Stina Saari: Änimling

Miten kommunikoida väkivallan tapahtuman jälkeen? Miten kommunikoida väkivallasta? Mitä väkivallan kokemus tekee kommunikaatiolle?

Stina Saaren esikoisrunoteos Änimling ei ole helppoa luettavaa, jos kaipaa selkeää ilmaisua ja kaunista runokieltä. Änimling on kummallinen, koska sen kertojaminä on asetettu välitilaan. Keho on särjetty, mieli on särjetty, joten ei voi olla yllätys, että kieli on myös särjetty. Yksi vaihtoehto on tarjota tyhjää sivua, olla kommunikoimatta, Änimlingissä on kuljettu toista reittiä. Änimling kommunikoi – onko lukija valmis?

Änimling on minulle visuaalinen runoteos. Sen runot on aseteltu huolella sen sivuille. Tekstissä on ajoittainen spontaaniuden tunne, äääääääääänteitä, älähdyksiä, vingahduksia, maanisia rutistuksia jostakin jostakin jostakin siis siitä jostakin. Runoteoksen visuaalisuus on sen väline ja viesti. ToistaN. Välinen ja vie est i. Runot antavat sanat tunteille ja kielelle, kommunikaatiolle ja sanoina, kirjaimina välittävät viestin.

Änimling on minulle myös auditiivinen runoteos. Sen runot ovat äänekkäitä, äänellisiä. Kokeilkaa lukea Saaren runoja ääneen, ja kenties havaitsette, että runot ovat myös fyysisiä tai kehollisia. Ääni tulee runominän kehosta. Äännähdyksiä, ölinää, murinaa, sihinää, huohottamista, hohottamista, pulinaa, loputtomalta tuntuvaa pulinaa, liikettä. Vahvaa, energista, voimakasta. Ensimmäisen lukukerran jälkeen koin lukeneeni jonkin nykytanssin sooloesitystä, jossa on jotain vuosisataisen takaista kubistista ja dadaistista nytkähtelyä ja alkukantaista voimaa.

Änimlingin sanat ja sanaryppäät ovat kummia. Ne katkeavat ja halkeilevat, niiden kirjaimet ovat hysteerisiä, joskus hitaita syttymään ja paikoin oikukkaita. Kielellä on oma mieli, jota runominä ei hallitse vaan hän on kielen purkauksien armoilla. Tuntuu väkivaltaiselta sekin elleivät sanat sitten voimaannuta. Kielen käyttö voi myös voimaannuttaa. Asiat on purettava ulos, vaikka sitten kommunikaatio toisen ihmisen kanssa kärsisi.

Änimlingin todellisuus tuntuu pirstaleiselta. Sanat, viestit, kommunikaatio on vääntynyt, vääntelehtivä. On sanapurkauksia, on sanajumeja. Hikahtelua, hihahtelua, lastenlorumaista näennäismerkityksetöntä pulputusta, joka on kuitenkin kommunikaatiota, jolla on merkitys. Ne ovat nonsenseä, silloin kun tunnelma, olotila on nonsenseä. do not make sense sensei.

Runoteoksessa oli myös huumoria ja voimaa, joka kumpuaa runominästä. Pohjasävy ei ole katkera eikä ahdistavan surullinen tai kaihoisa. Häiritsevä se voi olla, koska ihmisistä tunnutaan odottavan eheää kokonaisuutta, vaikka kuka sellainen oikeasti olisi?

Änimling ei tyhjentynyt minulle yhdellä eikä kahdella lukukerralla, mikä on minulle merkki kiinnostavasti runoteoksesta. Sen ”maailma” todellisen tai tajunnan ja epätodellisen välillä on liikkeessä. Liminaali on tila, jossa mitä tahansa voi tapahtua ja mitä siellä tapahtuu jää sinne ellei se purkaudu todellisuuteen. Jotkut myös eksyvät sinne, eivät koskaan pääse pois ja toiset eivät halua päästä pois. Liminaalista voi päästä kuitenkin ulos ja jättää taakseen välitilan kokemuksen. Paluun jälkeen aletaan kommunikoimaan ja luomaan merkityksiä tapahtuneelle. Jotkut palanneista ovat profeettoja, toiset kylähulluja ja kolmannet vaikenevat, koska heitä ei ymmärrettäisi kuitenkaan. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta kolme tuntui jotenkin maagiselta luvulta.

*

Änimlingistä on hankala irroittaa esimerkkirunoa. Blogipohjani ei salli riveillä leikkimistä. Tylsää. Löysin kuitenkin yhden lainauksen, jonka haluan jakaa tähän lopuksi tekemättä toivottavasti väkivaltaa (!) Änimlingin kokonaisuudelle :

”1. Ammotan.

2. Nielaisen auringon.

3. FUUUUMMMMMMM”

(Lainaus s. 39-41)

*

änimling-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Stina Saari: Änimling

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

71 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Veera Antsalo: Imago

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Runoreaktiot!

Runoteoksia

 

 

 

Mainokset

Sabine Forsblom: Betinka

Betinka asuu pienellä paikkakunnalla pikkukaupungissa. Hänen perheensä on kuvattu työväenluokkaiseksi suhteessa esimerkiksi Betinkan (entiseen) bestikseen Susannaan, jonka isä on kaupungin arkkitehti ja ilmeisesti sitä niin sanottua ”parempaa väkeä”. Betinkaan nähden Susannalla on koti, perhe-elämä ja tulevaisuus järjestyksessä tai ainakin perhetaustan suoma tuki on vahvempi, jos ja kun nuoruus kolhii.

Betinka on nuorisokuvaus 1970-luvun Suomesta, jossa ääni on annettu teini-ikäiselle tytölle. Kirjan kieli oli energistä, tunnepitoista ja kainostelematonta. Betinkan kuvaukset ja tulkinnat vapaa-ajan vietosta, perheestään, kaveriporukastaan ja koulustaan ovat parhaimmillaan kuin teini-ikäisen päiväkirjasta. Riittävä määrä intensiivistä vuodatusta, höystettynä tehokkailla ja puolueellisilla raporteilla tapahtumista ja intropektiivistä pohdintaa siitä, mitä tapahtui, mitä tapahtuu ja mitä tämä kaikki voi merkitä.

Kirjan teemoiksi minulle nousivat työväenluokkaisen teinitytön kokemukset, johon kuuluvat rakastuminen, ihastuminen, ystävyys, pojat, seksi, perhe-elämä, päihteet ja elämä pienellä paikkakunnalla. En ole lukenut elämäni aikana kovinkaan montaa nuorille suunnattua kirjaa, mutta voisin kuvitella, että tästä voisi olla sellaiseksi, vaikka kenties tämä oli tarkoitettu enemmän aikuiselle lukijalle? En ole tästä varma. Lukemisen aikana nimittäin tulin ajatelleeksi, että a) teinitytön kokemukset eivät ole aika- ja paikkasidonnaisia, joten kirjasta löytynee yhtymäkohtia nykynuorten tunteisiin ja kokemuksiin, vaikka maailma on erilainen ja b) tästä voisi olla aikuiselle lukijalle ja erityisesti 1970 -luvulla nuoruutensa läpi käyneelle muistojen herättäjäksi. Oman syvyyden kirjaan toi Betinkan tausta työläisperheen lapsena ja kirjasta sai kuvan, että työläisen lapsella raha on tiukassa, vanhemmat riitelevät usein, perhe-elämän tekevät turvattomaksi alkoholismi ja työttömyys, kaverit ovat levottomia ja koulunkäynti on pakkopullaa.

Betinka ei kuitenkaan ole vain pelkkää synkistelyä ja rankistelua vaan se on myös hauska, kipeän hauska lukukokemus, jonka soundtrackinä soi 1970 -luvun musiikki. Marc Bolan, David Bowie, lähes hengellisiä sfäärejä tavoitteleva diskonytke ja Hurriganes. Nauroin eniten kirjan koulukuvauksille. Betinkan asenne opettajien ”sekopäisyyteen” oli usean repeämiseni alkusyy.

En tiedä kuinka kliseistä on kutsua Betinkaa elämänmakuiseksi, mutta se oli adjektiivi, joka tuli mieleeni luettuani kirjan. Betinkan sivuilla ei häpeillä mitään aihetta tai tunnetta teinitytön maailmasta. Forsblom on tuonut Betinkan kautta lukijalle todistettavaksi kaiken sen tunteiden ja olosuhteiden arvaamattomuuden, kun nuori etsii omaa paikkaansa ja itseään. Nuoruus on paradoksaalista aikaa, jos se vie mennessään. Esimerkiksi alaikäisenä olet riippuvainen perheestäsi, mutta haluat itsenäistyä. Nuorena olet usein kiinni myös kaverisuhteiden mukanaan tuomissa myrskyissä, pohjakosketuksissa ja riemuissa, mutta samalla ystävyys voi yllättäen kaatua hetkessä, jolloin koko maailmasi voi romahtaa ja joudut etsimään uuden suunnan paikallesi kaveripiireissä.

Nuoruus kirjan sivuilla on rikkirepivä kokemus, jossa lapsuus on kadotettu, mutta aikuisuudesta ei ole vielä tietoakaan. Onneksi nuoruus ei ole pysyvä olotila ja useimmat selviävät siitä hengissä, mutta eivät kolhuitta. Ja vaikka nuoruus hajottaa, niin kirjan kuvauksiin mahtui myös iloa ja voimaa, luottamusta hetkeen, jolloin mikä tahansa voi olla mahdollista.

”Kellari oli nuorisotila, jonka kunnanisät olivat hyvin ennalta ehkäisevästi järjestäneet lähiöön, jotta kaikista kerrostalojen nuorista ei tulisi huligaaneja ja merirosvoja, kuten muuten olisi käynyt. No jaa, mitäpä siihen voi sanoa? Se oli kenties ainoa asia, jossa kaupunginisät olivat todella onnistuneet huolimatta siitä, että Kellari oli virallisesti pommisuoja eikä sitä olisi saanut käyttää muuhun tarkoitukseen. Ja pommisuojanahan se tavallaan palvelikin, järkeilivät kaupunginisät, sillä se suojasi paikallisväestöä huligaaneilta, ja Kellarissa oli lämmintä ja mukavaa, ja se oli täynnä nuoriso-ohjaajia, jotka pitivät nuorista, ajattelivat heidän olevan jollakin lailla tärkeitä. 

Kellarissa oli tanssilattia, katossa oli sillä kohdalla värillisiä lamppuja, ja nurkassa oli pieni kaappi ja siellä istui se jota sanottiin tiskijukaksi, ja juuri hän päätti, mitä levyjä soitettiin. Kellariin sai tulla minkälaisissa vaatteissa vain, eikä kukaan katsonut kieroon, jos jollakulla oli erilaiset vaatteet kuin muilla, sillä se oli vapautta ja omintakeisuutta, ja se näkyi esimerkiksi seinistä, jotka oli maalattu erivärisiksi ja joissa oli palloja ja ympyröitä, ruutuja ja raitoja. 

Kellarissa homma meni niin, että sisällä olevat kundit pelasivat koronaa, ja ulkoportailla seisoskelevat kundit vetivät tupakkaa, ja kaikki tytöt seisoivat ympärillä ja vetivät vatsaa sisään. Ulkona ja sisällä. Tai sitten mentiin toiseen huoneeseen juomaan kokista. Mutta paras paikka oli tietenkin tanssilattia. Siellä tanssivat vanhemmat, siis 17-vuotiaat, hitaasti kiemurrellen, hieroivat lantioitaan, piilottelivat nenäänsä, tunsivat lämmön ja tuoksun, ja illan lopuksi soitettiin viimeinen kappale, se jota ei saanut soittaa radiossa, eikä sanoista ymmärtänyt mitään koska ne olivat ranskaa, ja saattoi vain ihmetellä, miksi laulu oli pitänyt kieltää, vaikka kukaan ei ymmärtänyt siitä mitään. Aluksi näppäillään vähän kitaraa, ja sitten käheä-ääninen mies alkaa huokailla ja huohottaa, ja sitten nainen laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, ja sitten molemmat huokailevat aika lailla, ja sen jälkeen mies tekee naiselle jotain, mistä hän tulee iloiseksi, ja miehen ääni muuttuu pehmeäksi ja kiltiksi ja vaativaksi, ja kaikki tiesivät mistä oli kysymys, tiesivät myös että levyä soitettiin Nuorisokellarissa protestiksi. Kellarissa soitettiin Shöteemiä protestiksi yhteiskuntaa vastaan, ja parasta oli se, että paikka oli vain tavallinen kellari, sillä oli iskettävä alhaaltapäin, iskun piti osua suoraan haaroihin ja osoittaa, että nyt on KAPINA, ja nuoriso-ohjaajat olivat mukana ja kannustivat. Nyt ne saisivat antröö tee rääniä niin että tuntui!” (s. 66-68)

*

betinka-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sabine Forsblom: Betinka

ruotsinkielinen alkuteos Betinkan

suomentaneet: Helene Bützow ja Laura Kulmala

Kustantamo S & S

Kansi ja ulkoasu: Fredrik Bäck

Kannen kuva: Göran Glad

226 sivua

arvostelukappale

*

Monenlaisia kasvutarinoita blogissa

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Maritta Lintunen: Stella

 

 

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

En kykene kirjoittamaan johdantoa tähän blogitekstiin, joka käsittelee Tuukka Pietarisen esikoisrunoteosta Yksin ja toisin. Menen siis suoraan asiaan ja alla kokoelma vaikutelmia ja reaktioitani Pietarisen runouteen.

”Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä

Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä” (s. 21)

Koin lukevani runoja, jotka ovat kuin matemaattinen tai logiikan piiriin kuuluva ongelma, joka voi tai voi jäädä ratkaisematta. Koin lukevani arkijärkeilystä irrallisia absurditeetteja ja kysymyksiä (ilman kysymysmerkkejä), joilla on oma sisäinen logiikkansa.

Runoteos antoi vaikutelman peileistä, peilisalista, mutta myös symmetrian tavoittelusta ja kokonaisuuden kaipuusta, kun käsissä on kaksi puolikasta, jotka sopivat tai ovat sopimatta toisiinsa.

Yksin ja toisin on kieleltään näennäisen yksinkertaista. Runous on toteavaa, pedanttia, kliinistä, mutta silti täynnä informaatiota, joka taipuu enemmän järkeen kuin tunteeseen. Koin lukevani tutkielmaa, probleemeja, yhtälöitä, arvoituksia. Läsnä oli logiikan ehdottomuus, sen joustamattomuus, säännöt, jotka on tarkoitettu rikottaviksi, jos on kapinallinen.

Runoteoksen luomassa todellisuudessa ihminen voi menettää päänsä aukiolla ammottavaan aukkoon uhrilahjana yhteisönsä jatkuvuuden ja olemassaolon eduksi, kävellä suoraan eteenpäin, kulkea poikkisuoraa janaa pitkin välittämättä maapallon palloisuudesta tai uida kohti ulappaa koskaan saavuttamatta sitä.

Runoissa oli läsnä jonkinlainen ymmärtämättömyys tilanteiden kokonaiskuvasta ja toisen ihmisen vaikutuksesta.

Runot avautuivat minulle visuaalisina kuvina ja kuva-arvoituksina. Runo on kuva. Näiden kuvien äärelle mieleni teki pysähtyä ja antaa kuvan vaikuttaa ja antaa kuvan herättää ajatuksia, ajatuskulkuja. Kuvalla on raamit ja harvoin koin tarvetta paeta raamien ulkopuolelle. Jotkin runoista toki tuntuivat enemmän kuva-arvoituksilta, paradokseilta oikeastaan, jotka joko pakenivat merkityksen luontia tai sitten pakenivat jopa kuvailua ja siis sitä, että kykenisin määrittelemään tai erittelemään mitä kuvassa on.

Paradoksien tai arvoitusten äärellä olemista voisin kuvata myös näin: Pelaan palapeliä. Joitakin paloja on jo oikeilla paikoillaan. Etsin kädessä olevalle palalle paikkaa. Näen tai oivallan mihin se kuuluu, mutta en laita sitä siihen vaan lasken palan takaisin pöydälle. Jään katsomaan kohtaa, johon pala kuuluisi ja minut valtaa tunne, että jotain puuttuu.

Runoteoksen minulle tarjoamiin väljästi tulkittuihin paradokseihin kuului myös toisteiset ketjut, joiden päät löytävät toisensa ja en enää tiedä mikä on alku ja loppu (onko sillä väliä?). Tai paradoksilta tai arvoitukselta tuntui myös sellainen runoluenta, jossa mieli on valmistautunut ongelman ratkaisuun saadakseen asiat päätökseen, mutta runo ei raamitettuna kuvana tarjoa ratkaisua. Tämä oli enemmänkin kiehtovaa kuin ärsyttävää. Ärsyttävää on enemmänkin se, että tiedän, että ratkaisu on olemassa, mutta en löydä sitä.

Koin Pietarisen runojen äärellä olevani myös ajatusprosessien tutkimuksen äärellä. Mitä reittejä ”järkeillään”, kuljetetaan ajatuksia, miten tullaan johtopäätöksiin ja mikä kiinnostavinta: voiko nähdä toisin? Totunnaisuus kaikelle ihmisen historian, ajattelun ja kulttuurin roippeelle on syytä heittää romukoppaan ja keskittyä yksinkertaisiin ajatusprosesseihin logiikan kanssa. Runot saattoivat tuntua myös absurdeilta, mutta se oli lukukokemuksessani enemmän näennäistä, koska ”absurdillakin” tuntui näissä runoissa olevan oma logiikkansa.

Välillä kuitenkin tuntui, että runokuvalla ei ollut selkeitä rajoja. Tämä oli kiinnostava haaste. Rajojen ja rajallisuuden katoavaisuus, totunnaisuus, tuttujen olosuhteiden katoaminen sai aikaan lukutunteen kuin painovoima olisi lähtenyt lomalle ja ovella huikannut, että nähdään parin runon päästä. Näissä tilanteissa koin katsovani kuvaa, joka kuoriutuu kerros kerrokselta, osa osalta ja roolini oli seurata omaa ajatusprosessiani jännittäen mitä tapahtuu seuraavaksi. Joskus tuntui, että yksittäinen runo voi olla jostakin kokonaiskuvasta kuorittu kerros, jolloin runo kuvaa vain tuon yhden kerroksen, sen mahdollisuuksia ja sen pinnalla olevaa toimintaa.

Kaiken kaikkiaan niin raamilliset kuin raamittomat runokokemukset tuntuivat peliltä, leikiltä, kokeilulta – ajattelu- ja toimintamallien kokeilulta. Tyyliin: jos otan tämän osan pois joko kokonaan tai siirrän se tuohon, niin mitä tapahtuu. Palapeliin tämä ei toimi, jos hakee eheää toimivaa kokonaisuutta, mutta luovaan leikkiin kylläkin.

Runojen tunnelma oli rauhallinen. En kokenut lukevani mitään näppärää ajatusneppailua, joka rimpuilee, sinkoilee, tempoilee maanisen vinhasti sinne-tänne. Tuntui kuin olisin rauhallisessa taidegalleriassa, kenties ihan yksin ja etenin kuva kuvalta salista toiseen. Ja mikä huomionarvoista sinäänsä, että tuo kyseinen galleria olisi kokemukseltaan ajaton. En koskaan tulisi tietämään vietinkö sillä tunnin, puolipäivää, päivän, viikon… koska sillä ei ole väliä. Väliä on vain minun ja kuvan välisellä suhteella.

Oli myös kiinnostava huomata, että vaikka runojen kieli oli minulle tunteista vapaata (ei maalailua, tunteen paloa, syvää tunteilua tai korkealiitoa), niin runot olivat minulle hyvin inhimillisiä. Ihminen yksin suhteessa toisiin. Runot eivät olleet minä-sisäistä tunnelmointia vaan tarkastelivat ihmistä: hänen toimintamalleja (yksin ja ryhmässä), ajattelua, ratkaisukykyä, olosuhteita, logiikkaa ja toimintaympäristöjä.

”Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa.

Samaan aikaa toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.” (s. 9)

Moni runoista vaikutti olevan proosarunoutta. Pieniä tarinoita, tapahtumien ja toiminnan kuvauksia, jonka ytimessä on kohtaaminen, kohtaamattomuus tai ohikävely. Joukossa oli myös lukuisia lyhyitä parin säkeen runoja, jotka voi yhdistää tai olla yhdistämättä toisiinsa. Pidin siitä, että vaikka runoteoksessa oli tietynlainen sisäinen etenemistuntu, niin runoja pystyi helposti lukemaan ulos tuosta järjestyksestä. Tämä saattaa tehdä runoteoksesta pitkäikäisen: siitä löytyy luettavaa tai siis uutta koettavaa myöhemminkin. Yksin ja toisin ei tyhjene lukemalla se kannesta kanteen pariin kertaan vaan sen pariin voi siis palata myöhemminkin. Avata sattumanvaraisesti (!) jostakin kohtaa ja antaa runokuvan vaikuttaa.

*

kosminenk_pietarinenyksinjatoisin

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

2018 WSOY

Kansi: Marjaana Virta, Linnut: Topi Ylä-Mononen

61 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Veera Antsalo: Imago

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Olli Sinivaara: Purkautuva satama