S. A. Hakkarainen: Nescitus

Kirjan miljöönä toimii synkkä kaupunki, jossa ihmiset ovat tehdaslinjaston tuotantomassaa, labrarottia ja hamstereita juoksupyörässä. Jokainen päivä on edellisen kopio. Kaupungin ulkopuolella ei ole elämää ja kaupungin rajoja vartioidaan. Kaupungin keskellä on korkea torni, laajan metropolin hermokeskus. Kaupunki on likainen, tumma ja sen poimuissa virtaa metrolinjasto, jonka avulla ihmiset kulkevat massoina paikasta toiseen. Tällaisessa todellisuudessa elää ihmiskunta S. A. Hakkaraisen esikoisromaanissa Nescitus. Kirjan ihmiskuva vaikuttaa karulta ja lohduttomalta.

Tarvitaan vastarintaa, vaihtoehtoja ja sankareita, jotta muutosta tapahtuu. Tarinassa on anarkisteja, jotka taistelevat kaupunkia valvovaa turvallisuusvirastoa vastaan. Ihmiset kantavat sirua otsassa ja se ei ole oikein. Lisäksi on jokin kumma maanalainen yhteisö, joka elää kaupungin viemäriverkostossa irrallaan kaupunkilaisten perusarjesta. Aina välillä joku heistä eksyy liian syvälle maanalaisiin verkostoihin ja palaa takaisin tietoisuutensa menettäneenä ”ihmiskuorena”. Anarkistisen joukkovoiman lisäksi tarinassa on sankari tai protagonisti, joka ei tarinan alussa tiedä olevansa sankariaineista. Hän on Nescitus, joka on havahtunut elämän toisteisuuteen kaupungissa ja haluaa tietää totuuden kaupungista. Hän saa tarinan alussa viestin tulla tapaamiseen kaupungin ulkolaidalla. Nescituksen elämä tapaamisen jälkeen ei ole enää ennallaan. Tarinan edetessä hän kokee kehon ja mielen rajoja rikkovan muodonmuutosten ketjun kohti messiaanista rooliaan kaupungin ihmisten pelastajana. Kaupunkia uhkaa eräänlainen reset-nappulamainen tapahtuma ja Nescituksella on myyttisiin mittoihin kasvanut mahdollisuus tehdä jotakin ainutlaatuista.

Kirjassa on vahva elokuvallinen tuntu. En ole tästä yllättynyt, sillä kirjan kansiteksteistä selviää, että Hakkarainen työskentelee muun muassa elokuvien parissa ja on koulutukseltaan käsikirjoittamiseen erikoistunut medianomi (AMK). Vaikka visuaalisesti teksti ei ole elokuvakäsikirjoitus, niin esimerkiksi lyhyet kuvailut ympäristöstä, toiminnan tiivis kuvailu ja dialogit tehokkaina informaation lähteinä ja tarinaa eteenpäin kuljettavina elementteinä muistuttavat elokuvallista kerrontaa. Luvut ovat toisin sanoen tehotiiviitä kokonaisuuksia, joissa on yksi keskeinen tapahtuma, ongelma, tila ja henkilöhahmogalleria kerrallaan. Kirja toi mieleeni myös useamman fantastisen scifi-dystopia – elokuvan. Kirjan maailmasta, tunnelmasta, juonenkulusta, tarinasta ja joistakin henkilöhahmoista tulivat mieleeni ainakin elokuvat Dark City (1998), Cubic (2002), 12 Apinaa (1996) ja Matrix – trilogia (1999 ja 2003).

Kirjassa oli jännärin juoni ja sankarimatkan tuntu synkällä ja nyrjähtäneellä tunnelmalla. Tarinassa rikottiin ihmisen kehoa ja mieltä. Tietoisuutta problematisoitiin, minuutta problematisoitiin. Jos kirjan johonkin genreen änkisin, niin voisin kuvata Nescitusta scifi-kauhu-apokalyptis-dystooppiseksi kertomukseksi. Pahoittelut tästä sanahirviostä. Ja samalla olen tietoinen, että lukija, joka on tottunut ja asiansatunteva spekulatiivisesta fiktiosta, osaa määritellä Nescituksen huomattavasti minua onnistuneemmin. Hän luultavasti osaa poimia kirjan maailmasta, tunnelmasta, tyylistä ja henkilöhahmoista tuttuja juttuja minua onnistuneemmin.

*

”Ylipappi käy maahan risti-istuntaan ja alkaa meditoida. Yksi kerrallaan kaikki muutkin papit istuvat ja pian koko aukio on täynnä maassa istuvia pappeja, jotka keskittyvät hengitykseensä kuolinhuutojen ja sireenien ulvoessa taustalla. Eivätkö he valinneet nimenomaan minut messiaakseen? 

Ikuisuudelta tuntuva hiljaisuus asettuu keskuuteemme ja sumu laskeutuu hitaasti kadulle. On oltava reitti ulos tästä ajan ja paikan kierteestä, on oltava tapa päästä takaisin nykyhetkeen. Minun kuuluisi astua tuonne torniin hänen kanssaan, kamppailla avaimen herruudesta. 

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Tunnen kehoni samanaikaisesti papeissa, jotka istuvat paikoillaan. En ole yhdessäkään heistä ja silti olen heissä kaikissa. Hengitän tuhannella keuhkolla tuhat henkäystä tuhanteen eri ruumiiseen ja tuhannesti annan henkäyksen kulkea lävitseni. Nyt toista perässäni. 

Minä olen olemassa. Minä olen olemassa. Minä olen olemassa… Minä olen…

Aukaisen silmäni ja näen kuinka valkoinen korppi lentää luoksemme. Se laskeutuu sillalle, joka johtaa torniin. Hetken katson korppia haltioituneena: kuinka siro ja ainutlaatuinen se on! Ja sitten, äkkiä, korppi alkaa kasvaa. Se muuttaa muotoaan silmieni edessä. Korpin tilalle on ilmestynyt Thomas Lange. 

Hän katsoo minuun, ja tuona hetkenä tunnen todellisuuden pettävän ympäriltäni. Hetkeä ennen aikamatka-muodonmuutosta näen materian säikeiden leviävän ympärilläni todennäköisyyksien laajenevana verkkona. ” (s. 122)

*

Nescituksen kieli on paikoin hyvin aistirikasta, vahvasti introspektiivistä ja runollistakin. Nautin lukemisen aikana erityisesti niistä kohdista, joissa oli huikean subliimista, kosmisissa sfääreissä kulkevaa kerrontaa. Näissä kohtauksissa Nescituksen hahmo on irti ihmisarjesta kirjaan luodun mytologian todellisuudessa. Paikoin lukukokemukseni kompuroi. Olisin kaivannut enemmän asioiden näyttämistä ja muutamin paikoin henkilöhahmojen toiminnankuvaus sekä jotkin metaforat tuntuivat latteilta. Näistä kompuroinneistani huolimatta tarina kulki eteenpäin vauhdilla.

Kirjan lukukokemus muistutti kauhulla viritettyä jännäriä, joka piti kiinni otteessaan hyvin. Tarina eteni nopeasti ja luultavasti tulin valvoneeksi liian myöhään halutessani lukea kirjan yhdeltä istumalta. Tutustuminen Nescitukseen ja hänen maailmaansa kirjaan luodun omalakisen mytologian värittämänä oli vähintäänkin kiinnostava. Koin Nescituksen tuovan esille ja kommentoivan muun muassa tietoisuutta, olemassaolon määritelmää, olemassalon rajoja ja vapaata tahtoa. Loppua kohden kertomus ja sen myötä Nescitus henkilöhahmona hajoaa kirjan sisäiseen mytologiaan ja karu ihmiskuva raukeaa inhimillisyyden tai ainakin olemassaolon puolustukseen.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

S.A. Hakkarainen: Nescitus

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Antton Hyvärinen

191 sivua

arvostelukappale

*

Muita peruselämänmenosta irrallaan olevia blogissa

Tomi Kontio: Uumen

Piia Leino: Taivas

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Maaginen teatteri: Sisäänpääsy ei kenelle hyvänsä – Ainoastaan hulluille (Hesse: Arosusi)

Ja bonuksena monomyytti: Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s