Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

Haluan heti alkuunsa pysähtyä Pirkko Lastikkan runokokoelman aloituslukuun. Siinä hän avaa runoteokseensa valitsemansa runomuodon, haibunin, taustoja ja pohtii edelleen sen merkitystä nykyaikana. Alla olevat huomiot haibunista on poimittu Lastikkan tekstistä.

Haibun on proosaa ja haikuja yhdistävä kirjallinen ilmaisukeino, jonka kenties tunnetuin taitaja oli japanilainen Matsuo Bashoo (1644-1694). Lastikka kuvailee häntä tunnetuksi haikurunoilijaksi ja runouden uudistajaksi pois päin aikansa pinnallisista iloluontoisista runoista kohti syvempiä kerroksia etsien olennaisuuksia kaavamaisuuden ja kaikenlaisten määrittelyjen takaa. Lastikka kertoo, että Bashoo matkusteli ja ajoittain erakoitui omiin oloihinsa, mikä puolestaan mahdollisti esimerkiksi taiteilijan vapauden kirjoittaa niin kuin koki.

Haibunista Lastikka puolestaan kertoo näin: ”Bashoon haibun on kaukainen pysäytetty hetki. Siinä yksinkertainen haiku liittyy kirkkaaseen, usein arkiseen tarinaan maailmasta joka oli, kuviin mielen matkoista. Vuosisatojen takaa Bashoo tekee eläväksi sen, miten kaikki muuttuu ja miten tämä hetki on kaikki mitä meillä on. Muutoksen takaa hän kurottaa kohti muuttumatonta. ” Bashoon jalanjäljissä tai hänen matkatoverinaan voisi toisin sanoen olla mahdollisuus löytää jotain pysyvää, saada välitön kokemus jostakin pysyvästä. Lastikka tuo alkuluvussa esille nykyajan pirstaleisuuden ja esittää joukon kysymyksiä, joilla hän herättelee lukijaansa pohtimaan mikä voisi olla haibunin rooli nykyajassa. Hän muun muassa kysyy: voiko olla kokonaista kuvaa? Jätän tämän kysymyksen ilmaan.

Näiden haibunin ideaa, muotoa ja mahdollisuuksia esittelevien ajatusten lisäksi koin runoteoksen lukukokemukselle oleelliseksi sen, mitä Pirkko Lastikkasta kerrottiin kirjan lopussa. Hän on asunut eri puolilla Suomea kaakosta Helsinkiin, Sallan Aatsingista Kemijärveen, Oulussa ja nykyään Hailuodon saarella. Runoissa oli minulle läsnä omakohtaisuuden tuntu siis yhtymäkohtia Lastikkan henkilöhistoriaan. Tämä ei ole hyvä eikä se ole huono asia. Omakohtaisuus on yksi kirjallinen ilmaisukeino. Koen kuitenkin, että jos kommentoin runojen sisältöä, niin koen samalla kommentoivani todellisen ihmisen persoonaa ja elämää. En tiedä meneekö se näin faktisesti.

*

Etäisten teiden haibun jakaantuu seitsemään osaan. Kolmessa ensimmäisessä osassa käsitellään muun muassa tyttölapsen syntymää metsien ja peltojen keskelle jonnekin joka tuntuu rajantakaiselta Karjalalta. Tästä elämän aloittavasta tapahtumasta tuonnempana runojen aiheiksi nousevat esimerkiksi suvun matriarkka, sota, evakon tunnot ja sisaruuden kokemukset. Keskimmäisessä (neljännessä) osassa runojen kertojaminä löytää Bashoon ja lähtee ”pohjoiselle tielle”. Kolmessa viimeisessä osassa ollaan pohjoisessa meren äärellä saaressa. Runoteoksen lopussa palataan kertojan tunnoissa lapsuuden hirsimökin maisemiin tai muistoihin sieltä jostakin kaukaa menneisyydestä. Tapahtuu ympyrän sulkeutumisen tunne.

*

Seuraavaksi joitakin nostoja runoteoksesta. Runot, jotka olen tähän valinnut kuvaavat mielestäni hyvin Lastikkan kirjallista tyyliä ja runoutensa sisältöä.

(Huom! Jos luet tätä blogitekstiä kännykällä, niin kaikki lainauksissa olevat tekstimuotoilut eivät välttämättä tule esille niiden alkuperäisessä muodossa. Voi olla, että joudut kääntämään puhelimen poikkisuuntaan, sillä pituussuunnassa tekstin rivivälit saattaavat temppuilla)

*

Ensimmäisenä nostona toinen osa runosta Äidin haibun (s. 31). Koin sen kauniina kuolemanhetken kuvauksena.

”Luinen kuori niin kevyt niin hauras niin ainutkertainen ja särkyvä. Silmukka silmukalta purkautuminen alkaa. Toukokuun yöttömässä yössä hengitys yhä harvenevin henkäyksin kiskoo elämän kuormaa. Kuolemisen työ vuorelle nousu. Polku pakenee alta mutta mentävä on. Tämä nousu vielä. Tämä. Ja tämä. Ollaan tässä nyt. Riisutaan kaikki. Anna silittää hengityksen laine rantaan. Anna hiipua.

Anna sanat

päästän

vapaa

ja yö kääntyy aamuun, mustarastas laulaa, vain laulaa”

*

Runo Epäilijän ikkunalla ikoni (s. 51) avautui minulle pyhyyden kokemuksen kuvauksena. Minän yksityinen hetki, jona hän kirjoittaa jotakin käsin sekoittuu kokemukseen kodinpiirin ulkopuolisesta luonnosta.

”Igorin Jumalanäiti, maavihreä, malakiitti, kulta ja koboltti, viittansa caput mortum, otsalla viattoman tähti. Lapsen pieni käsi, hellyys.

Valo kastaa pöydän, liukuu teekupin yli, kirjoittavan käden yli, karkaa seinän viertä kattoon, huuhtoo huonetta, kuva jää varjoon mutta on: ikkuna sisälläsi, ikkuna ulos. Lasin takaa ojentuu pihlaja pyhä puu, sen alaston runko ikonin riisa täällä missä pelto yhtyy peltoon, pihapuut metsän puihin ja kulon alla käy siementen kuhina.

kulta siroaa

huoneeseen, siunaa sinut

Lahja annettu”

*

Runokokoelman kolmessa viimeisessä osassa ollaan meren äärellä. Haibuneissa on tuntu tilavuudesta, joka on muistoista (ajasta) irtaantunutta kerrontaa. Runot kantavat havaintoja, joissa on usein läsnä ympäröivä luonto, sääilmiöt ja vuodenajat: ”Syyspäivä seisahtuu. Aurinko putoaa horisontin viivalta, kierii mereen, kalojen käytäviin” (s. 66)

Runossa Juurtua tänne (s.61) kuvaillaan pyrkimystä tulla osaksi ympäröivän luonnon kanssa. Yksittäiset havainnot ja niiden kuvaaminen muistuttavat minua mindfulness – tyyppisestä harjoitteesta (joka perinteinen menetelmä buddhalaisuudessa, mutta hieman muunneltuna siirretty länsimaiseen kontekstiin. Tämä on laaja aihe, johon en keskity tässä), jossa tehdään yksinkertaisia merkityksenannoista irroitettuja havaintoja ympäristöstä. Tulla läsnäolevaksi tilaan ja aikaan (ts. hetkeen) ja tämän välttömän läsnäolon kautta kenties oivaltaa jotakin transendentaalista.

”ottaa maisema omakseen. Ottaa tuuli, ottaa ilma, sen loputon liike. Veden huoku saaren ympärillä, meren äänet. Miten tuuli pyörittää männyn latvaa, kuusen tummaa vihreyttä, sinua, paju lakoaa pellon piennarta vasten. Unen läpi tunkee keinutus, ulina. Vedät verhon ikkunan edestä, aamu aukeaa. Yhä tuuli keinuttaa unesi laivaa, valo nuolee kirjan selkämyksen, maton kiemuraisen kuvion, sinut. Puet ylle päivän vaatteet, kuulet tutut äänet, viivyt ikkunassa, katsot miten ruskea koivunlehti, menneenvuotinen, leijaa talon ohi, tien yllä, matkalla pohjoiseen.

outo vastaavuus –

mittasuhteet, heijastus

kääriydyt valoon”

*

Runossa Punamulta tummuu sateessa (s.67) kerrotaan lukijalle aluksi miljöö ja siihen liittyvän toiminnan kautta etsitään sisäistä rauhan tilaa.

”Syksyn talo. Luotava päivä siitä mitä on: hämärän leppeet huoneissa, katoavan valon viipyilevät varjot. Kanna sisään sylillinen koivua, tuoksuva tervas, sytytä roihu uuneihin, kynttilät. Katso ikkunasta kapealle tielle, tien takana tarrimännyt, kuuset harvat ja kyyryt, koivun alastomuus syksyn sateessa.

Kaiva kätköistä Bashoo, Bach ja Kaori, Kundun ja symbaalit, oma eloonjäämisoppi

varjele tulta

kuule soitinten äänet

kaikki virratkoon”

*

Etäisten teiden haibunin lukukokemus oli kuin matkakirja, joukko pysähdyskuvia minäkertojan elämään. Osa niistä laajeni todellisuuden reunojen yli, osa tarjosi hetken sellaisena kuin kertojaminä sen koki ja osaan toin niiden lukijana henkilökohtaisia merkityksiä kuten luonnonläheisyys ja jonkinlainen horisontin näkemisen tai kokemisen kaipuu.

Lastikkan haibuneissa oli tuntu pistemäisistä, kuvallisista ja perinteisesti aistien ja visuaalisten havaintojen kautta rakentuneista runoista. Lastikka kiinnittää lukijan huomion yksityiskohtiin ja avaa niistä joistakin laajempia näkymiä. Osassa runoista en hakenut metaforia vaan nautin haibuniin rakennetusta kuvasta, mutta joissakin runoissa metaforat putosivat suoraan syliin. Esimerkiksi aloitusrunon hirsipirtissä on ”ovia kaksi: tulla ja lähteä” ja sen seinät ovat ”kaikkiin neljään tuuleen”. Hirsipirtti ei ole (vain) tiivis koti vaan tulkittavissa metaforaksi toisaalta jonkinlaisesta välitilasta, väliaikaisesta pysähdyspaikasta, jonka kautta ihmiset kulkevat ja toisaalta keskuspaikkana, jonka rajat ovat suljetut kaikilta tuulilta läpipuhaltaa. Minkälainen ”hirsipirtti” on, johon on vapaus tulla ja josta on vapaus lähteä, mutta ulkomaailmasta tulevat ”tuulet” eivät sen ”seiniä” läpäise? Jotain pysyvää ja samalla vapaus liikkua.

Mieleni tekee kuvailla Etäisten teiden haibunia mentaaliseksi valokuva-albumiksi. Jokainen yksittäinen haibun tuntui omalta itsenäiseltä kuvaltaan ja samalla ne ovat osa jonkinlaista narratiivia. Albumin kuvissa vieraillaan paikoissa, kokemuksissa, hetkissä menneisyydessä, joita kutsutaan muistoiksi. Monissa niistä on kuvattuna koti, oli se sitten hirsipirtti lapsuudessa tai puinen talo meren läsnäolossa. Monissa on ihmisiä, jotka vaikuttavat läheisiltä, merkityksellisiltä kuten suvun matriarkka, sisarukset ja mies. Haibunien ihmisiin liittyy hetkiä ja rauhallisia oivalluksia. Ympäröivä luonto on myös läsnä siis se mikä kasvaa, mikä lentää, mikä ui, mikä kulkee neljällä jalalla olivat ne sitten vaikkapa metsissä tai sääolosuhteiden tuomissa maiseman vaihteluissa kuten meren ja tuulten liikkeessä.

Lastikkan haibuneissa haiku on usein sen lopussa ikään kuin kommentoimassa, tiivistämässä tai jatkamassa niitä edeltävän proosallisen osan esiinnostamaa ajatusta. Useampi Lastikkan haibunin proosapätkäkin tuntui oikeastaan varsin runolliselta siinä mielessä, että niiden lauseet olivat lyhyitä, aistivahvoja tai vain hyvin lyhyitä toteamuksia. Näin ollen niiden kerronnallinen piirre oli hyvin väljä ja keskittyttiin enemmän tunnelman luomiseen. Toisin sanoen proosaa ne muistuttivat enemmänkin vain visuaalisen ulkomuotonsa puolesta (eli teksti ei ollut aseteltu siihen muotoon, mikä perinteisesti runoksi mielletään) tai sitten ne ovat ihan yksinkertaisesti tulkittavissa proosarunoiksi.

Haibunien ääni tulee minäkertojalta. Hän ei kommentoi maailmanmenoa vaan reagoi enemmänkin itseä lähellä olevaan ympäristöön sekä muistoihin, joita minällä on. Maailma ei tunnu nykyaikaisen pirstaleiselta vaan etäiseltä. Maailma on jossakin kaukana minän ulkopuolella. Haibuneissa ei ole kannanottoja, hektisyyttä tai akuuttia reagointia yhteiskuntaan tai maailmanmenoon. Niiden mielentilallinen maisema aukeaa kertojan minään siis sisäänpäin ja tarjoaa puhdasta läsnäoloa hetkessä.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

2017 Basam Books

81 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

  1. Onpa jännittävä muoto tämä haibun. Lopussa olevat haikut ovat hurjan tehokkaita. Kiitos esittelystä. Sinulla on aina teoksia, joista monikaan ei puhu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s