaliseksi ja -ajalliseksi räiskeeksi. Joissakin kohdin sihisee aikalaiskommentaari vilkas pilke silmäkulmassa ja toisissa osissa otetaan reippaan kosminen etäisyys kirjan maailmaan. Esimerkki: kuoppamiehen suun puroilevien helmien joukosta puristetaan ulos kommentaari kustannusalasta oranssin limanuljaskan ja avaruusolio Belchrumin muodossa, joka on tehnyt kansantieteellisen selonteon planeettamme viimeisestä alkuasukkaasta ja hänen koirastaan. (Ja hemmetti soikoon niitä Fartrumin kaltaisia kustantajia, jotka rahakirstuun vedoten pyytävät lyhentämään käsiksiä!)

Suurenmoinen huviretki on yksi helvetin pitkä lause, joka päättyy kuoleman riemuvoittoon korvakäytäviä puhdistavassa pauhussa tai jonkinlaiseen laajennettuun dissonanssiseen loppusointuun. Tai jos ei ihan kakofoninen räiske, niin mielessäni kävi myös Sibeliuksen viidennen sinfonian lopetus. PIM! ja PAM!

*röyhtäisee rehevästi*

Tässä blogitekstissä ei ole mitään järkeä, koska olen kykenemätön kuvailemaan sitä riemua ja hämmentyneitä hymyjä aiheuttavaa lukukokemusta, mitä Markku Paasosen Suurenmoinen huviretki sai minussa aikaan. Nauroin (”repeilin”) usein kirjaa lukiessa. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin hervotonta tekstiä. Mutta kirja ei ole (vain) hauska tarinoidensa puolesta. Se oli minulle lukukokemuksena ensisijaisesti pakenevia pilviä halailevan kielen rikkaus ja tarinallisen syväsykkeen taidonnäyte. Ensiluokkainen esimerkki siitä, miten kirjoitetaan kirja, joka on mielikuvitukseltaan tähtitieteellisen OOOOOH! ja pulsarimaisen säkenöivä kokonaisuus. Toivon Suurenmoisen huviretken loistavan ikuisesti tai sammuvan vasta minuutti ennen paruusiaa.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jk. Mutta mistä tämä kirja kertoi? Mitkä olivat teemat? Kokekaa ja päätelkää itse. Veikkaan ihmisen ilmiömäistä kykyä selittää itsensä voittajaksi kaiken mädänneisyydenkin keskellä tai kenties kyseessä oli ihmiskunnan kuvaus? Kenties identiteetin nestemäisyys, selviytymisen unohdus tai kenties sillä ei ole tässä väliä, koska olen kykenemätön tiivistämään kirjan teemat yhdeksi virkkeeksi.

Jk. Ja soundtrackiä tekstin jälkeen: John Cage: Music for Prepared Piano ja Music for Piano (pianisti Tim Ovens). Linkit aukeavat Spotify:hin.

*

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

2019 Teos

Kannen kuva: Pieter Brueghel vanhempi: Kuoleman riemuvoitto (1562) – Jos mahdollista, niin poistakaa kannen paperikuoret ja kokekaa mitä löytyy niiden alta.

Ulkoasu: Jenni Saari

256 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos arvostelukappaleesta!

*

Lisää jotain tämäntyyppistä veijaritarinaa ja sinkoilevaa kielen suoraliitävää lentoa blogissa ja pari tietokirjaa aiheesta:

Stina Saari: Änimling

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Turo Kuningas: Välityö

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

 

 

Mainokset

2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Stina Saari: Änimling

Miten kommunikoida väkivallan tapahtuman jälkeen? Miten kommunikoida väkivallasta? Mitä väkivallan kokemus tekee kommunikaatiolle?

Stina Saaren esikoisrunoteos Änimling ei ole helppoa luettavaa, jos kaipaa selkeää ilmaisua ja kaunista runokieltä. Änimling on kummallinen, koska sen kertojaminä on asetettu välitilaan. Keho on särjetty, mieli on särjetty, joten ei voi olla yllätys, että kieli on myös särjetty. Yksi vaihtoehto on tarjota tyhjää sivua, olla kommunikoimatta, Änimlingissä on kuljettu toista reittiä. Änimling kommunikoi – onko lukija valmis?

Änimling on minulle visuaalinen runoteos. Sen runot on aseteltu huolella sen sivuille. Tekstissä on ajoittainen spontaaniuden tunne, äääääääääänteitä, älähdyksiä, vingahduksia, maanisia rutistuksia jostakin jostakin jostakin siis siitä jostakin. Runoteoksen visuaalisuus on sen väline ja viesti. ToistaN. Välinen ja vie est i. Runot antavat sanat tunteille ja kielelle, kommunikaatiolle ja sanoina, kirjaimina välittävät viestin.

Änimling on minulle myös auditiivinen runoteos. Sen runot ovat äänekkäitä, äänellisiä. Kokeilkaa lukea Saaren runoja ääneen, ja kenties havaitsette, että runot ovat myös fyysisiä tai kehollisia. Ääni tulee runominän kehosta. Äännähdyksiä, ölinää, murinaa, sihinää, huohottamista, hohottamista, pulinaa, loputtomalta tuntuvaa pulinaa, liikettä. Vahvaa, energista, voimakasta. Ensimmäisen lukukerran jälkeen koin lukeneeni jonkin nykytanssin sooloesitystä, jossa on jotain vuosisataisen takaista kubistista ja dadaistista nytkähtelyä ja alkukantaista voimaa.

Änimlingin sanat ja sanaryppäät ovat kummia. Ne katkeavat ja halkeilevat, niiden kirjaimet ovat hysteerisiä, joskus hitaita syttymään ja paikoin oikukkaita. Kielellä on oma mieli, jota runominä ei hallitse vaan hän on kielen purkauksien armoilla. Tuntuu väkivaltaiselta sekin elleivät sanat sitten voimaannuta. Kielen käyttö voi myös voimaannuttaa. Asiat on purettava ulos, vaikka sitten kommunikaatio toisen ihmisen kanssa kärsisi.

Änimlingin todellisuus tuntuu pirstaleiselta. Sanat, viestit, kommunikaatio on vääntynyt, vääntelehtivä. On sanapurkauksia, on sanajumeja. Hikahtelua, hihahtelua, lastenlorumaista näennäismerkityksetöntä pulputusta, joka on kuitenkin kommunikaatiota, jolla on merkitys. Ne ovat nonsenseä, silloin kun tunnelma, olotila on nonsenseä. do not make sense sensei.

Runoteoksessa oli myös huumoria ja voimaa, joka kumpuaa runominästä. Pohjasävy ei ole katkera eikä ahdistavan surullinen tai kaihoisa. Häiritsevä se voi olla, koska ihmisistä tunnutaan odottavan eheää kokonaisuutta, vaikka kuka sellainen oikeasti olisi?

Änimling ei tyhjentynyt minulle yhdellä eikä kahdella lukukerralla, mikä on minulle merkki kiinnostavasti runoteoksesta. Sen ”maailma” todellisen tai tajunnan ja epätodellisen välillä on liikkeessä. Liminaali on tila, jossa mitä tahansa voi tapahtua ja mitä siellä tapahtuu jää sinne ellei se purkaudu todellisuuteen. Jotkut myös eksyvät sinne, eivät koskaan pääse pois ja toiset eivät halua päästä pois. Liminaalista voi päästä kuitenkin ulos ja jättää taakseen välitilan kokemuksen. Paluun jälkeen aletaan kommunikoimaan ja luomaan merkityksiä tapahtuneelle. Jotkut palanneista ovat profeettoja, toiset kylähulluja ja kolmannet vaikenevat, koska heitä ei ymmärrettäisi kuitenkaan. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta kolme tuntui jotenkin maagiselta luvulta.

*

Änimlingistä on hankala irroittaa esimerkkirunoa. Blogipohjani ei salli riveillä leikkimistä. Tylsää. Löysin kuitenkin yhden lainauksen, jonka haluan jakaa tähän lopuksi tekemättä toivottavasti väkivaltaa (!) Änimlingin kokonaisuudelle :

”1. Ammotan.

2. Nielaisen auringon.

3. FUUUUMMMMMMM”

(Lainaus s. 39-41)

*

änimling-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Stina Saari: Änimling

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

71 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Veera Antsalo: Imago

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Runoreaktiot!

Runoteoksia