Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Tämä kirja ei naurata. Tämä oli ajattelua kiihdyttävä lukukokemus, joka ohjasi kriittisyyteen. Huumori on helppo valjastaa erilaisiin tarkoituksiin, mutta se on mahdoton hallittava.

Kirjassa huumoria ja naurua lähestytään filosofian avulla historiallisesti ja teemoittain. Historiallinen tarkastelu käynnistyy antiikista ja teemoittainen tarkastelu kattaa mm.  yhteiskunnan, vallan käytön, politiikan, etiikan, utopiat ja dystopiat, kristinuskon, huumorin yleiset teoriat, huumorin käyttökontekstin pohdinnot ja huumorin asenteet. Asenteilla tarkoitetaan ironiaa, itseironiaa ja itsesatiiria. Huumorin teorioista Jarno Hietalahti nostaa tarkasteluun kolme: ylemmyysteorian, huojennusteorian ja yhteensopimattomuusteorian. Karkeasti yleistäen ylemmyysteorian mukaan nauru irtoaa pilkasta ja naurun kohteen naurettavuudesta, joka voi olla myös jokin hyvin konkreettinen tapahtuma kuten kohteen liukastuminen pyllylleen. Teorian nimi kuitenkin paljastaa jotain naureskelijasta: hän kokee olevansa ”ylempänä” naurun kohdetta tavalla tai toisella. Huojennusteorian nimi on myös onnistuneen paljastava. Nauru helpottaa oloa henkisesti ja fyysisesti.

Jokaisen kirjassa esitellyn teorian ytimessä on usein ristiriita, joka yhteensopimattomuusteoriassa on erityisen keskeinen. Ihmisen elämän ajatellaan kulkevan erilaisten sääntöjen mukaan (”Elämänkaari”, yhteiskunnalliset ja sosiaaliset säännöt jne.) ja kun näihin tulee poikkeama vaikkapa sattuman kautta, niin siinä on jotain hämmentävää tai hämmentävän hauskaa. Joskus odottamaton yllätys tai poikkeama voi naurattaa myös ylemmyyden näkökulmasta. Jos halutaan kuitenkin päästä rumentavasta röhönaurusta monitahoisempaan huumorintajuun ja -makuun, niin tarvitaan älyllistä reflektiota. Nauru on spontaani reaktio, mutta jos viitseliäisyyttä löytyy, niin sitä voi pysähtyä hetkeksi reflektoimaan mille ja miksi nauroi. Kirjan yhtenä kantavana ajatuksena ajattelijasta tai teoriasta riippumatta vaikuttaa olevan, että iva ei ole välttämättä eettisesti kestävää huumoria ja on lähtökohtaisesti erilaista kuin kriittinen nauru. Kontekstin merkitys on keskeinen arvioidessa huumorin etiikkaa. Myös huumorintajuja ja -makuja on erilaisia. Kaikki ei naurata. Kaikki eivät naura.

*

Lukemisen aikana nauroin vähän. Spontaani repeäminen tapahtui kaksi kertaa. Toinen näistä tapahtui lukiessani makupaloja Monty Pythonin elokuvasta Brianin elämä ja toinen saadessani luettavaksi Theodor Adornon vitsin. Olen nähnyt Brianin elämän muutamia kertoja elämässäni. Repeämiseni elokuvaa katsoessa ovat kummunneet  muun muassa iloluontoisen kriittisestä asenteesta raamatuntulkintaan. Ajattelen, että elokuva keventää tosipäistä vakavuutta kristinuskon ympäriltä. Elokuvan julkaisun aikaan sitä syytettiin rienauksesta, joka kenties kertoo enemmän siitä, että elokuvaa tulkittiin liian suoraviivaisesti jonkinlaisena kuvauksena Jeesuksesta. Adornon vitsin herättämää iloista huvittuneisuuttani en puolestaan kykene analysoimaan. Hietalahti kertoo Adornon huumorista näin: ”Adorno itse kirjoitti lähinnä omaksi ilokseen lystikkäitä, joskin samalla groteskeja ja synkkämielisiä lyhyitä tarinoita. Eräässä raapustuksessa Luiche -niminen hahmo on nielaissut aikapommin. Minuuttia ennen laskettua räjähdystä hän toteaa: ”Jep, Nietzsche oli oikeassa. Ihmisen sisällä on oltava kaaos, jos hän haluaa synnyttää tanssivan tähden”” (s. 260). 

Omiksi suosikeikseni kirjasta nousivat huumorin asenteita, Frankfurtin koulukuntaa (kriittisyys), narriutta ja outoa/absurdia/intellektuellia huumoria käsittelevät luvut. Frankfurtin filosofien jengin ajattelun ytimessä on muun muassa yhteiskuntakriittinen ajattelu kapitalistiseen järjestelmään, materialismiin, viihteellisyyden kasvuun ja tietynlaiseen tuotantokulttuuriin, joka tuottaa helppoa käyttötavaraa (henkistä tai fyysistä). Näin ollen esimerkiksi ruudullinen televisiotuotannon helpponauruhuumoria on materiaalia, jolla ihmiset pidetään tyytyväisinä ilman, että huumori oikeasti olisi älyllisesti kiinnostavaa, mahdollisesti kriittistä tai yleensäkään omaperäistä. Kertakäyttönaurut tulevat usein ylemmyyshuumorin sektorilta, jossa nauretaan jollekin asialle tai ihmisryhmälle, jota pidetään naurettavana syystä tai toisesta.

Frankfurtin koulukunnan kritiikin ytimessä huomioidaan myös huumori tuotteena. Jos ihminen saadaan helposti ja nopeasti nauramaan, niin ihmisen voi saada myös helposti ja nopeasti puolelleen. Ja se joka saa ihmiset puolelleen, saa rahat ja vallan näiltä ihmisiltä. Ei naurata. Helppohekottelua (eettisesti) kestävämpää huumoria on olemassa. Esimerkiksi kriittinen huumori on sellaista, joka tekee valtarakenteita näkyviksi kyseenalaistaen ne. Kriittinen huumori ei rakennu pikanaurujen varaan vaan saattaa ihmisen ihmetyksen valtaan. Ristiriita ja hämmennys voivat myös naurattaa ja parhaimmillaan saada ihmisen ajattelemaan.

Kun huumoria tarkastellaan asenteena katse kääntyy ihmiseen itseensä. Ihmisen asenne voi olla monin eri tavoin humoristinen. Vaihtoehtoina ovat esimerkiksi holhoava, mielipuolinen ja itsereflektiivinen asenne. Muille naurajat erään Freudin mukaan suhtautuvat ihmisiin kuin aikuinen lapseen, mutta naurun ei tarvitse olla holhoavaa, se voi olla jotakin sille hyvin vastakkaista. Nauru voi nimittäin olla myös mielipuolista. Hietalahti pohtii Batmanista tutun Jokerin asennetta ympäristöönsä. Hänen naurunsa kumpuaa ristiriidasta (yhteensopimattomuusteoria!), mutta Jokeri vie sen mielipuolisesti reunan yli ja haluaa nähdä maailman palavan poroksi. Jotta nauru ei kumpuaisi tuhon vimmasta, siihen tulisi liittyä inhimillisyyttä ja luultavasti myös aimo annos itsereflektiota.

*

Itselle nauraminen on oma taitolajinsa ja Hietalahti pohtii sen eri ”linjoja” kirjassaan. Klovnit saavat ihmiset nauramaan itselleen, mutta sisimmältään he ovat hyvin traagisia hahmoja. Kyynelten läpi nauraminen on henkisesti rankkaa, klovni on yksinäinen ja ulkopuolinen hahmo. Hietalahti tarjoaa esimerkkeinä traagisista humoristeista edesmenneen näyttelijä Robin Williamsin ja klassisena esimerkkinä Pagliaccion (pajatso, pierrot -tyyppinen klovnihahmo). Jälkimmäistä hän vertaa Jokeriin. Niin Pagliaccio kuin Jokeri nauravat kummatkin mielipuolisesti kaiken naurettavuudelle, mutta ainoastaan Pagliaccio on näistä kahdesta se, joka Hietalahden sanoin ei kykene ”osallistumaan loihtimiinsa hauskuuksiin.” (s. 194).

Itselle nauraminen voi olla mahdollista ainakin filosofi Thomas Hobbesin varhaisemman kirjallisen tuotannon mukaan. Kun ihminen kykenee irrottamaan  henkilöhistoriastaan tapahtumia, joille kykenee nauramaan, hän on asian ytimessä. Mutta jos häpeä on vielä liian pinnalla kokemuksessa, niin nauru jää saavuttamatta. Hietalahti kommentoi myös nykyisen stand up – komiikan suuntausta, jossa koomikko vääntää vitsiä itsestään. Taustalla saattaisi hänen mukaansa olla ajatus siitä, että jos tekee itsensä naurettavaksi, niin ei koe ylemmyyttä suhteessa muihin eikä tule ottaneeksi itseään liian vakavasti. Naurun kääntöpuolella kuiskaa kuitenkin Hietalahden nostama näkökulma siitä, että itsenauraja saattaa nauraa enemmänkin jollekin piirteelle tai ominaisuudelleen itsessään kuin itselleen kokonaisena persoonana. Koomikkokin on osa ihmisten yhteisöjä, vertaa itseään muihin ja huomaa, että jokin asia itsessä on eri tavalla muihin nähden. Hänessä on ristiriita, jolle hän nauraa ja tekee taloudellista voittoa naurunsa aiheesta, jos on menestynyt koomikko.

Itselle nauraminen ottaa monia muotoja. Hietalahti nostaa näistä esille kaksi lajityyppiä: itseironian ja itsesatiirin. Itseironia saa energiansa kriittisestä asenteesta, ironisesta asenteesta, joka ei ole kiinnostunut tekemään arvoarvosteluja kohteestaan. Itseironisti ottaa kriittisen etäisyyden ja naureskelee etäisyyden päästä jollekin asialle itsessään. Kenties joskus on parempi nauraa itse ensimmäisenä ennen toisia?

Satiiri on myös kritiikkiä, mutta ironiaan nähden tekee naurusta kiinnostavamman. Hietalahden mukaan esimerkki satiirista yleisellä tasolla on ottaa käsittelyyn jokin yhteiskunnallinen ilmiö ja kyseenalaistaa sen mielettömyys. Satiirikko toisin sanoen näkee mikä on pielessä ja tekee siitä naurettavan. Parhaimmillaan satiirikko ehdottaa myös parempaa vaihtoehtoa pielessä olevan asian tilalle.

Miten tämä toimii itsesatiirissa? Hietalahti argumentoi: ”Siinä missä satiiri kohdistuu kriittisesti vikaan menneisiin arvoihin, itsesatiiri laittaa ihmisen ruotimaan ja arvioimaan henkilökohtaista arvomaailmaansa suhteessa ihanteisiin. Tällöin itselle nauramisessa on mukana filosofista syvyyttä, joka kumpuaa siitä, että ihminen koettelee omia perustuksiaan. Se ei tarkoita kaikkien arvojen hylkäämistä vaan omien toimintamallien kyseenalaistamista tavalla, joka pyrkii kohti moraalisesti arvokkaampaa elämää.” (s. 205). Itsesatiirikko toisin sanoen suhteuttaa itsensä ja toimintansa osaksi maailmaa ja nauraa tekemisilleen ja asenteilleen arvojen moninaisuuden keskellä. Oma tekopyhyys johonkin asiaan voisi Hietalahden mukaan olla yksi naurun aihe, jonka näkyväksi tekeminen voi tehdä ihmisestä paremman suhteessa maailmaan, toisiin ihmisiin.

*

Kirjan yhdeksi tehtäväksi ilmeisen tiedon jakamisen ja tutkimuksen reflektoinnin lisäksi nousee tekijän sanojen mukaan humaanin huumorin mahdollisuuden etsintä. Kirjan toiseksi viimeinen luku käsittelee tätä kysymystä. Aluksi kirjoittaja kumoaa ajatuksen, että filosofit olisivat lähtökohtaisesti huumorintajuttomia naurun yksipuolisia kriitikoita. Kritiikki ei ole pelkkää vinoilua vaan tarvitaan syvää ymmärrystä aiheesta, jota kritisoi. Tämän vuoksi kenties moni huumoritutkija oli hän filosofi tai ei, on perillä huumorin monipuolisuudesta.

Huumorin kohteet ja asenteet ovat monet. Ihminen voi yrittää nauraa itselleen ja ihminen voi nauraa kaikkein pyhimpinäkin pidetyille asioille. Nauru voi olla kriittistä ja nauru voi olla tyhjänpäiväistä. Tyhjän nauraminen ei Hietalahden mukaan ole kuitenkaan filosofisesti kiinnostavaa tai kestävää. Hietalahti argumentoi: ”Pelkkä nauraminen nauramisen vuoksi, ikään kuin intellektuaalisessa, moraalisessa ja yhteiskunnallisessa tyhjiössä, ei tavoita huumorille asetettuja filosofisia toiveita ja lupauksia. Tämä on ongelmana huumorin tuotteistamisessa ja myös niissä monissa kliinisissä tutkimuksissa, joissa huumoria lähestytään kritiikittömästi. Jos huumori alistetaan kyseenlaisten päämäärien välineeksi, se menettää jotakin inhimillisestä syvyydestään – – – huumorin on edistettävä myös muiden kuin oman lähipiirin etua.” (s. 272).

Hietalahti ei ole kuitenkaan vakuuttunut helposti mistä tahansa vitsistä hermostuvien ihmisten reaktioista. Hietalahti argumentoi: ”jokainen törkeydeltä kalskahtava vitsi” ei kuitenkaan ole taantumuksellinen. Kriitikon on tunnettava humoristin repertuaari ja konteksti. ”Huumoria analysoidessa tulee kiinnittää huomiota siihen, kuka vitsin kertoo, miksi, missä tilanteessa, kenelle ja niin edelleen.” (s. 272-273).

Kun huumorin tutkimukseen tuodaan esimerkiksi etiikan pohdinta ja yhteiskunnalliset näkökulmat, niin huumoria on kuitenkin mahdollista kritisoida. Humaani nauru ei Hietalahden mukaan rakennu ihmisten välisten suhteiden negatiivisten puolien korostamiselle. Esimerkiksi rasismi ja seksismi eivät kanna yhteisöllistä hedelmää. Ne eivät rakenna yhteisymmärrystä ja yhteiskunnallista rauhaa ihmisten välillä. Onnistuneimmillaan huumori murtaa muureja ihmisten välillä, tasa-arvoistaa ihmisiä, onnistuu kritisoimaan myös ihmistä itseään ja kykenee näyttämään mikä kaikille ihmisille on yhteistä nimittäin ihmisyys.

*

Kirjan lopulla Hietalahti tuo eräät nykymenossa ahtaalle ajetut humoristit: luontaiset narrit. Keskiajalla he olivat viihdyttäjiä, joilla oli omintakeinen logiikka pulauttaa ulos ”hullunkurisia mietteitä”. Narreja oli kahdenlaisia. Luonnolliset narrit olivat usein jollakin tavalla (usein fyysisesti) poikkeavia siinä missä ”ammatilliset narrit” suunnittelivat viihde-esityksensä elannon saamiseksi. Luontaisista narreista Hietalahti kertoo, että heidän huumorinsa kumpusi heidän elämänkatsomuksestaan.

Nykyään kaikenlaiset paikoin absurdit luontaiset narrihumoristit pudotetaan helposti kategoriaan ”apua tarvitsevat” ja ”henkisesti häiriintyneet” (sosiologi Anton Zijdelveldin arvion mukaan). Hietalahti pohtii edelleen, että lääketiede ja psykologia ovat ajaneet luonnolliset narrit ahtaalle, koska ”poikkeamille jää vain vähän sijaa” ja hauskuutus tänä päivänä on kaventunut ammattiviihdyttäjien tehtäväksi. (s. 285). Narrius ei hänelle kuitenkaan ole kapea-alaisesti ammattinimike ”vaan narrin voi nähdä symboloivan myös ihmisyyden unohdettuja mahdollisuuksia. Perinteisesti narrit ovat haastaneet vakiintuneita ajattelutapoja seka jaettuja arvoja ja normeja. He ovat kyseenalaistaneet niin sanotut oikeat tavat tuntea ja halveksuneet arkipäiväisten rutiinien merkitystä. Tilalle narrit tarjoavat suloista mielettömyyttä, jota yhteiskunta ei ole vielä ottanut haltuun – – –  Se voi tarjota utooppisia visioita, joissa paraikaa vallitsevat vastakkainasettelut menettävät merkityksensä. Narrimaisten näkymien pohjalta voidaan yrittää ajatella olemassa olevien rakenteiden ulkopuolelle. Siten narri kyseenalaistaa ideologiat ja tuo tilalle kuvan niistä ihmisyyden puolista, jotka virallisissa puheissa, reaalipolitiikassa ja arkisessa kanssakäymisessä kovin usein unohdetaan tai pyritään sysäämään sivuun.” (s. 286-287).

Hietalahti ei kuitenkaan tekisi narrista vapauttavaa sankaria. Narri ärsyttää asenteellaan ja vallitsevan olotilan kyseenalaistuksilla sekä sohii sinne, minne eniten sattuu. Narrin voi nähdä traagisena hahmona, joka tajuaa ihmiselosta enemmän kuin antaa äkkiseltään ymmärtää. Narrille elämä voi olla absurdi hullutus, jota huumorin keinoin tehdään näkyväksi heitellen kysymysmerkkejä sinne, missä niitä ei uskoisi näkevän. Traagisen narrista tekee hänen asenteensa elämään: narrin toiminnan ytimessä on humaani elämänmyönteisyys, eikä hän esimerkiksi Jokerin tavoin ole tuhoamassa ihmisyyttä. Luontainen narri haluaa herättää ihmisen kyseenalaistamaan vallitsevia olosuhteita kohti muutosta.

*

Kirjan luettuani sain virkistävän kompleksisen kuvan huumorista. Huumorista on moneksi ja se on tiukasti kiinni ihmisyyden ytimessä: mille nauramme ja miksi nauramme. Kirja oli minulle onnistunut lukukokemus: kiinnostava, ajattelua kiihdyttävä, paikoin sopivan ärsyttävä (itsereflektio: missä menee huumorintajuni tai huumorimakuni rajat) ja tiedoltaan rikas aiheesta, josta harvemmin on kirjoitettu suomeksi mitään näin laajaa, kriittistä ja analyyttistä.

*

img_0915

*

Aaria ”Vesti La Giubba” (oopperasta Pagliacci, libretto: Ruggero Leoncavallo)

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

2018 Gaudeamus

Kansi: Heikki Rönkkö

Piirroskuvat: Harri Haarala

315 sivua

arvostelukappale

*

Lisää tietokirjallisuutta blogissa

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

*

Kaunokirjallisuutta, jossa nauru on läsnä

Erkka Mykkänen: Something not good

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s