Eugene O’Neill: Traania, Vaaravyöhykkeessä ja Ristin paikka – Kolme yksinäytöksistä näytelmää

Luin jokin aika sitten kolme suhteellisen satunnaisesti kirjaston näytelmähyllystä valitsemaani kirjaa. Eugene O’Neill (1888-1956) on ollut pidemmän aikaa yksi minua kiinnostaneista näytelmäkirjailijoista ja halusin lukea häneltä jotakin itselleni aiemmin lukematonta. Olen lukenut häneltä aikaisemmin esimerkiksi pariin otteeseen näytelmän Pitkän päivän matka yöhön ja pitänyt siitä hyvin paljon. Näytelmässä ollaan yhden perheen maaseututalossa vuorokauden ajan, jonka aikana käsitellään erilaisia pinnan alla usein pitkään kyteneitä konflikteja ja sitten feidataan pois jättäen katsoja tai lukija pohtimaan mitä sitä tuli kokeneeksi. Ratkesivatko konfliktit? Pitkän päivän matka yöhön on Eugene O’Neillin ”mammuttiteos”, joka julkaistiin 1941 ja ensiesitettiin kirjailijan kuoleman jälkeen siis postuumisti 1956. Koin näytelmän alkuvuodesta Lontoossa ja esitys oli kenties vaikuttavimpia teatterikokemuksiani ikinä.

Pitkän päivän matka yöhön (PPMY) on Eugene O’Neillin myöhäisempää tuotantoa. Hän on kirjoittanut kirjallisen uransa alkuvaiheilla useamman yksinäytöksisen näytelmän, joissa on samantyyppisiä aiheita kuin PPMY:ssä: ihmisten välisten konfliktien alkuja, pitkäkestoista kohtaamattomuutta (jota puretaan näytelmässä), perhekriisejä ja joissa on jokin määrittelemätön painostavuuden ilmapiiri, pinnan alla kytee. Näytelmien sisäinen aikajana on lyhyt, mutta niihin latautunut ihmisten henkinen kuona on pitkältä ajalta kasautunutta.

Seuraavaksi joitakin huomioita näistä kolmesta näytelmästä.

Ristin paikka (Where the Cross Is made, 1918) sijoittuu merikapteeni Isaiah Bartlettin kotiin, joka muistuttaa kapteenin kajuuttaa interiööriltään. Kapteenilla on kaksi aikuista tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta: Nat ja Sue. Lasten äiti on menehtynyt samoihin aikoihin, kun kapteenilla olisi ollut mahdollisuus palata vanhalle haaksirikkopaikalle ja aarteen luokse, jonka hän miehistöineen löysi, mutta hautasi myöhempää hakumatkaa ajatellen. Näytelmän alussa Nat on kutsunut paikalle mielisairaalan lääkärin, jotta tämä veisi pakkomielteisen ja harhaisen kapteeni-isän mielisairaalaan. Perheen patriarkka on tuhlannut omaisuuden ja mielenterveytensä aarteen takia. Aarre on hänelle pakkomielle, joka on ajanut perheen vararikkoon ja sosiaaliseen marginaaliin. Näytelmä etenee nopeasti ja kuvaa jonkinlaisen ”kirotun aarteen” tarinan yhden perheen tragediana. Näytelmän tunnelma tihenee ja muuttuu aavemaisemmaksi loppua kohden, kun kapteeni ja tämän poika Nat näkevät satamaan tulevan laivan, jonka kapteeni on aikoinaan kalliilla rahalla varustanut aarretta hakemaan.

Traania (Ile, 1918) kertoo Ristin paikan tavoin pakkomielteestä ja kuinka pakkomielle voi tuhota ihmissuhteita. Traaniassa ollaan pohjoisilla merillä jonkinlaisella valaanpyyntialuksella. Kapteeni Keeney on menestynyt valaanrasvan toimittaja, mutta tällä kertaa onni ei suosi, sillä jäät eivät tunnu murtuvan auki Keeneyn alukselle. Aluksen miehistö haluaa palata takaisin kotisatamaan työsopimuksen ollessa jo päättynyt, mutta kapteeni ei tähän suostu. Ilmassa on kapinan tuntua. Laivalle mukaan on lähtenyt kapteeni Keeneyn vaimo Annie, joka on merillä onneton. Hän on halunnut kokea miehensä maailman merillä, mutta se ei vastaa sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli merimatkustuksesta. Kaksi vuotta merellä pohjoisessa kylmässä ja yksitoikkoisissa maisemissa vaikuttaa kapteenin vaimon mielenterveyteen ja saa hänet anelemaan paluuta takaisin kotiin.

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917) on osa yksinäytöksisten näytelmien kokonaisuutta The Moon of the Caribbees – and Six Other Plays of the Sea (1919). Näytelmä on aikoinaan sovitettu niin televisioon kuin osaksi elokuvaa The Long Voyage Home (1940, ohj. John Ford). Vaaravyöhykkeessä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan brittiläiselle lastialukselle, joka kuljettaa muun muassa räjähteitä. Näytelmän alussa laiva on saapumassa sota-alueelle, joka aiheuttaa hermostuneisuutta aluksen miehistössä. Näytelmä sijoittuu yhteen hyttiin, jossa joukko miehiä epäilee joukossaan olevan saksalainen vakooja, joka kuljettaa mukanaan pommia räjäyttääkseen aluksen. Seuraa vainoharhaisuutta, aggressioita ja äärimmäistä hermoilua pommista ja vihollisalusten mahdollisista torpedoista. Tilanne hytissä eskaloituu sivistymättömäksi välienselvittelyksi ja raukenee suhteellisen sydäntäsärkevään lopputulemaan.

*

Näytelmät olivat nopealukuisia ja silti niiden tunnelma jäi elämään pidemmäksi aikaa. Ja vaikka 1900 – luvun alun merialusten ja merillä matkustavien miesten maailma on itselleni vieras, niin sain kuitenkin kiinni tämän maailman takana olevista inhimillisistä tunteista kuten O’Neill on ne esittänyt. Näytelmät kuvasivat minulle pakkomielteitä, pettymysten tuoman häpeän piilottamisyrityksiä ja menetysten hyväksymisen vaikeutta tai ylitsepääsemättömyyttä. Kukaan ei halua olla häviäjän puolella. Osalla henkilöhahmoista oli taustalla rakkauden menetys. Nainen oli joko kuollut tai kadonnut teille tietämättömille kenties paeten miestä syystä tai toisesta. Tämä kokemus aiheutti henkilöhahmoille surua, joka tuli piilottaa niin hyvin kuin mahdollista tai sitten tuosta menetyksestä mieli oli sairastunut niin, että suru ulkoistetaan jonkinlaiseen pakkomielteeseen jopa siinä määrin, että pakkomielteen kohde ei ole todellinen.

Näytelmät sijoittuvat merelle tai sen tuntumaan. Pohdin: mikä siinä meressä on, kun se kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani? Milloin kyse on vain mereen liittyvästä mielikuvasta ja milloin todellisuudesta? Tästä tulikin mieleeni eräs viime vuosina julkaistu lyyristen esseiden helmi, jonka aiheena on meri: Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Tässä kokoelmassa on meren romantisointi kaukana. Ja en ole ihan varma, kuinka paljon O’Neillin näytelmissä merta romantisoidaan. Päinvastoin. Lukemissani näytelmissä meri on arvaamaton huijari, äkkiväärä tuhovoima ja tila, joka riisuu ihmisestä ulos saalistajan, joka janoaa alfauroksen asemaa tai omaa etua. Meri ei tee sankareita vaan kutistaa ihmisen inhimilliseksi. Meri voi viedä sinulta (kaiken) sen, jota rakastat. Toistan: mikä siinä meressä on, kun kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani?

Jos haluatte kokea valtameren, niin suosittelen John Luther Adamsin sinfoniaorkesterille säveltämää teosta Become Ocean (2013). Linkki aukeaa You Tubeen teoksen sivulle.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Eugene O’Neillin kolme suhteellisen randomisti kirjaston hyllyltä luettavaksi valitsemaani yksinäytöksistä näytelmää

Ristin paikka (Where the Cross is Made, 1918)

Traania (Ile, 1917)

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917)

Suomennos: Aune Brotherus

1937/1948 WSOY

42 plus 36 plus 41 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää näytelmiä blogissa:

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Walentin Chorell: Ruoho

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s