Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Kauhujen kirjan kertomusten kauhuefekti ei ole böö:ssä, kääk:issä, ällössä tai verenroiskeessa. Silti kokoelman tarinat herättelevät epämukavaa oloa. Pari siitä syystä, että ne olivat todella tylsiä, mutta enemmistö menemällä pinnan alle, ihon alle, sydämeen ja aivojen kalvon läpi. Kertomusten teho tuli jännityksestä (miten tarina päättyy päähenkilölle), oudosta, psykologisesta vähittäin kiristyvästä klaustofobiasta tai vain jostakin yliluonnollisesta tai arvoituksellisesta, jota ei välttämättä selitetä. Lukija heitetään ilmaan ja maa taiotaan pois alta.

Kokoelman kauhukertomukset ovat seuraavilta kirjailijoilta: E. T. A. Hoffmann, Heinrich von Kleist, J. Sheridan Le Fanu, F. M. Dostojevski, Thomas Hardy, Anton Tšehov, Thomas Mann, Franz Kafka, Eugène Ionesco ja Arthur C. Clarke. Turvallisen ja tukevan perinteisiä kirjallisuuden klassikkokaanonin kirjailijoita siis noin pääosin. – – Eksyin tämän kokoelman pariin etsiäkseni kunnallisen kirjaston kokoelmista Eugéne Ionescoa tai siis hänen kirjallisuuttaan ja ilahduin, että sain luettavakseni minulle ennaltatuntemattoman suomennetun tekstin minua kiinnostavalta (näytelmä)kirjailijalta. Ilokseni hänen mukanaan tuli myös yhdeksän muuta taitavaa kirjailijaa.

Oma kauhukirjallisuuden lukuhistoriani on vähintäänkin rajoitteinen ja sen tähden tällaiset lempeät (?) kauhunväristykset ja hivuttavaa sisäistä epämukavuutta herättelevät kertomukset toimivat minulle. Esimerkiksi Lovecraftia ja hänen perillisiään lukiessa tekee joskus mieli kirkua kirja kädessä ja ryntäillä (kirkuen kirja kädessä) ympäri huonetta. Ja näistä (yli)dramaattista lukureaktioista huolimatta en voi lopettaa lukemista. Haluan sulkea kirjan, haluan lukea kirjan. Yritin kerran lukea myös Stephen Kingiä. Hänen mittaamattoman laajasta tuotannostaan tartuin Hohtoon. En päässyt loppuun asti. Tämä umpikujan kohtaaminen kesken lukukokemuksen ei johtunut siitä, että olisin nähnyt Kubrickin filmatisoinnin (koska en silloin ollut – liikaa arvaamattomia käytäviä ja sekoavia ihmisiä) vaan koska kirjan tunnelma oli liikaa. Jackissa oli jotakin ärsyttävää. Ehkä yritän jossakin vaiheessa uudestaan.

Mutta tätä vanhempaa kauhua, goottitunnelmaistakin, luen mielelläni. Näissä tarinat ovat riittävän outoja, mikä voi johtua ihan ajallisesta etäisyydestä kuvatessaan aikaa, asenteita, maailmaa, jotka ovat vieraita 2000 – luvulla. Edgar A. Poe, T. Gautier (Vereviä kertomuksia), G. Meyrink (Golem) ja niin edelleen.

Tässä kokoelmassa kauhun ja epämukavuuden ainekset tulivat päähenkilölle usein jostakin tuntemattomasta ja oudosta, joka vainoaa henkisesti ja/tai fyysisesti kertomuksen päähenkilöä. Osassa jännittynyt tunnelma tarinaan tuli rikollisuudesta kuten murhista ja ryöstöistä, jolloin kauhu on enemmänkin sitä, että mitä yliluonnollista moisiin yhteisöä ja yksilöä hirvittäviin rikoksiin voikaan liittyä. Mukana on myös oman elämän hallinnan menetyksen pelkoa ja toisaalta sen vähittäistä menettämistä (ei siis vain pelkoa). Näitä tunnelmia oli tarjolla esimerkiksi Tšehovin huikeassa kertomuksessa Sali n:o 6:ssa, joka kertoi mielisairaalan lääkäristä ja yhdestä hänen potilaastaan. Tuntemattoman kohtaamista ja oman elämän hallinnan menetystä oli riittämiin myös J. Sheridan le Fanun kertomuksessa Vihreää teetä, jossa erästä korkea-arvoista herraa piinaa demoni, jonka vain hän voi nähdä ja kokea. Demoni, joka vähitellen ottaa hallinnan päähenkilön elämästä.

Todellisuudesta, reaalimaailmasta irtaantuminen, äärimmäinen eristäytyminen ja yksinäisyys ovat pelottavia ja näitä pelkoja kokoelman jotkin kertomuksen ruokkivat. Lempeää lukukokemuksessa kuitenkin oli ajallinen etäisyys. Jos elämänhallintaa vieviä harhoja selitetään ajan tieteellä, niin lukija voi olla turvallisilla mielin. Voin lukijana rauhoitella itseäni että ei noin voi enää selittää asioita ja voin vain nauttia matkasta eli siitä kuinka tarina on kerrottu ja millä keinoin silmukka kiristyy, käytävä kapenee, huone kutistuu päähenkilön elämässä. Identiteetin ja minuuden murtumiset ovat tehokasta kauhuaineistoa. Ne tulevat ihmisestä sisältä päin, eivät ulkoa päin jostakin yliluonnollisesta tai luonnollisesta (rikolliset, huijarit jne. )

Mutta kyllä kokoelmaan kuului myös jotain häiritsevän epämukavaa, jonka äärellä teki mieli harppoa rivien yli, kenties jopa sulkea kirja. Esimerkiksi Franz Kafkan Rangaistussiirtolassa – novelli oli tällainen. Oletteko lukeneet? En spoilaa koko tarinaa, mutta siinä kuvataan kuinka kertoja on vieraana kaukaisessa maassa, jossa hänelle esitellään varsin yksityiskohtaisesti kidutuslaitetta, jolla lopetetaan rikolliseksi tuomitun ihmisen elämä tuntikausia kestävällä fyysisellä tuskalla. Novelli räjäytti minussa tulkinta- tai oikeastaan kysymyspatteristopotin. Kuinka joku voi keksiä kidutuslaitteen? Miksi keksiä kidutuslaite? Miksi minulle kuvataan se yksityiskohtaisesti? Miksi luen siitä – voin sulkea kirjan – voinko? Kenelle ja erityisesti miksi novelli on kirjoitettu? Mistä ihmisten julmuus ja sadismi? Ja niin edelleen. Joku Kafkaan perehtynyt kirjallisuushistorioitsija varmaan osaisi vastata kysymyksiini.

Kokoelman helmiksi Kafkan tekstin lisäksi minulle nousivat Le Fanun Vihreää teetä, Tšehovin Sali n.o 6, Mannin Mario ja taikuri sekä Ionescon Everstin valokuva, jossa herkullisen absurdilla kertomuksella sorkittiin vainoharhaisuutta ja todellisuuden kokemisen rajoja. Mannin Mario ja taikuri oli puolestaan hämmentäväksi roihuksi kehkeytynyt tarina perheestä, joka Italian lomallaan tulee kokeneeksi jotain pysyvästi järkyttävää ja pois-sijoiltaan sysäävää yhden illan taikaesityksen ajan. Mannin novelli kuvasi minulle muun muassa vähittäisen ärsyyntymisen roihahtamista ilmiliekkeihin. Eräänlaista hallinnan menettämistä sekin.

Minulle toimivaa kauhua taitaa olla sellainen, jossa kuvataan irtaantumista jostakin tutusta, luotettavasta ja ainakin jollakin tavalla kontrolloivasta olevasta. Vampyyrille voi näyttää krusifiksia, rikoksen voi selvittää, rikollista rangaistaan (toivottavasti ei kidutuslaitteella), kirkon miehet ja ghostbusters hoitavat kummitukset ja riivaajat, mutta ihmiselle itselleen ei voi mitään, jos hallinta pettää, identiteetti tai minuus sortuu paloiksi tai viedään sinulta lopullisesti.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

toimittanut Eeva-Liisa Manner

1964 WSOY

Kauhukertomukset seuraavilta kirjailijoilta: E. T. A. Hoffmann, Heinrich von Kleist, J. Sheridan Le Fanu, F. M. Dostojevski, Thomas Hardy, Anton Tšehov, Thomas Mann, Franz Kafka, Eugène Ionesco ja Arthur C. Clarke

Suomentajat: Eva Adrian, Kristiina Kivivuori, Juhani Konkka, Eeva-Liisa Manner, Helvi Nurminen, Aaro Peromies ja Jari Suomela

Päällys: R. Westrén-Doll

406 sivua

lainattu kirjastosta

*

Blogissa: Lisää kauhua ja absurdeja ja epämukavia tunnelmia:

Bram Stoker: Dracula

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s