Peter Sandström: Äiti marraskuu – kahdeksan pohdintoa

En tiedä mistä aloittaa, kun haluan avautua Äiti marraskuun lukukokemuksesta. Kerronko mistä se minulle kertoi? Kerronko miten tekstin lukeminen eteni? Kerronko mitä tunteita ja ajatuksia se minussa herätti? Kaikkea näitä, mutta miten? Vaikka lukukokemus on ollut kaikin puolin miellyttävä, ilahduttava, niin joskus on vain vaikea ”keksiä” miten kertoa lukukokemuksesta. Miksi en kertoisi vain kirjasta, jotain kirjailijasta ja jättäisin koko lukukokemuspohdinnon tällä kertaa? Lukukokemukset ovat niin henkilökohtaisia. Mistä tulikin mieleeni: onko Peter Sandströmin Äiti marraskuu henkilökohtainen kirja? Onko se autofiktiota? Omaeläkerrallista, mutta fiktion kautta kerrottuna? Minullahan on ollut ongelmia tämänlaisen kirjallisuuslajin kanssa aikaisemminkin. En anna tämän häiritä. Viihdyin Äiti marraskuun parissa, tarinat toimivat, henkilösuhteiden kuvaukset olivat kiinnostavia ja kirjan tunnelma jälleen hankalasti sanallistettavissa minulle, mutta pidin siitäkin – jälleen.

Jälleen? Olen kirjoittanut aiemmin muutamia ajatuksia Laudaturista (2016), joka palkitsi tekijänsä Peter Sandströmin niin Runeberg-palkinnolla kuin Svenska litteratursällskapetin palkinnolla. Pidin Laudaturin lukumatkasta paljon. Kirjoitustyylissä oli jotain rauhallista lakonisuutta, hetkeen sidottua ihmettä olemassaolosta mitä kummallisimmissa ja samalla hyvin arkisissa tilanteissa. Ihmisten välisten suhteiden esittely tekojen ja päähenkilön ”Peterin” mielenmaiseman kuvaamisen kautta oli tunnelmaltaan samanaikaisesti hauska ja hivenen traaginen. Ei kuitenkaan vain tragikoominen vaan enemmänkin absurdi tai paradoksaalinen, mutta sellaisenaan toimiva. Ota tästä nyt selvää. 

Äiti marraskuu jatkaa samalla polulla, mutta ei täysin. Kyseessä ei ole romaani vaan kirja on kantta myöten määritelty pohdinnoiksi. Laudaturista tuttu (?) Peter on edelleen kertoja ja lukijana olen jälleen Peterin perhesuhteiden äärellä. Ei yllätyksiä henkilöhahmoissa (vai ihmisissä? Ovatko he fiktiivisiä vai todellisia, joista kirjailija on kirjoittanut fiktiivisiä?) Uusimmassa Sandströmissä tunnelmakin on sama, jota Tuija Takala on blogissaan Tuijata mielestäni onnistunut kuvaamaan hyvin: sakea, samanaikaisesti kirkasta ja sameaa.

Pidän tästä tuttuuden tunteesta lukukokemuksessa. Turvallinen olo. Tällä kertaa perhesuhteita ja Peterin elämässä navigoivaa eksistenssiä käydään läpi kahdeksan itsenäisen tekstin kautta. Niitä ei kutsuta novelleiksi vaan pohdinnoiksi. Ja olen hieman hämmentynyt. Mikä ihmeen pohdinto tai enemmänkin: miksi pohdinto? Kenties kyse on asenteista tekstin sisältöön ja erityisesti henkilöhahmoihin? Tarinoissa pohditaan. Tutkielma olisi liian virallinen, kankea, kylmä? Pohdinto on lempeämpi. Pohdinto on hyvä.

Äiti marraskuu kuvasi minulle jutustelevina tarinoina Peterin suhdetta lapsiinsa, siskoonsa ja vanhempiinsa. Peter isänä, veljenä ja aikuisena lapsena ovat tarinoiden keskiössä. Jutustelun tunne tulee tuttavallisuudesta ja lopulta välittömästä paljaudesta lukiessa Peterin suhdetta omaisiinsa. Ja jottei mennä liian syvälle, niin lukija käännetään ovelta takaisin. Intiimit hetket saavat vastapainokseen Peterin jonkinlaisena ulkopuolisena tarkkailijana, joka on sattunut tilanteisiin elämisen flowssa, ihmisten kuljettamana. Tuntuu kuin kaikilla muilla kuin Peterillä on tahdon suuntia, motiiveja, mielipiteitä, unelmia, pelkoja ja niin edelleen. Mutta tämä eksistentiaalinen leijunta ei tee Peteristä onnetonta tai lukijalle surullista hahmoa. Tämä näennäinen paikoillaan olo ei tee Peteristä myöskään mitään pyhää miestä, joka olisi oivaltanut elämästä jotain mitä muut eivät ja jonkinlaisena valaistuneena hahmona vaeltelisi paikasta toiseen osoittaen ihmisille, että heidän elämänsä on vain klassisen elämänkaaren suorittamisen harhaa. Peter ei ole mikään onnea huokuva buddha vaan arkinen realistinen ihminen, jolla on vain kyky olla läsnä silloin kun muut eivät sitä huomaa. Voiko enää paremmin häivyttää itsensä maailmasta ja samalla olla siinä tiukasti kiinni?

Jokaiseen kirjan ihmissuhdepohdintoon vaikuttaa liittyvän jokin esine. Oli kyse tyttöystävän isävainaaltaan perimästä kellosta, vanhalle äitille hankituista kengistä tai kelkasta, joka kiinnittyy Peterin muistoon omasta pojastaan. Esine ei kuitenkaan valtaa tarinan tilaa, mutta tuntuu sanoittavan jotakin oleellista Peterin suhteesta läheiseensä. Usein siihen tuntuu liittyvän torjunta. Esimerkiksi Peterin äiti ei tunnu innostuvan poikansa hänelle hankkimista uusista kengistä. Tästä huolimatta aikuinen poika ja iäkäs äiti kohtaavat toisensa. Lukijalle kuin ohimennen, sattumalta ilman enkelikuoron taivaallista sointuviristystä, alleviivaustussin neonvärejä, huutomerkkejä tai jotain muuta irvokasta päälleliimausta.

Peterin hahmossa tuntuu olevan kaikuja ja jotain tuttua monista eksistentiaalisista kirjallisista henkilöhahmoista. Hän soljuu elämässä, on ulkopuolella, on tietoinen paljosta ja usein omasta ulkopuolisuudestaan, mutta ei tuo sitä ulos läheisilleen tai/ja yhteiskunnalle. Tämä eksistentiaalinen ytimekkyys ja samalla irrallisuus ”kaikesta” voi tehdä henkilöhahmon kokemuksista hyvin absurdin. Tapahtuu asioita ja kohtaamisia, joita ei normaalisti ihmisille tapahdu. Jonkinlainen tarinattomuus, eheän narratiivin ja (kehityspsykologisen tai vaikka aristoteeliseen) elämänkaareen pakotettujen etappien puuttuminen ovat läsnä. Tämä ei tee Peteristä kuitenkaan tuhovoimaa itselleen tai läheisilleen. Hänessä ei ole potentiaalia perustaa uskontoa, aloittaa vallankumousta tai irtaannuttaa lukija inhoamaan tavanomaisuutta ja normatiivista elämänmenoa. Miksi? Oma veikkaukseni kaikessa lyhykäisyydessään on tämä: koska hänellä on tunteet ja muistot, jotka sitovat hänet realismiin kiinni.

Äiti marraskuu on lukukokemuksena paradoksi, jota tekee mieli halata.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Peter Sandström: Äiti marraskuu – kahdeksan pohdintoa

2018 S & S

Käsikirjoituksesta suomentanut: Outi Menna

Kansi ja ulkoasun suunnittelu: Anders Carpelan

215 sivua

arvostelukappale

*

Muita kuljeskelijoita elämän flowssa

Amos Oz: Juudas

Elin Willows: Sisämaa

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Lumiomena

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

*

Blogitekstejä valmisteilla mm. Hanna Storm: Kutsun itseni kylään, Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun ja Vanhan Japanin taruja

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s