Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Elämä ei ole pyhää. Tämä oli ensimmäisiä reaktioitani Heli Slungan uusimpaan runoteokseen Kehtolauluja kuoleville. Lisäksi koin, että runoteos oli vahvan tunnetornadon runoutta, jossa ei säälitty ihmisen osaa vaan oltiin vihaisia, raivostuneita, vittuuntuneita, ärsyyntyneitä asioiden tilalle ihmisen elämässä ja sille miten maailma ja suomalainen yhteiskunta toimivat ja koettelevat ihmistä. Runoilija kiittää kirjan alussa tuesta esimerkiksi Kelaa (kenties vilpittömästi) ja aktiivimalli saa huutia runoilijan roolia ja työtä pohdittaessa.

”Esitätte perverssejä kysymyksiä / ei runous ole ammatti eikä harrastus / vaan risti / enkä minä tule karhuksi aktiivimallinne peijaisiin / en leikkaa paperilumihiutaleita / en opettele oikeaa kättelytapaa / Minun työni / on hehkua / räikeää taivaanvaloa / puuhasteluidenne piinaan / ja ravistaa teitä niin / että kädet irtoavat pöydät kaatuvat ikkunalasit särkyvät / ja kohtalot astuvat voimaan” (s.48)

Kehtolauluja kuoleville on raivoisa ja paikoin myös manaava tiheätempoinen kokonaisuus, jonka tekstiaineella on kuitenkin lempeät raamit. Runoteos käynnistyy rakkauden pohtimisesta ja päättyy tähtikirkkaaseen yöhön. Alun ja lopun hillityn tyyni tunnelma on melko valtaisa kontrasti sisältöön, jossa yksityiskohtaisesti ja voimakkailla, rumilla ja raa’oilla kuvilla kaadetaan lukijan päälle ihmiskuona. Runot pihahtavat käyntiin älyllisestä yläpilvisestäkin tuntuvasta pohdinnosta rakkaudesta ja Jumalasta ja purkautuvat raivolla ulos raameistaan kohti rauhaa, mutta minkälaista rauhaa?

Luin kirjasta ulos useampia teemoja. Yksi näistä oli  tyttönä ja naisena eläminen. Kirjassa oli jonkinlainen pitäkää kyrpänne – asenne kehtolaulujen kertoessa naisista, tytöistä, tyttölapsista, äideistä ja heidän kokemuksistaan. Naiseuden kokemusten lisäksi kirja kertoi mitä on rikkirepivä levottomuus kun tila ympärillä kutistuu (mielikuva: ihminen häkkiin ahdistettuna rääkättynä eläimenä) ja mitä on syntymä elämään, joka on tuhoon tuomittu ensimmäisestä henkäyksestä alkaen. Syntymä on toivottomuuden ruumiillistumisen tapahtuma. Mihin synnymme, jos tai kun maailma ja ihmiset ovat pahoja? Kehtolauluissa on sanoitettu myös ajatus siitä, että ihminen on kenties läpeensä paha jo syntymästään. Entä jos ihminen syntyy petoeläimenä? Jos näin on, niin eikö ihminen ja ihmiskunta ole tuhoon tuomittu jo lähtökohtaisesti?

”Sisaret, veljet / meidät tehtiin tänne / ymmärrystä vailla, valettiin / totisten kuunaamojen steariiniin, rautaan / puettiin nimen ja kohtalottomuuden rääsyihin/ Päivien ankaruudessa käymme yhä vähäisemmiksi, / menetämme otteen emon turkista, elämänhalusta / joka takoi meille kalloluut, / sydämen kammiot / joissa aine kääntyy valoa vastaan / ja rakkaus pettää, usko ja toivo sulavat / hulluudeksi.” (s. 22)

Runoteoksessa on läsnä ajatus ihmisen rappiosta jo syntymästä lähtien. Jos jo lähtökohdat ovat olemattomat ponnistaa elämässä ja suoriutumaan siitä jotenkin kunnialla, niin elämä tulee kokonaisuudessa ottamaan enemmän kuin antamaan. Miten tällä tavalla voi elää?

*

Runoissa on tuntu inhoisan realismin tyhjentymisen tapahtumasta, joka loppua kohti kiihtyy ja kiihtyy. Runokirjan ääni on äkäinen nainen, joka paukuttaa menemään kunnes ”sarvet puhkeavat otsan marmoriin”. Kaiken sanallisen aggression alla tuntuu kuitenkin kytevän hiljaisena ja vaimeana liekki, joka kaipaa yksinkertaisuutta, hiljaisuutta, asioiden puhtautta, jonkinlaista rauhaa. Itsetuhoisa tornado on toki mahdollisuus voimistaa ihmisen elämänhalu uusiin kierroksiin ja siinä prosessissa ihminen saattaa  panssaroitua kestämään kipua ja suojautua kuolettavilta iskuilta. On mahdollista, että ihminen ei hajoa elämän raakuuteen ja toivottomuuteen, mutta mitä ihmisestä jää jäljelle tällaisessa hulluuden myllytyksessä? Runojen kertojaäänellä on ydintalven kaipuu, jossa hän olisi kenties ainoa ja viimeinen olemassaoleva olento. Tällaisessa tilanteessa ainoa järkevä teko tuntuu olevan rukoilla poistumista toivottomasta mielipuolisesta elämästä.

”Voi sinua ihmislapsi, / tuhkan ja tyhjyyden äpärä. / Tehtäväsi on rukoilla polvillasi / ja luovuttaa / kun valo kääntyy ainetta vastaan, / Saatana otetaan takaisin taivaaseen / ja salama tulee sanomattomaksi. / Ja aina sinun on vain nälkä. / Ja taivaan katedraali kaartuu hirvittävänä ylläsi.” (s.81)

Slungan kehtolaulut manaavat toivottomuuden, elämän rumuuden ja tuhovoiman sanoja ja sointivärejä. Taustalla kummittelee ajatus siitä, että ei ole mitään todella tai läpeensä hyvää, mihin ihminen voisi kiinnittyä. On vain tuhon runoja, sanoja ja tekoja. Elämä ei ole turvallista. Synkkyys, pimeys, sokkona eläminen ovat normi elämälle. Kehtolauluissa kuoleville ei kuitenkaan surkutella tällaista elämänkohtaloa, ei olla pakokauhun tunnelmissa vaan läsnä on taistelutahto tai kenties vain viimeinen kiihkeä hengenveto ennen exitusta.

*

”Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi / luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa, / nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista” (s. 84)

Slungan kehtolaulut tuudittavat uneen vasta lopussa kaiken tuhon ja pahan olon kuvauksen jälkeen. Jäin kuitenkin ilman katharsista, mutta kenties se ei ollutkaan runoteoksen idea. Lukija päättää mitä ajattelee kirjan lopetuksesta. Minulle se oli kuvaus taivaallisesta naisesta, joka tuudittaa uneen lastaan (kenties maapalloa avaruuden pimeässä kaaoksessa), joka ei ole täysin inhimillinen, mutta jota voi silti pitää kauniina. Kenties avaruuden tuominen mukaan tuhon kuviin laittaa asiat perspektiiviin? Ihmisten ongelmat ovat tomun alkeishiukkasia avaruuden päättymättömässä (ihmispäättömässä?) mittakaavassa. Mutta mitä tämä auttaa ihmistä hänen elämässään? Antaa avaruuden kiihtyä laajeten, antaa avaruudessa asioiden paukkua, räiskyä ja hiipua kosmisissa mittakaavoissa, mutta mitä sillä on merkitystä, kun elämä on toivotonta rämpimistä suossa päivästä toiseen? Kehtolaulujen lopetus tuntuu lohduttomalta yksilölle. Lasta nukutetaan uneen ja ne unet ovat painajaisista tehdyt. Nuku, nuku, nuku… Kosmisessa mittakaavassa tuhoutuminen on osa kiertokulkua ja taivaallista reaktiota materian reagoidessa toiseen. Maan pinnan mikrokosmos on täynnä rumaa toivottomuutta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja sen seurauksista, elämän väkivaltaisuudesta yleensä. Loppukuva laajenee makrokosmokseen, jossa hellästi laulaa musta Madonna. Tuo laulu on ihmiselle ja ihminen, kehdossa nukkuva pienokainen – tuhoon syntynyt.

*

Slungan Kehtolaulut ovat rytmistä vapaata, maanaavaa, vaihtelevatempoista aisti- ja kuvavoimaista runoutta. Väkivallan, kivun, häpeän runoja, jotka roihuavat raivottaren voimalla. Runojen maailma- ja ihmiskuva ovat lohduttomia. Mikään ei auta hukassa olevaa ihmistä. Luonnonlait ovat sellaiset maailmankaikkeudessa. Alun pohdinnot Jumalan rakkaudesta vaimenevat nopeasti kaaokseen ja lopulta kosmiseen rauhaan, joka ei kuitenkaan auta ihmistä. Nämä kehtolaulut eivät tyynnytä turvalliseen uneen.

*

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen, päällyksen kuva: iStock

84 sivua

arvostelukappale

*

Blogissa muita samoissa tunnelmissa:

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Tomi Kontio: Uumen

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

*

Runoja ja runoutta blogissa

Runoteoksia (blogitekstejä runoteoksista)

Runoreaktiot! (kirjoittamiani runoja reaktioina lukemiini runoihin ja runoteoksiin)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s