Saila Susiluoto: Metropolis

Avaruus, tähdet ja meri rantoineen. Niiden äärellä ihmisten kulttuuri esiteltynä pistemäisinä havaintoina ja laajempina ajatusvyyhteinä, kiinnitettynä aikaan ja siitä irrotettuna, kiinnitettynä paikkaan ja paikoista irroitettuina. Ihmisen kulttuuri, joka on kasvanut metropoliksi ja sitten kadonnut. Kadonnut kaupunki ja meri. Olenko jykevän yli satasivuisen runoteoksen äärellä, joka muistuttaa Atlantis-myyttiä?

”Samaa taivasta ihmiskunta oli katsonut vuosituhannet, samaa arpisena kohoavaa linnunrataa, kantanut tarinaa alkuperästä, siitä miten seitsemän sisarta lähti seitsemään suuntaan, mutta kahdeksas toisaalle. Silloin, kauan sitten he halasivat tienristeyksessä, kukittivat toisensa, asettivat päähän seppeleen, vannoivat että kantavat tarinat, kertomukset läpi vuosituhansien kuin kalliin kruunun. Ehkä se oli juuri kahdeksas joka unohti jotain. Kenties me kasvoimme juuri tästä suvusta, unohdimme mekin: jos alkuperä on yhteinen, täytyy lopunkin olla. ” Lainaus Epilogista, joka sijoitettu runoteoksen alkuun.

*

Metropolis jakaantuu kolmeen osaan, jota kehystää alun epilogi ja lopun prologi. Luitte oikein. Prologi ja epilogi ovat vaihtaneet paikkaa ikään kuin lukijalle kerrotaan ensin mitä on tapahtunut ja sen jälkeen kuvataan miksi tai miten. Runoteoksen aloittavassa epilogissa olemme kaupungin vierellä, jonka viimeiset valot sammuvat ja jossa etsitään universaalia tähtikarttoja silittelevää yhteyttä olemassaolon alkuun. Ihminen on tähtien pölyä – ajatus nousee pintaan. Nämä kosmiset mitat saavat yhteys, menneisyys, tausta tai kohina ovat ihmisiltä kadonneet, sillä tuntematon nimeltä mainitsematon tähti lähti toisaalle. En tiedä. Sellaisen vaikutelman sain.

Runoteoksen laajat osat ovat: Kaupunki, Kadonneet paperit ja Vedenalaiset olennot.

I osa: Kaupunki:

Osa käynnistyy minä-äänisesti, joka tuo tekstin lähelle lukijaa, perspektiivi on lähtöisin yksilön katseesta, näkökulmasta ulospäin. Mitä minä havainnoin, tunnen, ajattelen kunnes käynnistyy sinän puhuttelu: ”Muistele tähän kaupunki…”

Minä tuntuu maanviljelijältä, puutarhurilta työnsä äärellä. Kädet mullassa, kämmenillä siemeniä, mutta samanaikaisesti jonkinlaiset tuhon jäljet, äänet, muistot tai kaiut kuuluvat puutarhassa. On yötaivas ja tähdet ja niihin on katse suunnattu. Näkyjä tuhoisasta kaupungista, kaupungin tuhosta tai kaupungin kulttuurin tuhoavista jäljistä kuten jätteistä, muovista ja valinnoista, joita me ihmiset teemme suhteessa toisiimme, itseemme ja niin edelleen. Puita on kaadettu ja kaupunki on kuin ”ruutukaavaksi runnottu kylä”, jossa on myös sellaisia lasipeitteisiä insituutioita kuin kirkko ja museo. Metropoliksen kaupunki on kerroksellinen: ”hautausmaa, jonka alla hautausmaa” ja sama torien suhteen: toreja torien päällä. Pohdin, että tämä kaupunkikuva ei ole kovin orgaaninen vaan kerrokset luodaan edellisten päälle, kun ne on käytetty. Ja vaikka kaupunkiosio on pistemäisiä havaintoja ihmisen arjesta ja vaikutuksesta, niin taustalla tuntuu kuitenkin säteilevän jokin alkuperän ajatus, joka on kaukana pois kaupungin alati uudistuvilta pinnoilta.

Kaupunki tuntuu melankoliselta, raunioilta ennen raunioita. Kyseessä ei ole mikään optimistinen oodi hektiselle citylle, ei mikään rakkauden täyttämä ylistys mahdollisuuksien metropolille, ei mikään nuoren mielen taistohuuto urbaanille sykkeelle vaan enemmänkin kaupunkirunot tuntuvat esittelyteksteiltä mausoleumin kyljessä.

Minuun jäi myös aavistuksellinen vaikutelma, että olen runoja lukiessa leirinuotion äärellä, luolassa tai taivasalla. Kuitenkin jossakin, missä varjot ja pimeys ympäröivät kertojat ja kuulijat. Ja tässä tilanteessa minulle tarinoidaan saaga maapallosta (joka voisi olla yksi laaja kaupunki, yhteisö, metropolis) ja ihmisistä sen pinnalla. Kyse ei ole (vain) varoittavan opettavaisesta tarinasta vaan muistelmasta, laulelmasta, runoelmasta jostakin menneestä ajasta, joka toistetaan uusille sukupolville mytologiana: näin silloin elettiin sillä kolmannella kivellä siitä ja siitä tähdestä. Tarina luo eteeni näyn vai olenko vaipunut uneen (vai painajaiseen)? Ja fantastisessa unisurinasta havahdun pohtimaan, miksi tämä kerrotaan minulle? Miksi tarinoita yleensä kerrotaan? ’Miksi’ on viheliäinen kysymys ja samalla kysymyksistä parhain. Ja pohdin edelleen, että ovatko runoissa kuulijalleen (lukijalleen) sanallistetut kuvat kaupungista eepos? Kansalliseepos? Ihmiskuntaeepos? Jos näin, niin missä ovat sankarit, heerokset omina aikoinaan tekemässä itsestään ajattomia? Heitä ei ole – vai onko?

*

II osa: Kadonneet paperit:

Toinen osa kertoo paperisia tarinoita, ylös-alaskirjattuja tavalla tai toisella. Tekstejä, tarinoita, lyhyitä ja monimuotoisia oikeastaan ihan kirjaimellisesti, sillä joukkoon mahtuu pari visuaalisesti koettavaa runoa. Esimerkiksi Pieni Paperinukke on kirjoitettu naisen tai nuken muotoon. Osan alkupuolen runot kertovat tytöstä, jolla on paljon pelkoja, jotka tuntuvat liittyvän pääosin johonkin ulkopuolelta tulevaan uhkaan: sota, ydinsota, musta-aukko, ulkoinen onnettomuus, laaja katastrofi, jolla on giganttiset tuhovoimat. Mitä pieni hauras paperinen tyttörukka näille uhille voi? Lohdutusta voi kuitenkin tuoda lapsen mielen välittömyys, jossa elämä on hetkittäistä leikistä toiseen ajautumista tai ajatukseen avaruudesta loputtomana ”missä kaikki laajenee jatkuvasti eikä mikään lopu”.

Kadonneisiin papereihin kuuluvat paperinukken lisäksi esimerkiksi yhden päiväkirjan sivut, postikortti, kirjallisia suunnitelmia, toiveita, utopioita, muistiinpanoja ja ylös-alaskirjattuja tarinoita kuten kummaakin kummempi tarina Paperipalasta:

”Ensin luovuttiin kirjoista, ne eivät olleet värijärjestyksessä, toiset olivat toisia suurempia, ne pölysivät ikävystyttävästi, pimensivät huoneet ja pienensivät ne. Hyllyt alkoivat näyttää rumilta, niissä pidettiin koristeita kunnes yhdentekevistä esineistä luovuttiin, valokuvia, kunnes niistäkin. Kirjat makasivat kierrätyksessä, kuolinpesissä, kaatopaikoilla, ne levittivät homeitiöitä ja ötököitä (2), vanhaa, saastunutta ilmaa, niistä tehtiin askarteluohjelmissa erilaisia juttuja joiden perimmäistä tarkoitusta en tässä jaksa selostaa, kunnes ei enää niitäkään, kirjoja poltettiin takassa, vietiin paperinkeräykseen, lopulta pienellä lossilla saarelle. Sanokaamme sitä vaikkapa Mursusärkäksi tai Tähtitarhaksi, mutta Paperipala siitä tuli. ( – – – )

(2) kolmisukahäntäiset, kirjaskorpionit, kirjatäit, varaslesiäiset, silloin tällöin myös luteet

(- – -)

Kun Paperipala alkoi puolustaa itseään, saarelle jäi muutama ihminen. Rakastavaisia, missä heitä ei olisi. Joitakin kodittomia lapsia jotka tarttuivat sanaan kuin sanaan. Murehtijoita joilla oli pitkät kasvot ja sydämessä nuolenpää. Niitä jotka eivät tahtoneet palata takaisin, niitä jotka mieluummin viettivät aikansa satujen ja joutavien aleksandriinien parissa, niitä jotka halusivat pohtia lukemattomiin kysymyksiä kuten ”kirjoitan, olen siis olemassa” tai ”kuka tämän todella kirjoitti”.”

*

III osa: Vedenalaiset olennot:

Metropoliksen kolmas ja viimeinen osa on nimetty otsikolla Vedenalaiset olennot. Siinä oli tuntua etäisestä toisinnosta ensimmäisen osan kaupunkiin kunnes luonnonvoimana meri tai vesi ottaa vallan runojen riveistä. Vesi kulkee kaikkialle, putoaa, ottaa tilan haltuun. Kaupunki on rakennettu paaluille meren päälle, meri kulkee kaduilla, kastelee jalat ja kaviot. Lauluja ja tarinoita elämästä meren äärellä, sen kanssa ja siitä huolimatta.

Kolmas osa on sarja monia toinen toisiaan huikaisevampia kuvia joiden lukukokemus oli kuin hetki aallon harjalla kunnes laskeudutaan jälleen syvyyksiin tai muistutetaan meren syvyyksistä, meren pohjasta.

Lukukokemus on veden ja meren läpäisemä. Kaupungin ja olemassaolon kuvia. Vesi virtaa sen riveissä. Koen suolan, joka kirvelee, tuoksuu ja maistuu.

”Laiva lipuu kirkkoon, merenhengitys / ja tähtikuviot mastojen yllä / aallot lyövät huoneessa kuin mannerlaattojen sydän / jossain naukuu lemmenkipeä lokki / muinainen kultti nukkuu kellarissa / alttarilla väkivaltaiseen asenton kivetty nainen / taivaantähteet, enkelien leivänmurut / elävät ja kuolleet, niin kuin ohjelma joka sekoittaa ruudulla kaikki sanat / eikä järjestys ole mielivaltainen koskaan kuiskaan / teidän nimenne, teidän naurunne vastaa valoisat ja rakkaat kasvot / katujen tööttäykset ja kohina, levoton kopina / on aika joka ei palaa niin kuin on aika joka ei mennyt minnekään / valo on kuin vedenvärinen siipi kaupungin yllä / sinä pieni saalis tähtien kimaltavassa verkossa ”

Metropolis sulkeutuu säkenöiväksi. Tähtiä putoilee vedenpinnalle, sillä ne satavat kaikkialle.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Saila Susiluoto: Metropolis – merkintöjä kadonneesta kaupungista

2018 Otava

Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski

101 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja, runoteoksia blogissa:

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Raisa Jäntti: Grand plié

Runoreaktiot!

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kirja vieköön!

Ps. Huomaan, että kun teen näitä blogilinkkejä, niin usein runoteoksista kirjoittaessani tulevat nämä kolme samaa blogia vastaan. 😉

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Saila Susiluoto: Metropolis

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s