Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

En kykene kirjoittamaan johdantoa tähän blogitekstiin, joka käsittelee Tuukka Pietarisen esikoisrunoteosta Yksin ja toisin. Menen siis suoraan asiaan ja alla kokoelma vaikutelmia ja reaktioitani Pietarisen runouteen.

”Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä

Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä” (s. 21)

Koin lukevani runoja, jotka ovat kuin matemaattinen tai logiikan piiriin kuuluva ongelma, joka voi tai voi jäädä ratkaisematta. Koin lukevani arkijärkeilystä irrallisia absurditeetteja ja kysymyksiä (ilman kysymysmerkkejä), joilla on oma sisäinen logiikkansa.

Runoteos antoi vaikutelman peileistä, peilisalista, mutta myös symmetrian tavoittelusta ja kokonaisuuden kaipuusta, kun käsissä on kaksi puolikasta, jotka sopivat tai ovat sopimatta toisiinsa.

Yksin ja toisin on kieleltään näennäisen yksinkertaista. Runous on toteavaa, pedanttia, kliinistä, mutta silti täynnä informaatiota, joka taipuu enemmän järkeen kuin tunteeseen. Koin lukevani tutkielmaa, probleemeja, yhtälöitä, arvoituksia. Läsnä oli logiikan ehdottomuus, sen joustamattomuus, säännöt, jotka on tarkoitettu rikottaviksi, jos on kapinallinen.

Runoteoksen luomassa todellisuudessa ihminen voi menettää päänsä aukiolla ammottavaan aukkoon uhrilahjana yhteisönsä jatkuvuuden ja olemassaolon eduksi, kävellä suoraan eteenpäin, kulkea poikkisuoraa janaa pitkin välittämättä maapallon palloisuudesta tai uida kohti ulappaa koskaan saavuttamatta sitä.

Runoissa oli läsnä jonkinlainen ymmärtämättömyys tilanteiden kokonaiskuvasta ja toisen ihmisen vaikutuksesta.

Runot avautuivat minulle visuaalisina kuvina ja kuva-arvoituksina. Runo on kuva. Näiden kuvien äärelle mieleni teki pysähtyä ja antaa kuvan vaikuttaa ja antaa kuvan herättää ajatuksia, ajatuskulkuja. Kuvalla on raamit ja harvoin koin tarvetta paeta raamien ulkopuolelle. Jotkin runoista toki tuntuivat enemmän kuva-arvoituksilta, paradokseilta oikeastaan, jotka joko pakenivat merkityksen luontia tai sitten pakenivat jopa kuvailua ja siis sitä, että kykenisin määrittelemään tai erittelemään mitä kuvassa on.

Paradoksien tai arvoitusten äärellä olemista voisin kuvata myös näin: Pelaan palapeliä. Joitakin paloja on jo oikeilla paikoillaan. Etsin kädessä olevalle palalle paikkaa. Näen tai oivallan mihin se kuuluu, mutta en laita sitä siihen vaan lasken palan takaisin pöydälle. Jään katsomaan kohtaa, johon pala kuuluisi ja minut valtaa tunne, että jotain puuttuu.

Runoteoksen minulle tarjoamiin väljästi tulkittuihin paradokseihin kuului myös toisteiset ketjut, joiden päät löytävät toisensa ja en enää tiedä mikä on alku ja loppu (onko sillä väliä?). Tai paradoksilta tai arvoitukselta tuntui myös sellainen runoluenta, jossa mieli on valmistautunut ongelman ratkaisuun saadakseen asiat päätökseen, mutta runo ei raamitettuna kuvana tarjoa ratkaisua. Tämä oli enemmänkin kiehtovaa kuin ärsyttävää. Ärsyttävää on enemmänkin se, että tiedän, että ratkaisu on olemassa, mutta en löydä sitä.

Koin Pietarisen runojen äärellä olevani myös ajatusprosessien tutkimuksen äärellä. Mitä reittejä ”järkeillään”, kuljetetaan ajatuksia, miten tullaan johtopäätöksiin ja mikä kiinnostavinta: voiko nähdä toisin? Totunnaisuus kaikelle ihmisen historian, ajattelun ja kulttuurin roippeelle on syytä heittää romukoppaan ja keskittyä yksinkertaisiin ajatusprosesseihin logiikan kanssa. Runot saattoivat tuntua myös absurdeilta, mutta se oli lukukokemuksessani enemmän näennäistä, koska ”absurdillakin” tuntui näissä runoissa olevan oma logiikkansa.

Välillä kuitenkin tuntui, että runokuvalla ei ollut selkeitä rajoja. Tämä oli kiinnostava haaste. Rajojen ja rajallisuuden katoavaisuus, totunnaisuus, tuttujen olosuhteiden katoaminen sai aikaan lukutunteen kuin painovoima olisi lähtenyt lomalle ja ovella huikannut, että nähdään parin runon päästä. Näissä tilanteissa koin katsovani kuvaa, joka kuoriutuu kerros kerrokselta, osa osalta ja roolini oli seurata omaa ajatusprosessiani jännittäen mitä tapahtuu seuraavaksi. Joskus tuntui, että yksittäinen runo voi olla jostakin kokonaiskuvasta kuorittu kerros, jolloin runo kuvaa vain tuon yhden kerroksen, sen mahdollisuuksia ja sen pinnalla olevaa toimintaa.

Kaiken kaikkiaan niin raamilliset kuin raamittomat runokokemukset tuntuivat peliltä, leikiltä, kokeilulta – ajattelu- ja toimintamallien kokeilulta. Tyyliin: jos otan tämän osan pois joko kokonaan tai siirrän se tuohon, niin mitä tapahtuu. Palapeliin tämä ei toimi, jos hakee eheää toimivaa kokonaisuutta, mutta luovaan leikkiin kylläkin.

Runojen tunnelma oli rauhallinen. En kokenut lukevani mitään näppärää ajatusneppailua, joka rimpuilee, sinkoilee, tempoilee maanisen vinhasti sinne-tänne. Tuntui kuin olisin rauhallisessa taidegalleriassa, kenties ihan yksin ja etenin kuva kuvalta salista toiseen. Ja mikä huomionarvoista sinäänsä, että tuo kyseinen galleria olisi kokemukseltaan ajaton. En koskaan tulisi tietämään vietinkö sillä tunnin, puolipäivää, päivän, viikon… koska sillä ei ole väliä. Väliä on vain minun ja kuvan välisellä suhteella.

Oli myös kiinnostava huomata, että vaikka runojen kieli oli minulle tunteista vapaata (ei maalailua, tunteen paloa, syvää tunteilua tai korkealiitoa), niin runot olivat minulle hyvin inhimillisiä. Ihminen yksin suhteessa toisiin. Runot eivät olleet minä-sisäistä tunnelmointia vaan tarkastelivat ihmistä: hänen toimintamalleja (yksin ja ryhmässä), ajattelua, ratkaisukykyä, olosuhteita, logiikkaa ja toimintaympäristöjä.

”Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa.

Samaan aikaa toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.” (s. 9)

Moni runoista vaikutti olevan proosarunoutta. Pieniä tarinoita, tapahtumien ja toiminnan kuvauksia, jonka ytimessä on kohtaaminen, kohtaamattomuus tai ohikävely. Joukossa oli myös lukuisia lyhyitä parin säkeen runoja, jotka voi yhdistää tai olla yhdistämättä toisiinsa. Pidin siitä, että vaikka runoteoksessa oli tietynlainen sisäinen etenemistuntu, niin runoja pystyi helposti lukemaan ulos tuosta järjestyksestä. Tämä saattaa tehdä runoteoksesta pitkäikäisen: siitä löytyy luettavaa tai siis uutta koettavaa myöhemminkin. Yksin ja toisin ei tyhjene lukemalla se kannesta kanteen pariin kertaan vaan sen pariin voi siis palata myöhemminkin. Avata sattumanvaraisesti (!) jostakin kohtaa ja antaa runokuvan vaikuttaa.

*

kosminenk_pietarinenyksinjatoisin

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

2018 WSOY

Kansi: Marjaana Virta, Linnut: Topi Ylä-Mononen

61 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Veera Antsalo: Imago

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s