Thomas Bernhard: Pakkanen

”Kuvitelkaa, että joku jähmettyisi tässä tilanteessa paikalleen, hän paleltuisi hetkessä, nimittäin alhaalta ylöspäin, kyse on tämän ihmisvihamielisen äärikylmyyden armottomasta perinpohjaisuudesta, joka on sanoinkuvaamaton ja hirvittävä.” (s. 288)

Nuori lääketieteen opiskelija, joka minulle jäi nimettömäksi, on lähetetty vuoristokaupunki Wengiin tarkkailemaan maalarivanhus Strauchia. Tehtävän on antanut nuorukaista opinnoissa ohjaava sairaalan apulaisylilääkäri, joka on Strauchin veli ja joka toivoo nuorukaisen raportoivan kirjeitse veljestään. Tehtävänannon tulee pysyä salassa maalarilta ja nuorukainen tekeytyy lakitieteen opiskelijaksi. Hän majoittuu samaan majataloon, jossa Strauch asuu. Majatalo on kurjan puoleinen. Sitä ylläpitää emäntä, jonka mies on vankilassa ja jolla on kylällä rakastaja nylkyri-haudankaivajasta. Weng on alati kurjistuva ja ihmiseloa kurjistava paikka, jossa ei ole mitään kaunista. Kaiken lisäksi sinne rakennetaan jonkinlaista voimalalaitosta, joka rumentaa ympäristöä ja elämänmenoa entisestään.

Kirjan aikajana on noin reilu kuukausi, jonka aikana nuorukainen ja Strauch kohtaavat lähes päivittäin ja käyvät keskusteluja majatalossa ja Wengin ympäristössä kuten hautausmaalla, köyhäintalolla, juna-asemalla ja metsissä kävelyretkillä. Koko kirjan ajan Weng on pakkasen, hyytävän kylmyyden kärsimyksessä. Toiminnan tasolla kirjassa tapahtuu melko vähän ja se mikä tapahtuu tuntuu olevan uusi keskustelun aihe kirjan päähenkilöille. Pakkasen ydin on sen kahden keskushenkilön välinen vuorovaikutus ja keskustelujen sisältö. Usein vaikuttaa siltä, että Strauch pitää monologia ja nuori mies kuuntelee. Lukija on nuorukaisen roolissa ja ottaa vastaan maalarin ajatusmaailman synkän vyöryn.

Pakkanen tekee matkan Strauchin sieluun. Hän on yksinäinen ja nurja mies, joka tilittää ahdistunutta ihmisvihaansa, kipujaan ja vanhuuttaan nuorelle miehelle. Hänen monologinsa ovat paikoin filosofisia ja paikoin kuvauksia siitä, mitä hän tuntee ja miten hän on elänyt. Kirja on jatkuvaa synkkyyttä sivusta toiseen ja sen tähden ajoittain melko raskasta luettavaa. Pakkasen sivuilla toisen maailmansodan rikkirepivät ja mykistävät muistot heräävät henkiin, vaikka kirja ei pelkästään käsittele tätä aihetta. Kauneus ja ihmeet puuttuvat kirjan sivuilta ja jos sattuma on mahdollinen niin sen rooli on vain tehdä ihmisen elämästä kurjempaa. Strauch tekee havaintoja ihmiselon ikävyydestä, jakaa surutta näkemyksiään ihmisen mädänneisyydestä, yhteiskunnasta, ympäristössä ja ei välitä paskaakaan miten hänen puheensa vaikuttaa muihin ihmisiin, erityisesti nuoreen mieheen. Maalari avaa myös valikoituja paloja omasta menneisyydestään ja kuinka hän koki olevansa väärin ymmärretty, kiusattu lapsuudesta saakka – pohdin: kenties hän oli sammunut tähti jo syntyessään.

Pakkasen sivuilta nousee monia teemoja. Elämisen merkityksettömyys, pimeys, tyhjyys ja toivottomuus. Strauchin ihmisviha on kenties enemmän ihmisinhoa. Hänen äänensä on tasaisen harmaa ja tylsä, pettynyt ja pohjalta muriseva. Maalari on ehdoton kyynisyydessään ja inhossaan. Pakkasen maailma on säälimätön. Elämä, havainnot ja kokemukset elämästä ovat tehneet maalarista ärtyneen, levottoman ja elämään kyllästyneen rumuuden näkijän. Hän on ei koskaan, aina, ei mitään – tyyppi. Pakkanen kutsuu psykologisoimaan sen synkkää yksinpuhelijaa, mutta hänen äänensä kannattaa vaimentaa, jos on lukijana herkkä sen vaikutukselle.

Voisin valita tämän kirjan vaikutelmia esittelevän lyhyen blogitekstin päätteeksi useamman lainauksen kirjasta. Kirjan kieli ja tunnelma ovat erikoisella tavalla maagisia ja sisällöstään huolimatta puoleensa vetäviä. Kirjan kiehtovin anti minulle olikin yhden ihmisen mielenmaiseman kuvaus ja kieli, jolla tuota kuvaa rakennettiin. Bernhardin lauseet ovat pitkiä, monipolvisia. Kääntäjä Tarja Roinila on tehnyt upeaa työtä! Thomas Bernhardin tuotanto toisen maailmansodan jälkeen on ollut osa uutta modernia kirjallisuutta, jossa ihmisten tekojen ja ajattelun ihannointi on epäkiinnostavaa.

*

”Ennen kuin hän vetäytyi huoneeseensa, ”ei nukkumaan, vaan itkemään ykikseni hiljaisuuden koko kauheudessa, itkemään sisältäpäin”, kuten hän sanoin, hän esitti: ”Miten kaikki on lopulta niin palasina, miten kaikki onkin hajonnut, kaikki kiintopisteet sulaneet pois, kaikki kiinteys kaikonnut, miten mitään ei enää ole, miten todellakaan mitään ei ole, katsokaa nyt, miten uskonnoista ja uskonnottomuuksista ja kaikkien jumaluuskäsitysten pitkitetyistä naurettavuuksista ei ole tullut mitään, ei mitään, katsokaa, miten usko ja ei-usko ovat poissa, miten tiede, nykytiede, kuin kompastuskivi, kuin vuosituhantinen tuomioistuin, on heittänyt kaiken pihalle ja näyttänyt kaikelle ovea ja posauttanut kaiken ilmaan, miten kaikki se on nyt ilmaa… Kuunnelkaa: kaikki on pelkkää ilmaa, kaikki käsitteet pelkkää ilmaa, kaikki kiintopisteet ovat ilmaa, kaikki on pelkkää ilmaa…” Ja hän sanoi: Pakkasilmaa, kaikki on pelkkää pakkasilmaa…”” (s. 162-163)

*

pakkanen-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Thomas Bernhard: Pakkanen

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Roinila (bravo käännökselle!)

2018 Teos

Alkuteos: Frost (1963)

Kansi: Jenni Saari

364 sivua

arvostelukappale

*

Lisää synkkiä sävyjä, yksinäisyyttä ja keskusteluja nuoren ja vanhan välillä blogissa

Leila Slimani: Kehtolaulu

Samuel Beckett: Malone kuolee

Amos Oz: Juudas

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s