Asta Põldmäe: Kirjeitä pääskysille

Koin alkuunsa hankaluutta päästä kirjeiden maailmaan sisälle. Tuntui, että niistä puuttui rajaus, fokus ja joiltakin osin minulle toimivat kielikuvat. Läsnä oli myös jotain ohuisuutta, josta en saanut otetta, mutta joka hämäsi minut ajattelemaan, että kirjeet eivät jätä minuun erityistä vaikutusta.

Lähtö oli siis jotain epäonnistunutta. Tällaisissa tilanteissa jätän kirjan usein kesken. Ajattelen, että tämä ei ole minua varten. En pysty luomaan kuvia enkä muutenkaan jakamaan kirjan todellisuutta itseni kanssa. Ehkä voin oppia jotain itselleni hyvin vieraasta ajattelun tavasta, mutta haluanko silti lukea loppuun?

Odotin jotain muuta runolliselta proosalta kuin tätä… Toivoin, että se koskettaisi (?) ja vaikuttaisi minussa. Lukiessa oloni oli vain valju ja en ollut varma, että ymmärsinkö lukemaani. Tulin ajatelleeksi, että kun tunnistan ja tunnustan tämän julkisesti, niin minua pidetään ohuena ja typeränä. Tai että minusta uupuu jokin oleellinen viisaus. Kirjeet on kirjoittanut vanha nainen, joka tarkkailee, tekee havaintoja ja kommentoi havaintojaan kauniilta vaikuttavalla kielellä. Hän luo kuvia ja vaikutelmia, jotka eivät kuitenkaan välity minulle. Olenko epäonnistunut lukija?

Etsin kirjeistä sitkeästi kuvia, joihin reagoida. Halusin, että ne yllättävät minut ja että jostakin tavanomaisen arkisesta olosta tulisi jotakin kiinnostavaa. Halusin oivaltaa jotain ja että kohoaisin arkitilan ohi jonnekin ajattelun tilaan. Tätä ei tapahtunut ensimmäisillä sivuilla, ei toisilla.

Ja aloin pohtimaan, että tätä kirjaa voisi lukea käsin kirjoitettuina pohtivina ja hetkissä välittöminä kirjeinä. Ei mitään sellaista, jota naputellaan tietokoneen äärellä vaan että istut pöydän äärellä. Edessäsi on valkoista paperia ja kädessäsi jokin miellyttävä kynä. Katsot ikkunasta ulos, mietit elämääsi, arkeasi ja lintuja – niitä pääskysiä. Ja ajatuksesi ja tunteesi nostattavat sanoja paperille ja kynä liikkuu. Koet jotakin välittömästi.

Ja aloin ajattelemaan kirjeitä intiimeinä. Ne olivat ajatuksia, havaintoja, ajatelmia, pisteiden yhdistelyä, muistoja, välittömiä vaikutelmia ja filosofiaa ilman teorioita.  Vapaata ilmatilaa ajatusten kulkea hetkissä, pujahdella, syöksyä, kiertää, liitää, kieppua, sujahdella. Havaitsin melankolisen ja tumman pohjasävyn. Löysin itsenäisyyden ja yksinäisyyden. Mietin elämän merkityksellisyyttä, jos se kuitenkin päättyy kuolemaan ja menetyksiä ja luopumisia, joita ihmiselämä pitää sisällään. Koin kirjeiden äärellä haikeutta. Kuulin kirjoittajan huokaukset. Näin kuinka kuvat laajentuvat raamiensa yli ja niiden taakse. Repaleinen, aukkoinen tai kenties kuitenkin tilava ja samalla painava. Pudohduksia ja unohduksia. Kirjeet eivät hengittäneet mitään kliinistä. Ja ne muistuttivat vanhaa, usein käytettyä siis rakastettua ja hellittyä teekuppia, jonka sisäpintaa ei saa tai edes halua saada puhtaan valkoiseksi. Ehkä jokin särö – – –

*

6900B7EF-4FF9-44AE-8879-AE99A5DFF4F4

*

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Asta Põldmäe: Kirjeitä pääskysille

2009

2011 suom. Raija Hämäläinen

NyNorden

120 sivua

kirjastosta

en löytänyt kannen tietoja kirjasta

*

Jotain muuta proosallis-runollista, kirjeenomaista ja intiimiä blogista:

Adelaida García Morales: Seireenien hiljaisuus

Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Marguerite Duras: Kirjoitan