Suomalaisia novelleja 1

Minulta on toistaiseksi mennyt aika lailla ohi Suomi 100 – juhlallisuudet ja sen sellaiset, mutta tämän novellikokoelman äärellä tulin jo pohtineeksi Suomea ja erityisesti suomalaisuutta. Kokoelman novelleista noin puolet on julkaistu ennen itsenäisyyttä ja loput 1930-luvun loppuun mennessä. Itsenäistyminen ja sitä seurannut sisällissota eivät suoranaisesti näy näissä novelleissa. Talvisodan henkikin on vielä novellien todellisuudessa kohtaamatta.


Luin novelleja jokaisen kirjailijan tyylin ja aiheiden kokoelmana. Novellien teemoina ovat pääasiassa maaseudun ja työväen ihmiset, sairastaminen ja kuolema, eletty elämä (maaseudulla) ja menetetty rakkaus. Enemmistössä novelleista nousee esille naisen kokemukset.

Minna Canthin Lapsenpiika kertoo nuoresta tytöstä, joka on emäntiensä ja isäntiensä armoilla aina siinä kodissa, mihin hänet huolitaan töihin. Piika on olemassa ainoastaan työtä varten. Hänellä on välinearvoa. Piika on köyhä, sairaanloinen ja häntä varakkaampien ihmisten heittopussi ja sylkykuppi. Myös Juhani Aho kirjoittaa piiasta, mutta talonomistajan pojan näkökulmasta. Nuorella miehellä on palo kauniiseen neitoon ja saa tämän omakseen yhden kesän ajaksi, kunnes jää yöjuoksuistaan naapuritalolle kiinni ja nuorukaisen isä laittaa poikansa järjestykseen. Järjestys tarkoittaa koulutusta perheen vesalle isossa kaupungissa, jonka jälkeen nuorukainen palaa takaisin kotiinsa ja piian lempi ja yhteiset suunnitelmat ovat vain menneisyyden unikuvia. Sillanpään Piika on omanlaisensa kuvaus masennuksesta ja ahdistuksesta, jolle ei tunnu löytyvän nimeä. Piika on synnyttänyt aviottoman lapsen yhden suviyön hurmasta ja luovuttanut sen äidillensä hoidettavaksi. Tässä lienee ahdistuksen syy.

Luonto ja erityisesti mielikuvissani klassinen suomalainen peltomaisema metsien keskellä on useamman novellin vahvana taustakuvana ja parissa jopa varsinainen aihe novellille. Arvid Järnefeltin novelli kulkee tolstoilaisuuden jalan jäljissä. Kertoja istuu junaan ja tutustuu matkan aikana vanhaan venälaiseen naiseen, joka kertoo hänelle elämäntarinaansa. Nuoruuden rakkaus ja avioliiton ylläpitäminen on hankalaa miehen kanssa, joka on levoton. Mutta mies löytää rauhan, uuden uskonnon ja pariskunta muuttaa ruhtinaallisesta kaupunkilaiselämästä seurapiireineen ja kulttuuririentoineen maaseudulle. Alku on hankalaa, mutta vähitellen nainen tottuu elämään luonnon keskellä ja kokee mystistä yhteyttä maahan ja sen elämään. Luonto on mystifioitu myös Joel Lehtosen Muttisen onnessa. Tulkitsin novellia suomalaisen arkadian kuvauksena. Maaseutu on taivaan esikartano ja onni on pellossa, metsissä, niityissä ja niin edelleen. Kesä on suomalaisen parasta aikaa. Se on lyhyt, onnellinen, unelmien kasvualusta ja rajaton kunnes tulee syksy ja lopulta synkeä tuhovoimainen (sielulle ja ruumiille) talvi.

Kokoelma sulki sisälleen useita onnettomia rakkauden kuvauksia. Usein vanhuuden hujakoilla tai kuolemansairas henkilö muistelee menneisyyttään ja nuoren rakkauden kipuja ja ilojakin. Maria Jotunin Tyttö ruusutarhassa oli riipivä kuvaus sisarkateudesta ja sisarelle menetystä nuoruuden rakkaudesta. Sisar on ilkeä, epäluuloinen ja tuntuu laittavan mammonan ennen ihmistä. Volter Kilpi kertoi vanhan miehen suulla yhden elämän kaaren. Nuorten vuosien into, kauneus ja unelmat vaipuvat raskaan työn raadannan ja lapsikatraan myötä eloonjäämistaistoksi. Kilven kieli on rönsyilevän rikasta ja sitä oli nautinto lukea.

Pentti Haanpään Juoppouden hörpin nopeasti, sillä en innostunut sotilas/kasarmi/armeijakuvauksesta. Toivo Pekkasen novelli puolestaan kuvasi koruttoman rauhallisella sävyllä yhden työmiehen lyhyen muistelon työkavereistaan yhden sillan rakentamisen ajan. Työ tehdään paikan päällä ja sen jälkeen erotaan lopullisesti, mutta silta on ja pysyy muistoja kohtaamisista. Tällaista on työmiehen elämä.

Tartun harvemmin kotimaisiin vanhempiin novelleihin ja uskon tämän kokoelman madaltaneen kynnystä alkaa lukea näiltä kirjailijoilta myös novelleja. Maria Jotunia ja Minna Canthia olin lukenut aikaisemmin näytelmien muodossa. Tyttö ruusutarhassa novellin sisar toi mieleeni näytelmän Kultainen vasikka, jossa ollaan myös omaisuuden perässä. Minna Canthilta en odottanut muuta kuin syrjityn, väheksityn, marginalisoidun ja köyhän työläisnaisen elämän osan kuvausta. Novelleista hohkasi läpi myös jonkinlainen irrallisuuden tai jopa kodittomuuden tunne. Kun et omista taloa, metsää ja peltoa, olet toisten armoilla. Kun olet menettänyt rakkauden, olet yksinäinen ja hyljeksitty. Köyhällä, sairaalla ja vanhalla ei myöskään tunnu olevan selkeää turvallista sijaa yhteiskunnassa.

Luin alkuvuodesta tyylikkään novellikokoelman Harry Salmenniemeltä nimeltään Uraanilamppu ja muita novelleja. Salmenniemi oli lopputekstissään maininnut joitakin novelliensa lähteitä ja inspiraatioita. Hän oli nimennyt tuossa tekstissä Teuvo Pakkalan Veli -novellin, jonka avulla löysin tämän kokoelman. Ja hyvä näin. Veli näyttäytyi minulle kuvauksena nuoren tytön kyvystä ja mielikuvituksesta. Leikin myötä tyttö saa itselleen toivomansa veljen. Lukija ymmärtää, että poika on orpo ja tytön noukkima kadulta, mutta hänelle toiveiden täyttymys. Poika saa uuden kodin ja turvatun tulevaisuuden uudessa kodissa.

Ja tämä suomalaisuus sitten. Novellikokoelma tuntui hetkittäin kliseiseltä suomi(elo)kuvalta. On maaseutua, piikojen riiausta, työläisiä sorretaan ja rakkaus se hankaloittaa ihmisen elämää, mutta silti koin pääseväni kiinni suomalaisesta mielenmaisemasta ja opin jotain lisää suomalaisesta historiasta. Luokkaerot maaseudulla ja kaupungeissa ovat selkeät ja köyhällä sekä sairaalla on ollut vähäiset mahdollisuudet pärjätä elämässä ilman hyvinvointivaltion suomia tukiatoimia ja lakimuutoksia ja järjestäytynyttä työväenliikettä, jotka kehittyivät itsenäisen Suomen aikana ja etenkin sotien jälkeen. Maaseudun ja luonnon arkaadiamainen kuvaus suomalaisen sielunelämän yhtenä kiintotähtenä on osa minunkin suomikuvaani. En ole koskaan ollut mökki järvenrannalla – ihmisiä vaan enemmän kaivannut meren suuntaan ja ilmateitse Suomen rajojen ulkopuolelle, mutta silti nautin peltomaisemista ja suomalaisesta metsästä, jotka ovat kirjoitetut dna:hani. Ensisijaisesti tämä novellikokoelma oli minulle kuitenkin ajan kuva suomalaisuuteen ja kotimaiseen kirjallisuuteen aikana, jota en ole elänyt ja ennen vanhempieni sukupolven kokemia merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia. Pala suomalaista historiaa kaunokirjallisessa muodossa.

Joku minua lukeneempi ihminen saattaa osata kertoa, minkälaista uskonnollista liikehdintää Suomessa on ollut 1800-luvulla ja itsenäisyyden ensimmäisten parin vuosikymmenen aikana. Totean tämän, sillä Aino Kallaksen novelli Lastumäen valkea laiva kertoi lahkolaisuudesta. On joukko ihmisiä, jotka odottavat tulevansa tempaistuksi taivaaseen tai oikeastaan laivaan, josta heidän profeettansa on kertonut. Köyhä sorrettu kansa tahtoo kotiin luvattuun maahan. Joukko paastoaa ja kärsii, paastoaa lisää ja menettää jäseniään, mutta usko ei horju. Kunnes se horjuu ja kaatuu. Ihmiset palaavat takaisin koteihinsa ja hurmos on ollut painajainen jostakin käsittämättömästä. Lahkon jäsenyys ulkopuolistaa sen jäsenet yhteiskunnasta ja maaseutuelämän vuodenkierrosta. Marginaalisuus. Se on ihmisen osa, joka kulkee vastavirtaan.

Loppuun pala Volter Kilpeä novellista Jäällävaeltaja:

” Päivät vaihtuvat, vuodet vierivät. Päivät aamujen raikas valkeus, keskipäivän säihkyvä sini, iltojen ihana häipy: kuin yhden ainoan pitkän paisteisen päivän kultaista kudetta koko elämän hohde ja välkkyvä muisto. Vuodet, keväitten kirkkaus, suvien suloinen runsaus, syksyjen siunattu rikkaus, talvien tyven rauha: kuin suuren meren loivina kumpuavat aallot, niin ne vierivät toistensa takaa, nousunsa väkevyyttä paisuen, voimansa täytelyyttä kohisten, vaahtokruununsa kukkuroilta lepojensa upiin suistuen. ”

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Suomalaisia novelleja 1 (Otava 1977, toim. Hannu Mäkelä)

Kirjailijat: novellin nimi (kokoelma, vuosi): Minna Canth: Lapsenpiika (Novelleja I, 1892), Juhani Aho: Kesäinen unelma (Lastuja. Toinen kokoelma, 1891?), Teuvo Pakkala: Veli (Pikku ihmisiä, 1913), Arvid Järnefelt: Pelastetut (Hiljaisuudessa, 1913), Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (Lähtevien laivojen kaupunki,1913), Volter Kilpi: Jäällävaeltaja (Pitäjän pienempiä,1934), Joel Lehtonen: Muttisen onni (Kuolleet omenapuut, 1918), Maria Jotuni: Tyttö ruusutarhassa (Tyttö ruusutarhassa, 1927), F.E. Sillanpää: Piika (Ihmislapsia elämän saatossa, 1917), Pentti Haanpää: Juoppous (Ihmiselon karvas ihanuus, 1939) ja Toivo Pekkanen: Siltaa rakentamassa (Satama ja meri,1929)

240 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste 8: Suomen historiasta kertova kirja

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie I: Combray

Olen aloittanut klassikon lukemisen. Tähän pyrintöön voi mennä tovi, sillä kirja on jaettu 10:een osaan. Luettuna kyseessä on perusreilu tiiliskivi. Olen nimennyt tämän ensimmäisen osan mielessäni: Kadonnutta juonta etsimässä. Kirjassa tapahtuu hyvin vähän. Juoni on muistelua, jossa päähenkilö vaikuttaa ensisijassa palautuvan lapsuuteen ja nuoruuteen sekä ihmisiin, jotka ovat olleet osa hänen elämäänsä tai yhteisöään (Combray), jossa on kasvanut.

Hän muistaa asioita erilaista yksityiskohdista, joista tunnetuin lienee madeleine-leivos. Päähenkilö soljuu muistoissa assosiaatiot ja tunteet edellä, mutta ei paatoksellisesti vaan havainnoiden ja ikään kuin etsien jotakin.

”…Mutta koska nämä muistumat olisivat olleet pelkästään tietoisen, älyn ohjaaman muistin tuotteita ja koska sen antamat tiedot menneisyydestä eivät kätke itseensä mitään menneisyydestä sinäänsä, ei minua olisi ikinä haluttanut ajatella Combrayn tuota puolta. Itse asiassa se kaikki oli minulle kuollut.

Kuollutta kokonaan? Ehkä.

Kaikki tämä riippuu hyvin paljon sattumasta, ja toinen sattuma, kuolema, ei useinkaan salli meidän odotella pitkään ensimmäisen sattuman antia.

Minusta on paljon järkeä kelttiläisessä uskomuksessa, jonka mukaan meidän rakastamiemme vainajien sielut ovat vankeina jossakin alemmassa olennossa, eläimessä, kasvissa, elottomassa esineessä; ne ovat todella meiltä kadoksissa aina siihen päivän saakka – joka monille ei koita koskaan – jolloin me kuljemme puun ohi, jolloin saamme haltuumme esineen joka on sielujen vankilana. Silloin sielut vavahtavat, kutsuvat meitä, ja heti kun me olemme tunnistaneet ne, lumous särkyy. Me olemme vapauttaneet ne, ne ovat voittaneet kuoleman ja palaavat elämään meidän keskuuteemme.

Ja näin on menneisyytemme laita. Turhaan me yritämme herättää sitä henkiin, älymme ponnistukset ovat hyödyttömät. Menneisyys kätkeytyy älymme alueen ja älymme toimintakentän ulkopuolelle, johonkin konkreettiseen kappaleeseen (aistimukseen jonka tämä konkreettinen kappale kykenisi antamaan meille), jota me emme osaa aavistaa. Ja sattumasta riippuu, löydämmekö me tämän kappaleen ennen kuolemaamme vai emme.

Jo vuosikaudet vain nukkumaanmenoni näyttämö ja draama olivat minulle olleet Combrayta, kunnes kerran talvella, kun tulin kotiin, äitini ehdotti nähdessään minun palelevan, että tavoistani poiketen joisin teetä. Aluksi en halunnut, enkä tiedä miksi sitten kumminkin muutin mieltäni. Äiti lähetti hakemaan pullen pikku leivonnaisen, jota kutsutaan nimellä Petite Madeleine ja joka on kuin simpukan uurteisessa kuoressa valettu. Ja kohta minä konemaisesti, synkän tämän päivän ja ikävän huomispäivän lannistamana vein huulilleni lusikallisen teetä, jossa olin pehmittänyt madeleinen palasta. Mutta heti kun kakunmurut ja tee koskettivat kitalakeani, minä hätkähdin, jännityin ja tarkkasin mitä eriskummallista minussa tapahtui. Minut oli vallannut, eristänyt suloinen nautinnon tunne, ja ilman mitään näkyvää syytä. Ja tämä nautinto sai elämän käänteet heti tuntumaan samantekeviltä, elämän tappiot vähäpätöisiltä, elämän lyhyyden pelkältä kuvitelmalta; se vaikutti kuin rakkaus, ja minuun tulvahti jokin kallisarvoinen elinaine, tai oikeammin: tämä ei ollut minussa, se olin minä. En enää tuntenut itseäni keskinkertaiseksi, epävakaiseksi, kuolevaiseksi. Mistä minuun oli voinut tulla tämä väkevä ilo? Tajusin että se liittyi teen ja leivoksen makuun, mutta että se ylitti ne määrättömästi eikä varmaan ollut samansukuinen. Mistä se tuli? Mitä se tarkoitti? Miten siitä saisi otteen?” (lainaus sivuilta 54-55.)

Saa nähdä miten tarina etenee ja miten minulle lukijana käy. Alku takelteli, mutta nyt olen imussa. Tässä kielessä ja etäisesti tarinaan muistuttavassa teoksessa on jotakin kiehtovaa.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie I: Combray

10-osaisena ilmestyi vuosina 1913-1927

Otava 1968 suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Uusintapainos 2017. 245s. (1.osa)

Lainattu kirjastosta.

Luigi Pirandello: Mennyttä miestä – valekuoleman jälkeinen elämä

Luigi Pirandello (1867-1936): Mennyttä miestä (1904, Il tu Mattia Pascal, suom. Liisa Ryömä, 1992, WSOY)

Mattia Pascalin elämässä ei ole kaikki hyvin. Hänen isänsä merkittävä omaisuus ajautuu vähitellen ahneen naapurin tai isävainaan taloutta hoitavan miehen käsiin. Iäkkäämpi leskiäiti on liian kiltti laittamaan hanttiin moiselle vääryydelle. Kierosilmäinen Mattia kokee myös arvonalennusta komean menestyvänoloisen veljensä rinnalla. Kaiken lisäksi hänet on ilmeisesti huijattu kylällä yhden lapsen isäksi ja joutuu naimisiin kaverinsa nuoruuden ihastuksen kanssa. Anoppi on ilman muuta painajainen, joka löytää aina syyn tallata Mattia maan rakoon. Avioliitosta syntynyt lapsikaan ei taida olla oma. Työ paikallisessa pienessä kirjastossa on turhauttava, koska kukaan ei lainaa kirjoja ja työparikin tuntuu työtehottomalta höppänältä, joka ei suostu eläkkeelle. Mikä voisikaan mennä enempää pieleen Mattian elämässä? Mattia lähtee pienelle karkumatkalle, jonka aikana hänelle selviää, että vaimo, anoppi ja koko kylä luulevat hänen tehneen itsemurhan. Ruumiskin on löydetty. Mattia näkee tilaisuutensa tulleen aloittaa uusi elämä ja jättää ikävä menneisyys taakse.

Kukapa ei haaveilisi lottovoitosta ja siihen kiinteästi liittyvästä vapaudesta tehdä ihan mitä huvittaa. Lopettaa tylsä työ, maksaa velat, ostaa unelmien asunto ja aloittaa matkailu maailman ääriin. Elää ilman kelloa, aikataulutettua elämää, velvoitteita ja rasittavia sukulaisia tai työkavereita. Olla huolehtimatta liikoja tulevaisuudesta.

Mattian valekuolema oli lottovoitto miehelle, joka näki elämänsä olevan umpikujassa: näköalaton elämä täynnä velvoitteita ja menetyksiä. Ja kun Mattia voittaa merkittävän summan rahaa kasinossa ja sen turvin voi kiertää Eurooppaa, elämä on makeaa. Tien päällä kuitenkin on yksinäistä ja kun rahat alkavat olla lopuillaan Mattian tie vie Roomaan. Ennen asettumistaan paikoilleen hän kehittelee itselleen uuden henkilöhistorian ja pitkien identiteettipohdintojen myötä päättää kutsua itseään uudelle nimellä: Andriano Meis.

Andriano löytää asuttavan huoneen erikoisen perheen luota. Kodin patriarkka on spiritismiin hurahtanut vanhus, jolla on sievä, kiltti ja vakavanoloinen tytär Adriana, jonka sisar on kuollut. Toisena vuokralaisena toimii elämässä useasti kolhittu pianonsoitonopettajatar. Andriano tutustuu vähitellen perheen väkeen, jota tuntuu rasittavan kuolleen sisaren leskeksi jäänyt mies ja tämän veli. Samanaikaisesti Andriano alkaa tuntea yhä suurempaa ahdistusta valheille rakennetusta minuudesta. Ihmissuhteiden solmiminen on hankalaa. Ja jouduttuaan tökerön ryöstön kohteeksi hän ei voi hakea poliisilta apua, koska olisihan se epäilyttävää, että kuollut mies olisikin näin yllättäen elossa. Erinäisten tapahtumien päätteeksi Andriano lavastaa itsemurhansa. Hänestä tulee kahdesti kuollut mies ja hän palaa kotiseudulleen kohdatakseen menneisyytensä.

Kirja on leppoisa, harmiton ja melko vaivaton lukukokemus vaikkakin ehkä hieman ummehtunut 2010-luvulla. Valekuoleman tuomaa vapauden hurmaa ja valheellisen identiteetin välistä konfliktin syvällisempi kuvailu olisi auttanut minua lukijana ymmärtämään paremmin miksi Andriano tai todellisuudessa Mattia päättää lopulta palata kotiseuduilleen ja tulla takaisin elävien kirjoihin.

Kirjan opetus vaikuttaa olevan, että todellinen vapaus tulee rehellisyydestä itselleen ja kuinka ruoho ei ole välttämättä vihreämpää aidan toisella puolella. Jos unohtaa itsensä tai pyrkii tietoisesti pakenemaan menneisyyttään, niin elämä rakentuu kuluttaville valheille. Mattialle Euroopan kiertäminen ja kuristavasta kyläyhteisöstä irtautuminen kiertolaiseksi oli kasvattava kokemuskavalkadi, joka lopulta auttoi häntä kohtaamaan elämänsä kipukohdat ja puolustamaan itseään. Mattian lottovoitto oli mahdollisuus rakentaa minuutensa uudelleen ottamalla etäisyyttä elämästä, joka oli surkeaa.

Lisätietoja (Wikipedia) italialaisesta Luigi Pirandellosta, joka tunnetaan pääosin näytelmäkirjailijana. Pirandello voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1934.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad