Terveisiä tammikuisesta Lontoosta!

Vietin tammikuussa muutaman päivän Lontoossa. Lontoo on ykkösvierailukohteeni, jonne matkustan ainakin kerran vuodessa. Tällä reissuilla tulin lontooperinteitäni kunnioittaen (?!) käyneeksi jälleen teatterissa, kirjakaupoissa ja parissa näyttelyssä. Jotain uuttakin koin vieraillessani ensimmäistä kertaa Lontoon kaupunginmuseossa, Museum of Londonissa, joka kertoo Lontoon historian ihmiskunnan alkuajoilta nykypäiviin saakka.

Brexit oli kuumin peruna uutisvirrassa koko matkan ajan. Uutiset pulisivat ja porisivat brexitiä, minkä kerkesivät. Parlamentin jäseniä on uhkailtu puolin ja toisin, protesteja on siellä täällä ja Konservatiivipuolue mainosti opportunistista (”land of opportunity” oli usein kuulemani lause mainosten päistä) ideologiaansa kalliilla maksetuissa televisiomainoksissaan. Ilmapiiri tuntui kovin kahtiajakautuneelta niinkin monenkirjavassa kaupungissa kuin Lontoo. Ja sattuikin sopivasti, että vierailumme aikana hotellin telkkarista tulleessa televisioelokuvassa Brexit – The Uncivil War, keskityttiin onnistuneesti Iso-Britannian kahtiajakoisuuteen, jossa puolensa syystä tai toisesta valinneet eivät halua, ole valmiita ja tärkeintä: ovat tietämättömän kykenemättömiä kommunikoimaan ja ymmärtämään toisen puolen näkökantaa tai näönkantajaa. Brexit-elokuva muistutti ilahduttavan paljon satiiria kuvatessaan brexiteersien tunteisiin vetoavan mainoskampanjan syntyä ja kuinka Remain-puoli keskittyi enemmän faktoihin ymmärtämättä, mikä ihmisiä liikuttaa (tunteet).  Turistin arkeen brexit-kähinä ei kuitenkaan näkynyt, mutta suren kyllä sitä, jos tai kun Iso-Britannia irtaantuu EU:sta.

Hotelli ja lennot ostettiin tälläkin kertaa teatteriesityksen ympärille. Lentoyhtiöksi valikoitui jälleen British Airways, joka Finnairin tavoin lentää Heathrow:lle. Edullisemmin Lontooseen pääsee luultavasti edelleen lentämällä Gatwickiin. Meriteitse pääsee melko lähelle esimerkiksi Doverin satamaan ja junalla sekä busseilla esimerkiksi Pariisista suoraan Lontooseen.

Teatteriesitys oli Almeidaan toteutettu produktio William Shakespearen Richard II:sta.   Shakeapearea Lontoossa? Jep-jep. Mutta tämäpä produktio oli erinomaisuutta alusta loppuun ja Almeida on yksiä kiinnostavimpia teatteritaloja Lontoossa, joten en odottanut vähempää kuin hyvää teatteria. Ohjauksessa (Joe Hill-Gibbins) oli keskitytty tekstiin, siis todella keskitytty siinä määrin, että esimerkiksi klassikkomonologit (mm. Gauntin ”Methinks I am a prophet new inspir’d… This seat of Mars, This other Eden, demi-paradise… this blessed plot…this England”)  olivat osa kokonaisuutta ilman turhaa korostamista. Tämä oli virkistävää. Näyttelijöiden yksilöllisiä suorituksia ei siis erityisesti korostettu ja riittävän tiivis tempo toi esitykseen intensiivisyyttä ja korosti näyttelijäryhmän kollektiivista läsnäoloa lavalla. Voisi sanoa, että yksilökohtaloita enemmän näytelmä herättelikin ajattelemaan laajempia kysymyksiä ihmisen toiminnassa, erityisesti liittyen valtaan ja poliittiseen toimintaan.

Äänimaailma esityksessä oli nihilistinen ja lavastus yksinkertainen. Ensinnäkin seinät imitoivat betonielementtejä ja toisekseen näyttelijöillä oli käytössä ainoastaan muutama keskeinen elementti: sankoihin laitettu veri (teatteriverta), maata/hiekkaa (soil) ja vettä. Puvustus oli farkut ja t-paita -linjoilla bonuksena erilaiset hansikkaat (kuinka muuten haastaa kaksintaisteluun ihmisiä, jos ei hanskoja heittämällä?) ja tietenkin kruunu. Näyttelijöillä oli omat keskeiset roolinsa ja sen lisäksi he vaihtoivat muihin ”pienempiin rooleihin” tilanteen mukaan. Lavalta ei menty missään vaiheessa ulos ja näin suljettu tila kuvasi minulle ainakin vallan pieniä piirejä, vallan siirtymiä (ryhmät milloin ketäkin vastaan tai kenenkin puolesta) ja sitä, että vallan ytimestä ei pääse pakoon kuin kuolemalla tai unohtumalla.

Näyttelijöistä tähdekkäin oli Simon Russell Beale, jonka Falstaff (Henrik IV, osat 1-2) on jäänyt mieleeni Hollow Crown – televisioproduktiosta (BBC/NBC) erinomaisena. Beale näytteli tällä erää Richard II:sta, joka syöstään vallasta Bolingbroken (Leo Bill) ja tämän kannattajien toimesta (mm. Northumberlandina Robin Weaver). Näyttelijäensemblestä ei kuitenkaan erotuttu joukosta, mikä oli todella virkistää. Ryhmä toimii orgaanisena joukkona ihmisiä, jotka kilpailevat vallasta, asemastaan ja siitä, kuka on (moraalisesti) oikeassa. Näytelmään oli saatu mukaan myös komiikkaa ihmisten kinastellessa kunniastaan. Hanskoja lensi pitkin lavaa porukan kilpaa haastaessaan toinen toisensa kaksintaisteluun. Kuinka naurettava ihminen voikaan olla hybriksessään!

Kuvia produktiosta Almeidan nettisivuilla

Riku Kakkonen on ainakin Iso-Britanniassa myös NT-live produktio ja toivottavasti myös Suomen Finnkino näyttää esityksen jollakin aikataululla.

Lontoon vierailuihin kuului myös valikoitu joukko museoiden näyttelyitä ja kirjakauppoja. Tällä kertaa kiinnostavin taidenäyttely löytyi Tate Britainista esitellessään prerafaeliitti Edward Burne-Jonesin töitä, pääosin maalauksia, mutta myös seinäkankaita ja muita koriste-esineitä, joihin hän maalasi ideologiansa mukaisia kuva-aiheita. Paljon eteeristä kauneutta, fantasiaa ja mytologiaa sekä tummia vahvoja värejä. Kävimme ikään kuin jatkona tälle tutustumassa myös National Galleryn renessanssinäyttelyyn, joka esitteli venetsialaisten Giovanni Bellinin ja Andrea Mantegnan töitä. En ihan vakuuttunut näyttelyn kuratoinnista, jotain jäi uupumaan, kuten selitys sille, miksi juuri nämä kaksi nimeä oli nostettu esille. Minulle eri riittänyt selitykseksi, että he tunsivat toisensa Mantegnan naitua Bellinin sisar. Joka tapauksessa näyttely esitteli ihan ansiokkaasti näiden kahden pääosin kristinuskosta, Raamatusta ja joistakin antiikin mytologisista aiheista nousevaa maalaustaidetta. Nautin erityisesti Mantegnan töiden yksityiskohdista: pupuista juoksemassa pellon laidoilla kun jotakin merkittävää tapahtuu toisaalla maalauksessa.

Uutta tällä reissulla oli tutustuminen Museum of Londoniin, joka kertoo Lontoon tarinan kivikaudelta nykyaikaan moderneissa tiloissa ja modernein museotunnelmin. Perinteisten lasivitriinien lisäksi kävijä pääsi mm. lepuuttamaan jalkojaan 1900 -luvun alun elokuvateatterin penkeillä katsoen ajan news reel – materiaalia, kulkemaan viktoriaanisen kaupungin kaduilla ihastellen myymälöiden ikkunoita, istumaan pubissa (ei tarjoilua!) ja kurkistamaan partureiden, vaattureiden ja eri alojen toimistojen sisätiloihin. Museon elämyksellisyys oli virkistävää.

Kirjakaupoista perinteisiksi vierailukohteiksemme ovat muodostuneet Foyles Charing Crossilla ja Waterstones Piccadillyllä. Näistä ensimmäinen toimi pitkään perheyrityksenä kunnes myytiin jokin aika sitten Waterstonesille, ilmeisesti Foylesin brändi pysyy ennallaan. Piccadillyn Waterstones tarjosi tälläkin kertaa miellyttävimmät tuolit istua eri kerroksissa ja sen tähden siellä tuli vietettyä enemmän aikaa hyllyjen välissä. Kirjakauppa toimii minulle usein kirjastomaisena tilana kaupungissa, jossa kirjastot ovat yllättävän vähässä tai sitten en vain ole osannut etsiä niitä. Näiden kahden ”klassikkokirjakauppamme” lisäksi vierailimme ensimmäistä kertaa Hatchardsissa, joka on myös Piccadillyllä ja osa Waterstones-konsernia (v.1999 lähtien). Kirjakaupan tunnelma henki arvokkuutta tummine puuhyllyineen ja muistuttaa paljon Daunts Booksia, mutta vähemmällä määrällä matkailukirjallisuutta. Piipahdimme myös tälläkin reissulla London Review Bookshopissa (14 Bury Place, British Museumin lähettyvillä), joka on pieni mutta sivistykseltään ja tietoisuudeltaan nykypäivää.

Matkalta toipuminen kesti useamman päivän. Kaipaan jo takaisin Lontooseen. Tykkään käydä siellä kaupungin yleisen ilmapiirin, ihmisvilinän ja kulttuurin takia.

Linkkejä:

Almeida Theatre

Tate Britain, National Gallery ja Museum of London

FoylesWaterstones PiccadillyHatchards ja London Review Bookstore

*

img_1209

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva Almeidan ulkopuolelta: Jonas Bergenstad

*

Muita Lontoon teatterikokemuksia

Euripides: Bakkhai, Almeida Theatre – jumalista ja ihmisistä

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Teatterissa! William Shakespeare: Julius Caesar (Bridge Theatre)

Hamlet ja The Greatest Thing (Hamlet Barbicanissa)

Martin McDonaghin Hangmen Wyndhamissa

*

Lontoota kirjallisuudessa

Bram Stoker: Dracula

Enni Vanhatapio: Absentia

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s