Kassia St. Clair: The Secret Lives of Colour

Riemastuttava lukukokemus ihmisten käyttöön luotujen värien synnystä ja historiasta!

Tämä oli ensimmäinen reaktioni luettuani kirjan. Kenties kirja toimi minulle jonkinlaisena väriterapiana vuodenaikaan, jolloin valon määrä (värit ovat valoa tai valon aaltopituuksia, jonka näköaisti tunnistaa) on vähäisempi ja luonnossa nähdyt värit sumeampia, tummempia tai haaleampia. Ja toisaalta en halua kutsua talvea ainakaan värittömäksi vuodenajaksi, koska olin sitten kaupungissa tai metsässä, niin värien määrä on huikea – kenties niiden sävy on vain hillitympi.

Pidin kirjaa painokkaasti nippelitietoisena. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, joka on perehtynyt aiheeseen ja koonnut lukijoilleen ensyklopedisen lukuelämyksen. Ensin on johdanto, jossa lukijaa lämmitellään väreihin luonnontieteellisinä ilmiöinä. Lukijalle kerrotaan värien jaottelusta eri ryhmiin ja niiden sekoittamisesta joko lisäämällä (väri valona, jolloin värivalojen yhdistymiset johtavat valkoiseen) tai vähentämällä (väri väriaineena, jolloin valoa heijastuu yhä vähemmän kohti mustaa).

Kirja jakaantuu johdannon jälkeen useampaan päälukuun. Pääluvut on jaoteltu spektrin värien mukaan, joista on pudotettu pois syaani (”sinivihreä”) ja mukaan on lisätty pinkki, valkoinen, ruskea ja musta. Värejä ei kuitenkaan ole esitelty spektrin järjestyksessä niiden aallonpituus- tai taajuusvälien mukaan vaan lennokkaasti valkoisesta mustaan ja ruskea on sijoitettu mustan edelle. Pääluvut puolestaan jakaantuvat yhden tai kahden aukeaman mittaisiin alalukuihin, jossa esitellään jokin tietty väri pääryhmästään. Kirjan lopussa St. Clair luetteloi joitakin muita häntä kiinnostavia värejä, jotka eivät ole päässeet kirjassa tarkempaan esittelyyn.

Tällä tavalla pieniksi luvuiksi pilkottu kirja voi hukuttaa kokonaisuuden. Nautin kyllä tällaisesta pienestä tiiviistä täsmäinfosta, mutta minkälaisen laajan kuvan voin saada ihmisten käyttöön luoduista väriaineista? Tästä kirjassa on kuitenkin kyse. Ihmiset ovat kivikaudelta lähtien käyttäneet värejä ilmaisemaan asioita ja koristamaan ympäristöään sekä itseään. Tämä näkökulma tekee kirjasta hyvin kulttuurihistoriallisen. Värit herättävät käyttäjissään erilaisia tunteita ja mielipiteitä. Väreillä myös viestitään erilaisia asioita ja niillä on merkistystä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kirjassa kiinnitetään huomiota värien merkitykseen muun muassa politiikassa (vihreä vallankumousten värinä Ranskassa ja Irlannissa), yhteiskunnallisessa vallankäytössä (kuten hallitsijoiden värit, uskonnolliset johtajat, varakkaiden mahdollisuus käyttää harvinaisia värejä) ja uskonnossa (kuten eri uskontojen antropomorfisten jumalien ihon värit).

Kirjassa on annettu paljon tilaa myös maalaustaiteelle ja kuinka väriaineet ovat olleet enemmän tai vähemmän luotettavia välineitä taiteilijoille. Jotkin väriaineet käyttäytyivät arvaamattomasti joutuessaan kosketuksiin toisten värien tai erilaisten maalauspintojen kanssa. Myös keskiajalle ja renessanssiin asti vaikuttanut tabumainen kielto sekoittaa värejä tai väriaineita keskenään aiheutti maalareille päänvaivaa. Esimerkiksi vihreä oli pitkään yllättävän hankala väri tuottaa ”puhtaana” ilman, että se sekoitettiin yhdistämällä keltaista ja sinistä pigmenttiä.

Oma lukunsa väriaineiden hankaluuksissa oli harvinaiset ja kalliit väriaineet kuten ultramariini tai Tyrian purple. Tyrian on englanninkielinen käännös kaupungille Tyros, joka oli merkittävä foinikialainen kaupunki, joka sijaitsee nykyisessä Libanonissa. Eli voisiko Tyrian purplen kääntää foinikian violetiksi tai tyroksen violetiksi? Vai foinikian punavioletiksi (purppura)? Oli niin tai näin, niin foinikian purppura (!) oli harvinainen väriaine ja se nosti sen hintaa tähtitieteellisiin lukemiin. Näin oli myös ultramariinin kanssa. Näin ollen nämä väriaineet olivat ”varatut” omana aikanaan vain jumalallisen tärkeille henkilöille kuten Rooman keisarille tai neitsyt Marialle. Maria ei kyllä aina pukeutunut siniseen, mutta kun länsimaalaiset löysivät ultramariinin ja se oli sinisenä heille ihmeellinen, niin siitä lähti ultramariinin nousu Marian omana värinä. Ja muille tavallisille kuolevaisille jäivät muut siniset ja violetit, jotka eivät olleet lähtöisin lasuurikivestä tai tietynlajisista lypsettävistä merietanoista. Jo vain.

Mistä väriaineet sitten tulivat? Esihistorialliselta ajalta lähtien väriaineet saatiin luonnosta kuten mineraaleista, kasveista (mm. puut ja kukat) ja eläinkunnasta (mm. hyönteiset, nilviäiset, nisäkkäät). Useimmiten väri syntyi parin tai useamman ainesosan sekoituksesta, joka oman aikakautensa kemiallisen työskentelyn kautta prosessoitiin jauheeksi. Tämä käsityö värijauheen aikaansaamiseksi saattoi olla ensinnäkin melko työlästä ja pitkäkestoista, mutta aina välillä myös hengenvaarallista. Esimerkiksi Scheelen vihreässä (kehitetty 1775)  ruotsalainen tiedemies Carl Wilhelm Scheele käytti arsenikkia ja tämä väri St. Clairin mukaan johti esimerkiksi Napoleonin kuolemaan, koska hänen vankilansa seinät olivat Scheelen vihreät. Sama vihreä tappoi myös muita ihmisiä heidän sisustaessaan sillä kotejansa kunnes se kiellettiin. Myös yksi menneiden vuosisatojen trendijuoma absintti oli murhaavaa kamaa kunnes se kiellettiin. Jälkeenpäin on tutkittu, että syy ei ollut värissä vihreä vaan alkoholin määrässä, joka johti alkoholimyrkytyksiin. Vihreän lisäksi lyijynvalkoinen (lead white) oli valmistusprosessiltaan hyvin vaarallinen ja johti moniin kuolemiin ennen kuin se korvattiin vähemmän tappavalla valkoisella väriaineella. Ja koska väriaineiden valmistus on riskityötä, niin varsinaisessa värien sekoitustuotannossa työskentelivät usein se porukka, jonka elämää ei arvostettu kovinkaan korkealle yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Värien hengenvaarallisuuden lisäksi niiden tuotantoprosessi saattoi olla haisevaa ja kuvottavaa hommaa. Väriaineisiin nimittäin sekoitettiin myös eläinten eritteitä, joten haju lienee ollut omaa luokkaansa. Arkeologit ovatkin löytäneet joitakin ”väritehtaita” syystäkin kauempaa asutusalueita.

Kirja tarjosi väreihin liittyviä lukuisia jännittäviä ja mielenkiintoisia anekdootteja. Toisin sanoen se ei ollut pelkkää faktarummutusta. Voisin kuvata kirjaa myös kummien faktojen ja ihmisten väreistä sekoamisten kokoelmana. Kenties hämmentävin väriaineen lähde muutaman vuosisadan takaa olivat muumiot. Jo vain. Toistan: väriaineen yksi keskeinen ainesosa oli faaraoiden Egyptin muumiot. Toki muumiot olivat myös eläimistä, mutta myös ihmisistä ja jos aitoa muumiota ei ollut saatavilla niin tuotantoon kelpasivat myös orjien ja kuolemaantuomittujen ruumiit. Miettikää tätä seuraavan kerran, kun ihailette museoissa maalauksia, joissa on ruskeita värisävyjä. Tätä muumionruskeaa nimittäin läträttiin pari-kolmesataa vuotta eurooppalaisten maalareiden tauluihin kunnes sen suosio romahti. Syy väriaineen kartteluun oli lopulta hyvin inhimillinen: muumionruskean alkuperä tuli laajempaan tietoisuuteen. Ilmeisesti myös käytettäväksi sopivat muumiot olivat lopussa, mutta ajatus (ihmis)ruumiin pyyhkimisestä maalaukseen oli sen verran kuvottava, että väriainetta ei haluttu enää käyttää. St. Clair kertookin tähän torjuntaan liittyvän anekdootin prerafaeliittimaalari Edward Burne-Jonesista, joka hautasi seremoniallisin menoin muumionruskeaa sisältävän värituubinsa puutarhaansa saatuaan selville värin alkuperän.

Kirja oli minulle erinomainen lukukokemus ja pidin siltä monilta osin hyvin kiehtovana. Lukemistani kuitenkin hieman vaivasi kirjan länsimaiskeskeisyys. Välillä vierailtiin toki faaraoiden Egyptissä (mikä ihmeellinen paikka!), mutta enemmistö väriaineiden valmistus- ja käyttöesimerkeistä oli Euroopasta ja nimenomaisesti siitä osasta, joka on kolonisoinut aikoinaan Euroopan ulkopuolisia alueita taloudellisen hyödyn toivossa.

Lukemisen jälkeen voin kuitenkin todeta näkeväni värit kulttuurituotteina eri tavoin, vaikka toki tiedostan, että yhä harvempi ihmisen tekemä väri on enää 100% luonnontuote vaan laboratoriokamaa.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Kassia St. Clair: The Secret Lives of Colour

2016, toinen painos 2018

John Murray Publishers

Kansi: en löytänyt tietoja kirjasta

328 sivua

*

lainattu kirjastosta

*

Värikylläisiä ja historiallisiakin matkoja tekeviä kirjoja blogissa:

Heikki Kännö: Sömnö

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat