Tomi Kontio: Uumen

”Heräsin lattialta vaatteet ylläni ja kengät jalassa. Makasin hetken paikoillani ennen kuin kohottauduin varovasti pystyyn. Otin tukea seinästä etten olisi kaatunut. Suljin silmäni ja tunsin yhä suolaisen maun suussani. Maailma keinui. En saanut unta mielestäni. Olin syönyt lapsen ja maannut äidin kanssa. Kunpa minä muistaisin hänet, joka minut synnytti, kunpa muistaisin katseen, katseen ja alkavan päivän, edes heijastuksena ikkunassa, kaukaisessakin ikkunassa. Hartainkaan pyyntöni ei saa häntä palaamaan takaisin, ei edes kynttilän kajona, pienenä lekutuksena vaivaisen mökin himmeän akkunan takana. Miksi minä olen kadottanut ensimmäiset ihmiseni? Ehkä minä olen syntynyt maan ja taivaan liitosta, ehkä tuulen vihellyksestä sen tarttuessa nokkostiheikköön, vastapuhjenneeseen lähiön takana, joutomaalla, rakennusjätteiden seassa. Ehkä vieraat ulkoavaruudesta ovat laskeneet minun siemeneni jonkun kontulalaisen trokarin ja ponunkeittäjän mäskiastiaan, josta minä, käymisjätteille haisten, kohottauduin jaloilleni laulaakseni pari laulua, lyödäkseni muutaman lyönnin, pari tahtia hiekan ja sementin sydämeen. ” (Tomi Kontio: Uumen, s. 86-87, Tammi 1995)

*

Uumenin kertojalla menee lujaa, mutta silloin kun ei mene, niin hän joko räpiköi hädin tuskin pinnalla tai sitten on jo vajonnut likakaivon pohjalle. Pinnalla räpiköidessään hän kokee eron tyttöystävästään, kaipaa äitiään ja pientä tytärtään. Pohjalla hän on muun muassa silloin, kun entisen tyttöystävän kanssa saatu pieni tytär menehtyy äkillisen sairauden myötä. Pohjalla oleminen on kuitenkin portti toiseen maailmaan tai ulottuvuuteen. Siellä hän kyräillen odottaa kuinka pitkään jaksaa pidättää hengitystään. Happivajeessaan hän kokee fantastisia tapahtumia, osa painajaismaisia ja osa ihmeellisiä.

Näiden pohjanoteerauksien vastapainoksi hänellä menee siis myös lujaa. Tällöin hän tavoittelee rakastamaansa naista, joka ilmestyy Helsingin katukuvaan ja baareihin milloin missäkin. Lopulta myös uniin, jotka edetessään muistuttavat painajaisia. Onko nainen aave, harha vai shamaanin houkutin? Kun menee lujaa hän jaksaa olla ryyppyreissulla päiviä, jonka aikana on saattanut antaa ja ottaa turpaan ja myydä tyttöystäväänsä. Kun menee lujaa, hänellä on yli-inhimilliset voimat ja hän kykenee ihmetekoihin. Ja miksei kykenisi? Hän on runoilija ja hänen isänsä ylijumala Zeus. Hänellä on kyky sanojensa voimalla muuttaa ihmisiä eläimiksi ja hyönteisiksi. Esimerkiksi entisestä tyttöystävästään hän loihtii lehmän kerrostalonaapuriensa ihmetyksen aiheeksi.

Kertoja on runoilija ja hän on alkoholisti. Hänellä on kyky karkottaa läheiset ympäriltään. Esimerkiksi entinen tyttöystävä ei enää jaksa puolisonsa valheita, väkivaltaa ja juoppohulluisia kausia ja kohtauksia, joissa hän on kuvitellut itselleen toisen elämän, jota hän hallitsee, kun se toinen elämä ei ole millään muotoa hallittavissa.

*

Kirjan tunnelma on houreinen, sairaanloinen ja painajaismainen. Usein surrealistinen ja ajoittain maagista realismia. Ja jostakin syystä mieleeni tuli myös arosusimainen irtaantuminen todellisuudesta. Kertoja kulkee kahden todellisuuden välillä ja ajoittain pulahtaa näkymättömään tilaan todellisuuksien välillä. Muinaisina aikoina hän olisi joko hyljeksitty, pelätty tai kunnioitettu (tai miksei näitä kaikkia?) pyhä mies, tänä päivänä vain ongelma.

Kirjan kertoja on harhainen, väkivaltainen, arvaamaton ja pakkomielteinen. Monin tavoin epämiellyttävä ja kartettava tyyppi. Uumenissa lukija on klaustrofobisen ja todellisuudesta irtaantuneen kertojan mielen sisällä. Uumenin minäkertoja on ottanut tehtäväkseen kirjoittaa oman tunnustuskirjansa.

Kirjan sivuilla saadaan joitakin pilkahduksia realismiin kertojan läheisten näkökulmista. Ne kertovat toista tarinaa, joka avautuu vähitellen hyvin traagisena. Päähenkilöä on kuitenkin hankala sääliä, sillä hän on inhottava, itsekeskeinen, aggressiivinen ja tuhovoimainen. Sellainen tyyppi, joka haluaa tuhota sinut, sillä hänessä itsessään ei ole enää mitään tuhottavaa jäljellä.

*

Kirja oli lukukokemuksena pöyristyvän kiehtova. Kielelliset metaforat toimivia, sanojen laskettelu fantastisissa harhaisissa kauhuakin lähestyvissa tiloissa mukaansa tempaavaa. Tunnelma on tiivis, ajoittain ahdistava, ajoittain naurettava ja ajoittain pelkkää wtf- efektiä. Kuvaukset  ja tunnelmakuvaukset tiivistyvät nopeasti ytimiinsä. Kirja sykkii jotain epämääräistä pahaa ja samalla kuvaa synkkää tragediaa yhden ihmisen elämästä. Lukukokemus on ristiriitainen ja se tekee kirjasta kiinnostavan. Uumen on kirja, joka jätti minuun epämukavan, jopa likaisen olon, mutta ilahduin siitä, miten päähenkilön tarina oli kerrottu.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tomi Kontio: Uumen

1995 Tammi

Päällyksen kuvat: Amanita, päällyksen suunnittelu: Ulla Vuorinen

179 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää (anti)sankareita ja kummia tunnelmia blogissa:

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Turo Kuningas: Välityö

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Maaginen teatteri: Sisäänpääsy ei kenelle hyvänsä – Ainoastaan hulluille

Olen kirjoittanut myös:

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s