Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. – kirjoituksia romaanitaiteesta

Maailmojen loput. käsittelee romaanitaidetta keskiössä romaanien lopetukset. Kirja on jaettu viiteen lukuun. Neljässä ensimmäisessä kirjallisuusalan ammattilaiset Sinikka Vuola ja Tommi Melender käyvät keskustelua kirjallisuudesta, romaaneista, kirjoittamisesta ja romaanien lopetuksista. Viides osa kattaa sisälleen runsaan joukon parin aukeaman pituisia pienoisesseitä, joissa Melender ja Vuola avaavat joidenkin kirjallisuuden historiasta tunnettujen ja nykykirjailijoiden romaanien lopetuksia. Käsiteltävien joukkoon on mahtunut niin kotimaista kuin ulkomaista kirjallisuutta eri romaanigenreistä.

Luin kirjan useammassa palassa nauttien lukumatkasta. Nautin siitä, että pääsin lukemaan tekstiä, joka keskustelee kirjallisuudesta, antaa keskustelijoiden olla eri mieltä ja perustella näkemyksiään niin henkilökohtaisista näkökulmistaan kuin kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen tutkimuksen kautta. Keskusteluesseiden dialogisuus oli virkistävää kaikkien niiden monografioiden ja muun akateemisen tutkimuskirjallisuuden jälkeen, jota olen elämäni aikana lukenut aiheesta kirjallisuus. Lukutuntumakseni jäi, että Maailmojen lopuissa ikään kuin tieteellinen teksti olisi herännyt henkiin ja vinkannut minulle silmää: Heidi, kirjallisuudesta voi lukea myös esseemäistä tekstiä, joka kuitenkin antaa tietoa, mutta pakottaa sinut kyseenalaistamaan niin kirjoittajan kuin oman positiosi kirjallisuuden lukijana.

Alkupuolen esseiden vuorovaikutteisuus oli iso plussa kirjalle myös siitä näkökulmasta, että harvemmin innostun yksittäisen esseistin ajatuksista. Usein kun luen yksittäisen esseistin tekstejä niin mieleni tekee nurista joka toisella sivulla vastaan, vaatia lisätietoja tai perusteluja ja alistua toisteiseen havahtumiseen siitä, että miksi minun tulisi olla kiinnostunut yhden ihmisen ajattelusta siihen tai tuohon asiaan. Nyt Vuola ja Melender väittelivät ja etsivät yhteisiä tarttumapintoja romaanitaiteeseen. Roolini keskusteluesseiden lukijana oli reagoida heidän käymäänsä keskusteluun omasta lukuhistoriastani ja tietopohjastani käsin. Keskustelu hyvä, tietoa jakava luento hyvä, saarna tai puhe ei niin hyvä.

Melenderin ja Vuolan erimielisyys tai vastakkaisuus oli kirjan sivuilla melko vähäistä tai sitten en osannut lukea kaikkia hienosävyisempiä piikahduksia. Ja toisaalta tämä ei haitannut minua lukemisen aikana. En nimittäin usein jaksa myöskään lukea konfliktitekstejä (näytelmät erikseen), joissa kaksi ihmistä jankuttaa omaa asiaansa kohtaamatta toisiaan. Voin mennä sosiaalisen median joihinkin keskusteluketjuihin tai johonkin muuhun nettikeskusteluketjuun seuraamaan tämän tyyppistä antikliimaksista ihmisyyden sonnankaivantaa. Maailmojen lopussa tekstiä tuottivat ja keskustelua (siis keskustelua!) kävivät kaksi sivistynyttä ihmistä, joilla ei tuntunut olevat pakottavaa tarvetta kääntää toisen mieli omalle alisteiseksi. Kiitos dialogista!

Vaikka Maailman loppujen huomion kärki oli romaanien lopetuksessa, niin teksti avautui laajemmalle. Kirja toimi minulle esseekokoelmana kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, romaaneista ja romaanitaiteesta. Lukeminen antoi minulle myös mahdollisuuden tarkastella omaa suhdettani romaanitaiteeseen, kirjoittamiseen(i) ja kirjallisuuteen yleisesti. Sain vahvistusta siihen, miksi pidän niin paljon runojen, näytelmien ja usein bestseller -listojen kärkisijoilta (Mitä Suomi lukee top 10 listaukset vuodelta 2018) puuttuvan proosan lukemisesta.

Pidän kielestä, muodosta ja ideoista tekstin takana. Olen melko kykenemätön samaistumaan romaanien päähenkilöihin saati heidän elämäntarinoihinsa, en saa usein kicksejä romaanin ajan kuvauksista (vrt. historialliset romaanit) ja vetävä tarina, joka jonkin sortin aristoteelisen kaaren mukaan sulkeutuu näppärästi lopussa on usein viihdyttävä, mutta kaipaan usein kirjalta myös jotakin muuta. Se, että kirjailija selittää minulle asioita tai pitää kädestä kiinni kuljettaessaan minua romaaninsa maailmassa on mukavaa, mutta harvemmin jättää minuun lukemisen jälkeen erityistä jälkeä. Vetävien tarinoiden tai kerronnan lisäksi epilogit, joissa katsotaan valoisaan tulevaisuuteen tai esitetään selkeä muutos päähenkilön aiemmasta kuvauksesta, ovat melko usein jonkin sortin antikliimaksi, joihin mieleni tekee reagoida joskus kuin Unelmien pelikirjan Pat (vaikka lukijoina kenties olemme erilaisia ;))

”Whatta F***! – Stupid Fucking Book”

Pidän siis lopuista, joissa on väljyyttä. Pidän kirjoista, joissa lukijalla on tilaa ajatella itse. Ilmeisesti pidän myös hankalista kirjoista,  joissa on avoin loppu, absurdi loppu, tiivistä merkityksen määrittelyä pakeneva lopetus. Minulle tuntuvat toimivan lukijan ilmaanheitto ilman vakuuksia, että painovoima hoitaa hommansa tai jos hoitaa, niin en voi olla varma, että laskeutuminen olisi turvallinen. Haluan proosalta dialogisuutta, jotta voisin kutsua kirjaa todella kiinnostavaksi. Haluan olla vuorovaikutuksessa kirjan kanssa.

Lukemisen aikana tulinkin siis ajatelleeksi, että sille on ehkä syynsä miksi viihdyn runojen ja näytelmien parissa. Runot ovat kiinnostavimmillaan irtaantuessa tilastaan ja antaessaan lukijalleen mahdollisuuden tutkia runoja, sanoja, säkeitä, rytmiä, vaikutelmia ja avaavat ajattelua, maailmaa, ihmisyyttä ja mitä milloinkin riittävän laajalla skaalalla. Runojen lisäksi pidän näytelmien lukemisesta. Näytelmissä antiikista ja nykyaikaan pidän erityisesti niiden muodosta, joka on pelkkää henkilöhahmojen dialogia ja voin itse kuvitella loput. Näytelmiä lukiessa huomaan usein toimivani ohjaajana. Toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Eugene O’Neill tuntuu kuvaavan yksityiskohtaisen tarkasti erityisesti näytelmien alussa henkilöhahmoja ja miljöötä. Näytelmissä yleisesti voi joskus kyllä olla hieman puuduttavaa henkilöhahmojen intensiivinen konfliktisuus, mutta se on fiktiota, se on ideoita todellisuuden takana. Ja toisaalta kenties juuri tämä ihmiskohtaamisten räiske ja samalla tietynlainen ambivalenssi (epävarma?) tapahtumien etenemisestä kiehtoo minua näytelmissä. Pidän myös hyvin paljon antiikin tragedioiden lukemisesta. Olen lukenut Euripideen, Sofokleen ja Aiskhyloksen tragedioita moneen kertaan, Euripides on suosikkini. Antiikin Kreikan tragedioissa minua kiehtovat erityisesti niiden maailman riittävä outous verrattuna nykyaikaan ja muodoltaan ne ovat puolestaan niin tiiviitä, että havahdun usein toteamaan, että parhaimmillaan tragediassa ei ole mitään ylimääräistä. Itselleni kiinnostavimpia kotimaisia näytelmätekstejä ovat puolestaan mm. Laura Ruohosen Luolasto (2014) ja Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta – These Little town blues are melting away (2011). Niiden lukeminen tulee lähelle runojen lukemista.

*

Maailmojen loput sai minut tunnustamaan julki oman asemani lukijana ja rakkauteni kirjallisuuteen, jonka äärellä voin hengittää rauhassa. Kirjan pienoisesseiden kohdalla (viimeinen luku!) huomasin ajoittain jääväni hieman epämukavasti tyhjän päälle ja enkä nyt tarkoita sellaista vau-efektistä romaanilopetusta tai romaanitaiteen oikeasti kiinnostavaa lopetusta, vaan kirjan päättävä luku oli kenties hieman antikliimaksinen minulle. Olen lukijana ilmeisesti sellainen, että olisin halunnut syvempää käsittelyssä olevan kirjan pöllytystä tai tutkintaa, mutta ymmärrän miniesseiden pointin. Nyt pienoisesseet olivat nopeatempoisia variaatioita pääteemaan, jotka minun kohdallani valitettavasti hujahtivat nopeasti ohi. Jos edessäni olisi ollut nuotit, niin olisin saanut enemmän irti niiden lukemisesta (kuinka kumma ajatus). Kirjan pidemmät dialogiset esseet olivat puolestaan nektaria aivoilleni toimiessaan tiuha-ajatuksellisina pohdintoina aiheesta, johon suhtaudun paikoin hyvin intohimoisesti.

Kiitos kirjasta! Toivoisin, että Suomessa julkaistaisiin enemmän tämän tyyppistä esseekirjallisuutta: dialogia ja kirjallisuuskeskustelua.

*

img_1301

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen

296 sivua

arvostelukappale

*

Muita kirjallisuus-aiheista materiaalia blogissa ja muita mainintoja

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Veera Antsalo: Imago

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s