Adelaida García Morales: Seireenien hiljaisuus

Opettaja María muuttaa syrjäiseen, hiljaiseen, ajan pysäyttäneeseen kylään vuoriston juurella eteläisessä Espanjassa. Hän ystävystyy Elsan kanssa, joka elää eristäytyneenä. Elsa näkee toistuvasti unia tai muistoja miehestä, jota hän syvästi rakastaa. Nämä unikuvat ovat hänelle todellisempia kuin todellisuus. María kokeilee häneen hypnoosia selvittääkseen Elsan unikuvien alkulähteen. Elsa elää toisessa maailmassa ja ajassa. Yhteys rakastettuun on voimakas fyysiset rajat ja ajan ylittävä kokemus.

Seireenien hiljaisuus on upea ja vaikuttava lukukokemus. Sen tunnelma on yksityinen, läheinen, unenomainen, erikoinen, hiljainen, väljä, intensiivinen, kytevä, sanaton (!), tilava, kauaksi kantava, hypnoottinen ja maaginen. Seireenien hiljaisuus on kirja, jossa tapahtuu suhteellisen vähän tai melko ekonomisesti toiminnan tasolla, koska sen energia löytyy muualta kuin juonesta.

En halua kertoa enempää. Haluan lukea kirjan uudelleen.

Lainaus kirjan alkupuolelta:

”Nukuin majatalossa ensimmäisen yön, ja kun seuraavana päivänä heräsin, päivä oli jo pitkällä, mutta kaikkialla vallitsi sama hiljaisuus kuin aamuyöllä. Lähdin kävelylle, ja tunsin olevani aivan eri paikassa kuin mihin olin edellisenä päivänä saapunut. Kylän mutkittelevia katuja peitti hohtava sumu, ja vuoret olivat kadonneet näkyvistä. Leppeä tuuli työnsi alhaalta laaksosta suunnattoman suurta pilveä. Sumun seasta näkyi maantien molemmin puolin palasia vehreistä, rehevistä pelloista. Palasin kylään ja kuljeskelin sen sokkeloisilla, valkeilla kaduilla. Pilvet etenivät katujen yllä peittäen pian koko kylän. Sakeasta sumusta tuli esiin kasvoja, joiden iho oli kovettunut ja ryppyinen, kuin arkoja naamioita. Niitä kehystivät ovenkarmit tai ikkunat, tai ne liikkuivat ympäriinsä labyrintissa, joka alusta alkaen oli vanginnut minutkin. Nuo lapsenomaisen uteliaat kasvot vastasivat tervehdyksiini katseilla, joissa sekoittui pelko ja toiveikkuus, sydämellisyys ja katkeruus. Kyläläisten katseet saivat minut tuntemaan itseni suuren perheen yksityistä rauhaa horjuttavaksi tunkeilijaksi. Kaukaa katsottuna kylät näyttävät uinuvan aivan hiljaa vuoren rinteellä tai huipulla. Mutta ajan mittaan huomasin, että kun ne lopulta suostuivat puolittain vastahakoisesti ottamaan muukalaisen omakseen, nousee tämän ympärillä melkoinen meteli. Opin ymmärtämään, että paikan näennäinen tyyneys on kaikkea muuta kuin rauhaa. Rajut intohimot liikuttavat täällä ihmisten aluksi niin tasaisilta näyttäviä kohtaloita. Heidän varautuneiden, suorastaan jurojen katseidensa takana väijyy aina vihamielinen epäluulo, sitkeä muisto muinaisesta vihasta tai toivottomasta rakkaudesta joka tuhosi koko elämän…” (s. 8-10, suom. Tarja Roinila)

Adelaida Garcia Moralesin kirjan otsikko viittaa Franz Kafkan novelliin ”Seireenien vaikeneminen”. Kirjassa on muitakin mieltäaskarruttavia intertekstuaalisia viitteitä, mutta Kafka on niistä minulle merkittävin. Oletteko lukeneet tuota Kafkan tekstiä? Aluksi minua vaivasi siinä Kafkan tekemä asiavirhe. Hän kertoo, että Odysseus olisi ollut se, joka sulki korvansa vahalla jottei kuulisi seireenien laulua. Homeros (””) kertoo toisin. Ja kun tekstiä lukee eteenpäin, niin tahallisen tai tahattoman virheen antaa anteeksi. Seireenit eivät laulaneet Odysseukselle vaan olivat vaiti ja Odysseus ei kuullut seireenien vaitioloa. Odysseuksen ja seireenien välinen sanaton kohtaamaton vuorovaikutus ja vetovoima ovat mysteeri tai arvoitus, joka jää vaivaamaan.

*

E78D82F6-FC34-412F-B740-DB5274183598

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida García Morales: Seireenien hiljaisuus

1985, 1993 Like

Suomennos: Tarja Roinila

Kansi: ei tietoja painoksessa, mutta tunnistin sen: Frederic Leighton: Flaming June (1895)

158 sivua

*

kirja omasta hyllystä

*

Lukuvinkkejä blogista:

2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Stina Saari: Änimling

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

 

 

2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

No jopas.

Kumma lyhyt tarina episodeissa alle kolmikymppisestä pariisilaisesta miehestä, joka haluaa elää kylpyhuoneessa ja tarkennettuna: kylpyammeessa. Sulkeutua maailmalta, ihmisiltä, elämältä, mutta ei absoluuttisesti, sillä voihan hän lukea vaikka filosofiaa ja taidegalleriassa työskentelevä tyttöystävä toimisi linkkinä ulkomaailmaan. Lisäksi heidän yhteisessä asunnossa käy vieraita, mutta heitä kohtaan voi osoittaa kiinnostusta vain siltä osin kuin heitä kohtaan voi osoittaa kiinnostusta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Jokaisessa luvussa kohtaamme sankarimme, joka kertoo elämästään. Ensimmäinen ja kolmas osa tapahtuvat Pariisissa. Keskimmäinen osa on nimetty Hypotenuusaksi ja sen tapahtumat sijoittuvat pääosin Venetsiaan. Kirjan jokainen osa on jaettu edelleen numeroituihin kappaleisiin, virkkeisiin, jopa yksittäisiin lauseisiin. Tämä rytmittää lukukokemusta. Aluksi numerointi tuntui hämmentävältä, mutta lopulta erityisen kiinnostavalta.

Kirjan osien numeroitujen kappaleiden/virkkeiden/lauseiden lukumäärä seuraavanlainen: ensimmäisessä osassa näitä on 40, toisessa 80 ja kolmannessa 50. Kolme lukua. Mitä sitten? Numerointi vaivaa aikansa, kunnes jään jumittamaan hypotenuusaan, joka on lainannut kirjan toiselle osalle nimensä.

Hypotenuusa. Ollaan trigonometriassa. Suorakulmaisessa kolmiossa on hypotenuusa. Suorakulmainen kolmio on kolmioista se, jossa yksi kulma on 90 -astetta ja tätä suoraa kulmaa vastakkainen kolmion sivu on nimeltään hypotenuusa. Se on pisin kolmion sivuista. Kaksi muuta sivua ovat kateetteja.

Trigonometria astuu kirjan tulkinta/lukukokemuskuvioihin mukaan, jos leikin, että kirjan lukujen numeroilla voisi olla jokin merkitys.

Toistan: ensimmäinen osa 40, toinen (hypotenuusa) 80 ja kolmas 50.

Kateetit 40 ja 50, hypotenuusa 80.

80-50-40.

Ihan kiva, mutta näistä ei tule suorakulmaista kolmiota.

Miksei?

Jos kateetit (a ja b) ovat 50 ja 40, niin hypotenuusan (c) tulisi olla jotain 64:n paikkeilla. Se selviää laskemalla (laskimella).

Hypotenuusa (c) lasketaan näin: c2  = a2 + b2. Valitettavasti en saa näppäimistöstäni kakkosia kohdalleen, mutta kun kirjaimin mennään, niin yhtälö hypotensuusan laskemiseksi kuulostaa tältä:

cee toiseen on yhtä kuin aa toiseen plus bee toiseen.

Laskimet esille, trigonometrian funktiot, laskukaavat, mitkä tahansa esille! Tai sitten voitte luntata guuglaamalla.

Teitte niin tai näin, niin 40-50-80 ei toimi. Hypotenuusan tulisi olla 64 paikkeilla ei 80 (jos kateetit ovat 40 ja 50).

Voisin huvikseni tulkita kirjaa esimerkiksi niin, että toisessa osassa on liikaa kamaa tai sitten voin huvikseni poimia virkkeen, joka kirjassa Hypotenuusaksi nimetyssä luvussa on numeroitu 64:ksi.

Se menee näin:

64 Juuri liikkumattomuus miellyttää minua Mondrianin maalauksissa. Kukaan toinen maalari ei ole päässyt niin lähelle liikkumattomuutta. Liikkumattomuus ei ole liikkeen puutetta, vaan kaikkinaisen liikkeen perspektiivin puutetta, kuolemaa. Maalaus ei yleensä koskaan ole liikkumaton. Kuten shakissa, sen liikkumattomuus on dynamiikkaa. Jokainen nappula, liikkumaton voima, on potentiaalinen liike. Mondrianilla liikkumattomuus ei liiku. Ehkä Edmondsson pitää juuri sen tähden Mondriania yököttävänä. Minua hän rauhoittaa. Katselin tikka kädessäni kaapin oveen kiinnitettyä maalitaulua ja mietin miksi juuri tuo maali oli saanut minut ajattelemaan pikemminkin Edmondssonia kuin Jasper Jonesia.”

Laitan foliohattuni syvälle päähän ja totean, että tämä on kiinnostavaa. En tiedä kuka on Jasper Jones, mutta Edmondsson on miehen tyttöystävä, joka on tullut Venetsiaan miehen luokse. Tikkataulu on miehen hankkima hotellihuoneeseen. Tarinan edetessä yksi tikoista löytää tiensä hyvin ikävällä tavalla muualta kuin tikkataulusta. Kohtaus on kirjan absurdeimpia.

Näitä taustoja kiinnostavampaa on mielestäni kuitenkin lainauksen pohdinnot liikkumattomuudesta mieheltä, joka haluaisi viettää elämänsä kylpyammeessa filosofoiden.

No niin.

Mitäs tästä sitten.

Enpä.

Tiedä.

*

Toki voisin ajatella, että hypotenuusa on 80 ja luvut 50 ja 40 ovat kulmien astelukuja. Suorakulmaisessakin kolmiossa kulmien summa on 180 (50 + 40 + 90 = 180).

Ei siis mitään ongelmaa.

Luvut 80-50-40 osuvat kohdilleen.

Mutta jokin rassaa. Haluan problematisoida edelleen.

Jostain syystä haluan laskea kateetit. Sinit, cosinit, sen sellaiset ja laskimet mukaan!

Tiedossa on siis c (80) sekä kahden eri kulma luku: 40 ja 50…

…. ja näin a ja b (siis kateetit) ovat a: 51 ja b: 61 ilman desimaaleja eli todella reippaasti pyöristettynä.

Jos otetaan desimaalit mukaan, niin kahdella desimaalilla pyöristettynä a on 51,42 ja b on 61,28. Kolmella desimaalilla a on pyöristettynä a on 51,420 ja b on 61,280 ja c (hypotenuusa) on 79,995.

TÄ!

Mitä enemmän otan desimaaleja mukaan, niin näppärä 40-50-80 kaatuu kuin kirjahylly, jota ei ole riittävän hyvin tuettu alahyllyistä käsin tukevilla tiiliskivikirjoilla ja-tai isokantisilla taidekirjoilla tai jota ei ole esim. kiinnitetty seinään.

Joo.

Totean tässä vaiheessa, että kirjan alussa on lainaus Pythagoraan teoreemasta:

”hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöiden summa.”

Tämä ilmaistaan yhtälönä c2 = a2 + b2.

Jo vain.

Pidän kiinni siitä, että numerot 80, 50 ja 40 ovat suorakulmaisen kolmion sivuja, joista 80 on hypotenuusan, jonka korjasin (yllä) 64:ksi. Ei desimaaleja.

Entä jos vähennän 80:stä 64. Siitä tulee 16, eikö?

Hypotenuusa -luvusta lainaus:

16 Joka päivä puolenpäivän aikaan siivooja tuli siivoamaan huonettani. Uskoin paikat hänen haltuunsa, panin takin ylleni ja pakenin ensimmäiseen kerrokseen. Kiersin ympyrää hallissa, kädet taskussa, siihen asti kun näin hänen ilmestyvän portaitten taivaansiniseen yläpäähän ämpäreineen ja luutineen. Silloin menin ylös huoneeseeni ja löysin vuoteeni sijattuna, pesuvälineet erinomaisessa järjestyksessä pesualtaan hyllyllä.”

Mitä minä tällä tiedolla teen? Ja miksi päähenkilö kiertää hallissa ympyrää?

Ympyrä?

Nousen ammeestani ja menen raittiseen ulkoilmaan.

*

Kirjan kielellinen tyyli oli kuivakkaa ja toteavaa. Tämä ei kuitenkaan tehnyt kirjan ”sankarista” henkilöhahmona tylsää tai tylppää.

Tylppä kulma on jotakin suoran kulman (90 – astetta) ja oikokulman (180 – astetta) väliltä.

Hän tuntuu sätkivän sisäisesti. Hän on hermostunut, ärtynyt ja levoton. Jotakin tarttis tehdä, mutta teenkin tätä -tyyppi. Kaikki on pielessä tai ainakin menossa pieleen, paitsi pielus itse -tyyppi. Sellainen joka havainnoi ja havainnoi, mutta kaikesta vetäytymisestään huolimatta näkee edelleen vain nenäänsä pidemmälle -tyyppi. Oikeastaan aika blanko tyyppi, kunnes hänen sisällään syystä tai toisesta on samanaikaisesti käynnissä ilotulitus, avohakkuut ja laskuhumala. Ajoittain hän oli myös hyvin ilkeä, josta ajattelin, että elämä kylpyammeessa voisi olla hänelle paras vaihtoehto.

Kirjan päähenkilö tuntui ihmiskappaleelta, joka on syystä toisesta siirtynyt pois paikoiltaan ja sellaisena kelluu paikasta toiseen. Mitä tällainen ajelehtiminen tekee ihmiselle? Lopulta en yhtään ihmettele, että häntä kiehtovat Mondrianin geometriset työt ja niiden liikkumattomuuden sanoma.

Lukukokemuksena kirja oli kiinnostava, vähän outo, tavanomaisesta proosasta irtaannuttava ja vinhallinen tunnelmaltaan. Oikeastaan aika pölmistyttävä lukukokemus.

Pölmistyminen on iso plussa lukukokemuksessa.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

1985

Suomentanut: Mirja Bolgár

1987 WSOY

Päällys: Risto Ruuth

113 sivua

lainattu kirjastosta

*

Joitakin muita yksilötason tuuliajoisia blogissa

Amos Oz: Juudas

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Stefan Zweig: Shakkitarina