Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

Olen etsinyt jo jonkin aikaa luettavakseni matkakirjallisuutta vuosisatojen takaa, joka a) ei ole tylsä b) siitä saa näyn ajan maailmankuvasta (siis maailman) vuosisatojen taakse ja c) maailmankuvassa on fantastisia elementtejä nykylukijan silmin. Löysin etsimäni: sir John Mandevillen Ihmeelliset matkat. Se on matkakertomus Pyhään maahan ja sen yli. En kyllä ole vielä ihan varma, että kuinka tosissaan ”John Mandeville” on tätä kirjoittanut. Kirja on paikoin hyvin hauska ja erinomaisen mielikuvituksellinen kuvailuissaan maista Euroopan rajojen yli. En voi koskaan tietää. Toki asiantuntijat, jotka ovat perehtyneet tämän tyyppiseen kirjallisuuteen varmasti osaavat sanoa oliko tämän matkakertomuksen kirjoittaja tosissaan, mutta minä en. Kenties oli, kenties ei, mutta olen iloinen, että sir John Mandevillen Ihmeelliset matkat on säilynyt jälkipolville vuosisatojen jälkeen.

Kirja on julkaistu 1300-luvun loppupuolella aikana, jolloin Amerikkaa ei ollut vielä löydetty, mutta Marco Polo oli käynyt Kiinassa (mongolihallitsijan vallan alla) kulkien Silkkitietä pitkin. John Mandevillen esittelemät maat ja kulttuurit ovat osittain samoja kuin mitä Polo on kohdannut. En ole vielä lukenut Polon matkakertomusta, joten en tiedä minkälainen se on sisällöltään. Mandevillestä voin kuitenkin kertoa, että mukana on melko paljon ihmeellisyyksiä ja kirjaa lukiessa tuntui kuin Mandeville olisi kuvannut jotakin rinnakkaista todellisuutta ja maailmaa kartan ulkopuolella. Onko kirja pelkästään Mandevillen mielikuvituksen tuotetta?

Matkakertomuksen kääntänyt Asmo Koste arvioi, että Mandeville on kulkenut Euroopan rajojen ulkopuolelle, mutta olisi kristittynä pyhiinvaeltajana päässyt ainoastaan Pyhälle maalle. Näin ollen sinne saakka hän on pysynyt vielä ”kohtuullisen totuudenmukaisissa kuvauksissa” (lainaus Suomentajan alkulauseesta), mutta siitä eteenpäin kuvaukset muuttuvat yhä kummallisemmiksi ja fantastisemmiksi. On siis realistista epäillä, että Mandeville ei koskaan ole vieraillut maissa Pyhän maan tuolla puolen vaan on saanut sisältönsä kenties omasta mielikuvituksestaan ja muista lähteistä. Näiden lähteiden joukossa ei tutkijoiden mukaan kuitenkaan ole Marco Polon matkakertomukset.

Koste kertoo, että Mandevillen lähteiksi tutkijat ovat osoittaneet joukon eri munkkien tekstejä ja yhden armenialaisen prinssin. Heidän lähteistään ei ole tietoa. Koste tulkitsee, että Mandevillen teksti on toisin sanoen kopioita muilta kirjoittajilta, osittain epäonnistuneiden käännöksien tulosta ja sellaisenaan täynnä ”sekoittavia väärinymmärryksiä ja hämäryyksiä, jotka kieltämättä lisäävät kirjan viehättävyyttä nykylukijan mielessä”. (ibid). Kun tekstin syntyprosessi on tämän kaltainen, ei ole yllättävää, että faktoja katoaa matkan varrelta ja tilalle on tullut Mandevilleltä tai hänen lähteiltään aimo annos mielikuvituksellista sisältöä. Itse ajattelen myös, että joukossa on aineksia myyteistä, jotka on kerrottu Mandevillelle tai hänen lähteilleen faktoina. Ihmeellisiin matkoihin on kenties tallentunut vuosisatoja ja -tuhansia vanhaa mytologista ainesta, joka on siirtynyt aluekohtaisesti sukupolvelta toiselle kunnes joku utelias eurooppalainen on tullut paikalle kirjaamaan niitä ylös. En kuitenkaan tiedä kuinka mielekästä on vatvoa sen äärellä, mikä on ”totta” Mandevillen tekstissä. Historiaa ovat kirjoittaneet voittajat, faktoja on aina muokattu sovittaessa niitä kertojan omiin intentioihin ja niin edelleen. Ja kuten tiedetään, niin Mandevillen elinaikana ei todellakaan tehty samanlaista eroa faktan ja fiktion välillä, mitä teemme tänä päivänä.

Myös itse John Mandevillen henkilöllisyys on hämärän peitossa. Matkakertomus on useiden arvioiden mukaan kirjoitettu alunperin ranskaksi, mikä voisi viitata siihen, että kirjoittaja on ollut ranskalainen. (sivuhuomatus: Mandeville kertoo itse, että: ”olen saattanut tämän kirjan latinasta ranskan kielelle ja kääntänyt sen uudelleen ranskasta englantiin, jotta jokainen ihminen kansakunnassani sen ymmärtäisi”. s.11.  Koste kuitenkin arvioi, että latinannos on tehty ranskasta). Teksti on ilmeisesti tullut tunnetummaksi englanniksi ja sen kertoja lähtee liikkeelle pyhiinvaellusmatkalleen Britteinsaarilta, joten kirjoittajan on ajateltu aikoinaan olevan englantilainen. Jos Mandeville oli ranskalainen, niin silloin minua viehättää ajatusleikki siitä, että ”mande” tulee lähelle ranskan sanaa monde, joka tarkoittaa mm. maailmaa tai maailmankaikkeutta.

Toisaalta oma harrastajahistoriallinen ajatusaihioni ohjaa myös ajattelemaan, että kirjan on voinut kirjoittaa myös (oppinut ja hovin liepeillä oleva) englantilainen, joka on osannut ranskaa ottaen huomioon, että Englannilla ja Ranskalla on suhteellisen tiivis yhteinen historia. Ranska toimi pitkään Englannin hovin kielenä kunnes englanti syrjäytti sen 1300-luvun aikana. Voi olla, että Mandeville oli englantilainen, voi olla, että ranskalainen. On myös kolmas vaihtoehto. Asmo Koste kertoo kirjaa taustoittavassa luvussa niin ikään, että tutkijat ovat epäilleet ettei John Mandevilleä ole edes ollut olemassa. Syystä tai toisesta matkakertomuksen kirjoittaja on halunnut jäädä tuntemattomaksi. Toki tuohon aikaan pseudo- ja anonyymit kirjailijat eivät olleet kovin poikkeava kirjallinen ilmiö ja tekstien omistajuus (tekijänoikeudet) puolestaan olivat.

Luin Mandevillen matkoja ajankuvallisena kertomuksena maista, maantieteestä ja kulttuureista tunnetun Euroopan rajojen ulkopuolella. Mandeville kulkee kuvauksissaan yhä kauemmaksi itään ja mitä kauemmaksi Euroopasta päästään, sitä kummallisemmaksi hänen kuvauksensa menevät. Pyhä maa on kuvattu paikoin hyvin yksityiskohtaisesti yksittäisine pyhiinvaelluskohteineen, mutta mitä etäämmäksi tunnettu maailma jää, sitä fantastisempia ovat ihmiset, kasvit, eläimistö ja kulttuurit (ihmisen järjestäytynyt elämä). Pyhiinvaelluskohteet ovat usein Raamatusta tuttuja ja pyhien ihmisten (eli pyhimysten) toiminnallaan ja olemassaolollaan merkitsemiä paikkoja. Kirjaa lukiessa saa vaikutelman, että Jerusalemissa ja sen lähimailla on kaikkialla paikkoja, joissa ihmeitä on tapahtunut ja joissa Jeesus ja muut raamatulliset henkilöt ovat tehneet jotakin merkittävää.

Kirjassa on kristillinen pohjasävy (ritarin pyhiinvaellus), joten pyhiinvaellusluonteen korostuneisuus matkakertomuksessa kuuluu asiaan. Nykylukija tietää, että kirjaa ei voi pitää minkäänlaisena geografisena ja kulttuuriantropologisena esityksenä, mutta onko se ollut sitä omana aikanaan on kiinnostava ajatus. Vaikuttaisi nimittäin siltä kuin Mandeville olisi halunnut kirjoittaa kaiken mahdollisen ylös vieraista kulttuureista jonkinlaiseen systemaattiseen alue alueelta kuvailevaan esitykseen. Kiinnostavaa on myös, että kirjassa on melko modernilta haiskahtava asenne muihin kulttuureihin. Kirjoittajan uteliaisuudessa muita kulttuureja kohtaan on nykytermein sanottuna uskontodialogin tai kulttuurirelativismin tuntu. Mandeville vaikuttaa olevan vilpittömän kiinnostunut muista kulttuureista ja melko usein niiden omista lähtökohdista käsin.

Matkakertomusten alku- ja lopetusluvuissa on kuitenkin reippaan puoleista kristillistä hengennostatusta, joilla teilataan kirjan varsinaisen matkakertomusosion avoimempi uteliaisuus. Lopetuskappaletta tutkijat pitävät myöhempänä ns. paavillisena lisäyksenä, joka on tullut kirjaan kun se on käännetty ranskasta englanniksi noin vuonna 1400. Paavillisella lisäyksellä haettiin tuohon aikaan totuudellista uskottavuutta ja hyväksyntää julkaistaville teksteille. Totuudella on todennäköisesti tarkoitettu sitä, mitä kirkko opettaa. (Ja ihan vain sivuhuomautuksena: kiinnostavaa on, että 1300-luvulla paavinistuin oli muutaman vuosikymmenen Avignonissa Etelä-Ranskassa.) 

Kristillisestä sävystään huolimatta matkakertomuksen kirjoittaja ei suoraan tuomitse kaikkia esittelemiään muita kansoja. Vaikuttaa jopa siltä, että joitakin kansoja (tai niiden hallitsijoita) Mandeville ihailee. Nämä tuntuni mukaan liittyvät Kiinaan ja Intiaan. Lisäksi Pyhä maa ei ole ainoa paikka maailmassa, jossa on pyhiä paikkoja ja joissa ihmeitä tapahtuu. Mitä ihmeellisempiä ja vaikutuksiltaan voimakkaimpia esineitä (mm. jalokiviä, helmiä) on myös Pyhän maan ulkopuolella, vaikka ne eivät ole kristillisiä reliikkejä kuten Jeesuksen ristin palasia tai pyhien ihmisten ruumiinkappaleita. Ja mikä kenties yllätti minut lukijana, oli Mandevillen luottamus siihen, että maapallo on pyöreä – pari vuosisataa ennen Kopernikusta. Kopernikus toki ei ollut ensimmäinen, joka uskoi maapallon pyöreyteen.

Mandevillen ihmeelliset matkat kuitenkin osoittaa ajankuvallisuutensa ja sen varjopuolet kirjan sivuilla. Saraseenit saavat Mandevilleltä jonkinlaista ihailua osakseen ja heidän kanssaan voi tehdä jonkinlaista yhteistyötä, mutta juutalaiset ovat kaiken pahan alku ja juuri. Mandeville oli oman aikansa kristittyjen esittämän vihollispropagandan vastaanottaja ja nämä osat matkakertomuksesta eivät naurata vaan ovat nykylukijan silmin kiusallista luettavaa. Matkakertomusten esipuheessa Mandeville uskoo myös, että Pyhä maa (Jerusalem, Israel) on valloitettavissa takaisin ”vääräuskoisilta” (ts. islaminuskoisilta) ja tämä on hänelle kristittyjen tehtävä. Näissä jaksoissa uhoaa edellisen vuosisadan ristiretkien henki, joita tehtiin Jerusalemiin useita kertoja erityisesti 1200-luvulla.

Sir Mandevillen ihmeelliset matkat ovat pääosin tahattoman hauskaa luettavaa. Samanaikaisesti niissä kiehtoo kirjoittajan matkakuvaukset, jotka ovat paikoin hyvin fantastisia ja joiltakin osin myös kirjoittajan tarkkanäköisyys. Vaikka kirjassa on mukana vahvaa kristillistä hengennostatusta, niin Mandeville tekee myös kriittisiä huomioita eurooppalaisista, kyseenalaistaa joidenkin kristillisten pyhiinvaelluskohteiden aitouden ja tuntuu olevan kallellaan tieteelliseen maailmankuvaan tai ainakin erilaisten ilmiöiden systemaattiseen esittämiseen ja selittämiseen niiltä osin kuin tietoa on (ja täyttää aukot fantasialla).

Lopuksi joitakin lainauksia kirjasta. Kirjan on suomentanut Aimo Koste.

”Egyptin autiomaassa oli kunnioitettava mies, pyhä erakko, joka tapasi siellä hirviön (hirviöllä tarkoitetaan jotakin, joka on epämuodostunut vastoin ihmisen, eläimen tai mitään muutakaan muotoa). Pyhän erakon tavannut hirviö oli kuin ihminen, jolla oli kaksi sarvea otsallaan. Sillä oli ihmisen ruumis napaan saakka ja siitä alaspäin kuin vuohen. Erakko kysyi mikä hän oli. Hirviö vastasi, että hän oli kuolettava olento, sellaisena kuin Jumala oli hänet luonut ja hän asui noissa autiomaissa hankkien ravintoaan. Ja hän anoi erakkoa rukoilemaan puolestaan Jumalaa, joka tuli taivaasta pelastamaan ihmiskunnan, oli syntynyt neitsyestä, kärsi kärsimyksensä ja kuoleman (kuten hyvin tiedämme) ja jonka kautta elämme ja olemme. Hirviön kaksisarvinen pää on yhä ihmeenä Aleksandriassa.” (s. 42)

”Saarella on myös Etna-vuori, jota kutsutaan (Gybelle) – vuoreksi, joka on yhä toimiva tulivuori. Vuorella on seitsemän palavaa paikkaa, jotka heittävät ulos erilaisia liekkejä ja värejä. Noiden liekkien muutoksista tuon maan ihmiset tietävät milloin on tulossa niukat tai hyvät ajat, kuumaa tai kylmää, kosteaa tai kuivaa ja kaikin tavoin miten minäkin aikana pitää toimia. Italiasta tulivuorelle on vain kaksikymmentäviisi mailia. Väitetään, että tulivuoret olisivat reittejä helvettiin.” (s. 48)

”Satakaksikymmentä askelta tuosta temppelistä itään, kaupungin kulmauksessa on Herramme kylpylä, johon veden oli tapana tulla Paratiisista ja tulee vieläkin. Sen vierellä on Neitsyt Marian vuode. Aivan lähellä on Pyhän Simeonin temppeli ja temppelin pohjoispuolella pylväskäytävän ulkopuolella upea Pyhän Annan, Neitsyt Marian äidin, kirkko. Siellä Neitsyt Maria tuli raskaaksi ja sen edessä suuri puu, joka alkoi kasvaa samana yönä. Kaksikymmentäkaksi porrasta kirkon alla lepää Joakim, Neitsyt Marian isä, hienossa kivihaudassa ja hänen vierellään lepäsi joskus Pyhä Anna, hänen vaimonsa, mutta pyhä Helene siirsi hänet Konstantinopoliin. Kirkossa on vesisäiliön tapainen kaivo, jota kutsutaan nimellä Probatica piscina. Sinne on viisi sisäänkäyntiä. Taivaan enkeleillä oli tapana laskeutua taivaasta ja kylpeä tuossa kaivossa. Ensimmäinen ihminen, joka kylpi vesien puhdistuttua, parani kaikista vaivoistaan. Siellä Herramme paransi kolmekymmentäkahdeksan vuotta halvauksesta kärsineen miehen, jolle Herramme sanoi, Tolle grabatum tuum et ambula, mikä merkitsee: ”Ota vuoteesi ja käy”. Ja vieressä on Pilatuksen talo.” (s. 71)

”Athanasios oli suuri jumaluusoppinut. Koska hän saarnasi ja puhui niin syvästi jumaluudesta ja kolminaisuudesta, paaville Roomaan valitettiin hänen olevan vääräoppinen. Paavi antoi ottaa hänet kiinni ja panna vankilaan. Vankilassa ollessaan hän kirjoitti tuon uskontunnustuksen ja lähetti sen paaville sanoen, että jos hän oli vääräoppinen, niin sitten se oli vääräoppisuutta, koska se oli hänen uskonsa. Kun paavi näki sen ja oli tutkinut, että se oli täydellinen, hyvä ja totisesti uskomme mukainen, paavi vapautti hänet vankilasta ja määräsi uskontunnustuksen lausuttavaksi joka päivä ensimmäisessä runkoushetkessä. Niin hyvänä miehenä hän Athanasiosta piti. Mutta Athanasios ei enää koskaan mennyt hiippakuntaansa takaisin, koska he olivat syyttäneet häntä vääräoppiseksi.” (s. 113)

Mandeville kertoo Intian saarista (kyllä: saarista)

”Tuon maan väellä on erilainen uskonto. Jotkut heistä palvoo aurinkoa, toiset kuuta, jotkut tulta, puita, käärmeitä tai ensimmäistä asiaa jonka kohtaavat huomenissa. Jotkut palvovat jumalkuvia ja jotkut epäjumalia, joiden välillä on suuri ero. Jumalkuvat ovat kuvia, jotka muistuttavat miehiä, naisia, aurinkoa, kuuta, eläintä tai muuta suotuisaa asiaa. Epäjumalat ovat kuvia, jotka on tehty ihmisen pahasta tahdosta ja joita ei voida löytää suotuisten asioiden joukosta, kuten kuva, jolla on neljä päätä, yksi ihmiset, toinen hevosen tai härän tai jonkun muun eläimen, jollaista jota kukaan ei ole nähnyt suotuisasti esitettynä.” (127, sanatarkka lainaus)

”Vuoren juurella on kirkas ja upea lähde, joka tuoksuu kaikille mausteille. Se vaihtaa monipuolista tuoksuaan tunneittain. Mikäli juo tuon kaivon vettä kolme kertaa, paranee kaikista vaivoistaan. Ne, jotka asuvat siellä ja ovat juoneet lähteestä usein, eivät ole koskaan sairastuneet ja näyttävät ikuisesti nuorilta. Olen itse juonut siitä kolme tai neljä kertaa ja uskoakseni voin paremmin. Sitä kutsutaan nuoruuden lähteeksi, koska ne, jotka juovat siitä usein, vaikuttavat aina nuorilta, eivätkä sairastu: väitetään, että tuo lähde tulee Paratiisista ja on siksi niin voimistava. (s. 130)

Sumatran hujakoilla Mandeville havannoi:

”Siinä maassa ei, eikä maissa siitä eteenpäin, voi nähdä Pohjantähteä, jota kutsutaan Meren tähdeksi. Se on liikkumaton ja pohjoisessa, joten me kutsumme sitä Johtotähdeksi. Mutta siellä näkyy etelässä toinen, vastainen tähti, jota kutsutaan nimellä Antartic. Samoin kuin merimiehet täällä ohjaavat Johtotähden mukaan, samoin siellä eteläisen tähden mukaan, joka ei näy meille. Eikä se meistä pohjoiseen oleva tähti, jota kutsumme Johtotähdeksi, näy heille. Tästä syystä voimme päätellä, että maa ja meri on muodoltaan pyöreä, koska se on osa taivaankantta, joka näkyy yhdessä maassa, eikä näy toisessa. Kokeilemalla ja taitavan älyn johdattamana pystytään helposti todistamaan, että mikäli maailmaa tutkiville laivoille löydetään väyliä, ihminen voi purjehtia maailman ympäri ja alta ja yltä.” (s. 138)

”Vaikka on mahdollista näin kiertää maa, kuitenkin tuhannesta ihmisestä joku voi olla palaamatta maahansa. Maan ja meren suuruudesta johtuen voidaan kulkea tuhansia ja tuhansia eri reittejä, eikä kukaan pysty suuntaamaan suoraan niille alueille mistä on lähtenyt, ellei se ole uhkarohkea sattuma tai Jumalan armoa. Maa on todella laaja ja todella suuri, sen ympärysmitta, ylhäältä ja alhaalta, on vanhojen viisaiden astronomien mukaan 20425 mailia, ja heidän väitettään en voi todistaa vääräksi. Mutta minusta vaikuttaa omassa pienessä mielessäni, kaikella kunnioituksella, että se on enemmän.” (s. 141)

”Saaren kuningas on suuri ja mahtava hallitsija ja hän hallitsee viittäkymmentäviittä suurta saarta, jotka maksavat hänelle veroa. Jokaisella saarella on kruunattu kuningas, joka on tuon yhden kuninkaan alamainen. Noilla saarilla on monenlaista väkeä. Yhdellä saarista väki on todella pitkiä, kuin jättiläisiä. Heitä on hirvittävä katsoa. Heillä ei ole kuin yksi silmä, joka on keskellä otsaa. He syövät vain raakaa lihaa ja raakaa kalaa. Ja toisella saarella etelän suunnassa asuu lyhyttä väkeä ja kirottua siten, että heillä ei ole päitä. Heidän silmänsä ovat olkapäissään ja suu rinnassa. Eräällä saarella on väkeä, jonka naama on lättänä, täysin paljas ilman nenää tai suuta. Heillä on kaksi pientä pyöreää reikää silmien tilalla ja suu on myös pieni, vailla huulia. Ja yhdellä saarella väen muoto vääristynyt siten, että alahuuli on niin suuri, että nukkuessaan auringossa he peittävät koko naaman tuolla huulella. — Eräällä saarella on väkeä, joka on sekä miehiä että naisia. Heillä on nänni vain toisella puolen. Ja heillä sekä miehen että naisen sukuelimet ja he käyttävät kumpia haluavat, välillä toisia ja välillä toisia. He saavat lapsen, kun käyttävät miehen välinettä ja kantavat lapsen, kun käyttävät naisen välinettä. — ” (s. 154)

*

48649DC3-E22D-41F1-8250-75D81AB165C8

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

John Mandeville: Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

1300-luvun loppupuolelta

suom. Asko Koste

2013 Savukeidas

Kirjan kuvat ja kansi: en löytänyt painoksesta tietoja

229 sivua

*

kirja omasta kotikirjastosta (ts. omasta hyllystä)

*

Lisää lukemista blogista:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

3x uskonto: raamatuntutkimusta, uskontodialogia ja pyhiä juutalaisia kirjoituksia (Talmud)

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s