Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohn on kirjoittanut kirjoja viidellä vuosikymmenellä ja olen iloinen, että hän kirjoittaa edelleen. En ole lukenut kaikkia Krohnilta julkaistuja kirjoja, mutta ne jotka olen lukenut, ovat vapauttaneet minut ajattelemaan rauhassa. Mitä tällä tarkoitan?

Vapauttaneet ajattelemaan rauhassa.

Yritän selittää.

Leena Krohnin luomat maailmat ja tilat, joissa hänen henkilönsä toimivat, keskustelevat, olemassaolevat, ovat minulle kuin rinnakkainen todellisuus siitä, missä elämme. Rinnakkaisia, todellisia omalla tavallaan ja läheisiä (toisilleen). Krohnin luomista todellisuuksista näkee primääriseen ”oikeaan” todellisuuteen kirkkaasti, mutta primäärisestä ei näe kuin välähdyksen omaisesti kuin näkyinä Krohnin luomiin. Mikä tässä vapauttaa? Jos pääsen Krohnin luomaan maailmaan sisälle, niin voin kulkea siellä rauhassa, tutustua siihen, tutustua sen henkilöhahmoihin, olioihin, tutustua sen väittämiin ja visioihin. Krohnin maailmoissa on tuntu, että ne usein kommentoivat primääriä todellisuutta (siis sitä jossa elämme) joillakin tavoin. Krohnin maailmat ovat turvallisia paikkoja kokea ja nähdä kirjallisesti asioita, jotka nk. todellisessa maailmassa hukkuvat, katoavat tai joita pidetään outoina ja siksi vieraina tai jopa torjuttuina.

*

”Sanotaan, että esineet ovat elottomia. Minä en ajattele niin. Minä uskon, että kaikki elää, vain monin eri tavoin. Kaikella, mikä on olemassa, on oma elämänsä ja kohtalonsa, ja siksi esineitäkin on käsiteltävä varoen. Esine ei toki hengitä, ei liiku, ei lisäänny, sillä ei ole aineenvaihduntaa, mutta tietoa se kuitenkin ottaa vastaan, säilyttää, luovuttaa ja säteilee sitä ympärilleen. Esineelläkin on mieltymyksiä ja omaa tahtoa. Se voi pitää omistajastaan tai olla pitämättä. Jos se ei pidä, se putoilee ja menee rikki, lamppu välkkyy, kone saa häiriöitä.

Mikä on orgaanista, mikä epäorgaanista? minä kysyn. Samoja alkuaineita kuin elävissä on myös elottomaksi kutsutuissa, eivätkä aine ja ajatus ole toistensa vastakohtia, sillä onhan jokainen tavara ensin ollut ajatus ja mielikuva.  ( – – – ) Tavara ei ole vain materiaa. Yksinkertaisinkin, vähäpätöisinkin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä. Jokaisessa ihmisen tekemässä tuotteessa kengästä kivääreihin, kirjoista kulkuneuvoihin on hänen henkensä leima. Samoin kuin luonnon objektit myös artefaktit kertovat universumin laeista, raaka-aineista ja tämän tähden historiasta.”

*

Kadotuksen kertoja on henkilö, joka työskentelee kaupungin löytötavaratoimistossa, jota ollaan yksityistämässä. Hän työskentelee siellä viimeisiä päiviään. Hän on nimennyt paikan itselleen Kadotukseksi. Sinne tuotavat tavarat hän merkitsee ja sijoittaa omille hyllyilleen. Yön aikana ja yön jälkeen Kadotukseen on pudotettu uusia esineitä. Yö muistuttaa Helsingin Taiteiden yön tyyppistä karnevalistista tapahtumaa.

Jokainen tarina kirjan sivuilla vaikuttaa itsenäiseltä kertomukselta, johon liittyy esine, joka on löytötavaratoimistoon päätynyt. Kadotuksessa kertomukset tuntuvat itsenäisiltä, mutta ovat osa verkostoa. Tutustumme jokaisessa luvussa uusiin ihmisiin esineineen ja samalla koin lukevani kommentaaria meistä ihmisistä. Kertomukset olivat kuin kuvaelmia, jotka huvittavat, hämmentävät, vaivaavat, ärsyttävät, lentävät ohi ja pudottavat pohtimaan syntyjä syviä. Joistakin väittämistä olen samaa mieltä, joistakin eri mieltä. Tämä on lukukokemuksen rikkautta. Olen lukijana liikkeellä. Ja tämä kaikki on osa Krohnin luomien todellisuuksien antamaa tilaa ja vapautta ajatella. Minulle annetaan ainekset, kuvaelma, pala jotakin olemassaoloa ja voin reagoida siihen miten reagoin.

Kadotuksessa tunnuttiin kommentoivan muun muassa taidetta, joka on spektaakkelia spektaakkelin tähden, mutta mitä on spektaakkeli, se hätkähdyttää toki, mutta viekö se tilaa tai huomion pois olennaisista kysymyksistä kuten mitä on olla ihminen. Onko ihmisen elämä pelkkää spektaakkelia tai hetkittäistä vauhtia ja loput pelkkää surinaa odottaessa uutta energiapiikkiä. Kenties Kadotuksessa kommentoitiin taiteen kertakäyttöisyyttäkin? (onko spektaakkeli kertakäyttöistä?) Mihin tarpeeseen taide vastaa? Kertooko taide sitä mitä on totta, mikä voi olla mahdollista, kertooko jostakin ikuisesta, kertooko taide mitä on nyt, onko taiteen tehtävä ärsyttää, viihdyttääkö taide, naurattaa, huvittaa . . . mitä taide on tai miksi taide on? Krohnin tekstin herrättävät minussa usein kysymysten vyöryn. Odotin aikani, että minulla oli tilaa lukea Kadotus, koska tiesin, että se ei ole minulle kevyttä lukemista.

Taiteen lisäksi nykyajan kommenttiraitaan pääsevät mukaan muun muassa kännyköissään elävät nuoret. Havaintoja tehdään myös kirjallisuudesta, kirjallisuuskritiikistä ja kirjoittamisesta. Ilkikurinen pisteliään tarkka huumori kulkee kirjan sivuilla.

”Kirjoja tuodaan tänne harvoin, eikä ihme, sillä harvat niitä enää lukevatkaan. Tällä hetkellä Kadotuksessa on vain kolme kirjaa: Pieni kalkkunahoidon opas, Swedenborgin viimeinen oppilas, joka on omakustanne, ja keittokirja, jonka nimi on Suolattomia pikasoppia. Olen joutessani lukenut ne kaikki. Tiedän nyt, mitä Emmanuel Swedenborg näki sekä taivaassa että helvetissä, ja että hänen viimeinen oppilaansakin pääsi silmäilemaan kumpaakin paikkakuntaa. Jos toimistoon tuotaisiin unohdettu kalkkuna, voin empimättä kertoa, mitä sen hyvinvoinnin edistämiseksi olisi tehtävä, ja jos olisi pakko, osaisin valmistaa syötävän pikasopan ilman suolaa.”

Tai näin:

”Mitä teille on opetettu? kirjailija halusi kysyä. Mitä te kuvittelette kirjallisuuden olevan? Luuletteko, että kirjallisuudessa on kysymys kirjallisuudesta? Ei sinne päinkään! Todellisuudesta siinäkin on kysymys, todellisuudesta! Sillä jokainen kirjoittaja kysyy yhä uudelleen: Mikä on totta? Ettekö ymmärrä, että kun te puhutte, puhutte hetkeen, mutta kun kirjoitatte, kirjoitatte ikuisuuteen? Se ei ole aivan vaaratonta.

Ymmärrättekö, miksi kukaan kirjoittaa mitään? Koska hänellä on jotain asiaa. Asiaa! Kieli on todistus siitä, että toinen ihminen on olemassa. Siksi kirjoittaminen on jakamista. Se on tilintekoa. Se on muistamista, syyttämistä, tunnustamista, lohduttamista. Ja toisinaan, hän olisi voinut jatkaa, se on myös parantumaton sairaus. Mutta tietenkään hän ei sanonut sitä.”

*

Leena Krohnin kirjoja lukiessa tulee aina välillä olo kuin jotakin kummaa voisi tapahtua minä hetkenä hyvänsä tai kenties jotain uhkaavaa, mahdollisesti jopa jokin valtaisa katastrofi. Kadotuksessa oli myös tällainen tunnelma lukukokemuksen edetessä. Tutustuin Kadotuksessa ihmisten ja muiden elämänmuotojen verkostoon, jotka eivät luultavasti tiedä olevansa osa verkostoa tai tapahtumien kausaalisia ketjuja. Tuttuuden rinnalla kulkee toinen todellisuus, joka kommentoi tai sitten tarjoaa vaihtoehtoisen tavan nähdä, kokea, olla olemassa. Ja lukiessa heräsi tuntu jostakin lähestyvästä katastrofista. Jokin valtava uhka, johon ihminen ei ole voinut varautua, koska ei ole tiennyt sen olemassaolosta. Krohnin kirjoista tutut hyönteiset vierailevat Kadotuksenkin sivuilla ja lisäksi jokin kumma ihmismäinen rotu, joka herättää epämukavan olon ja kantaa samalla mukanaan jotakin hyvin kiehtovaa salaisuutta.

Kadotusta voi lukea monella tapaa. Ensimmäisellä lukukerralla, ja josta tähän blogitekstiin olen jotain kirjoittanut, luin kirjan kertomusten kokoelmana ihmisistä ja heidän esineistään, eräänlainen ihmisten ja heidän esineittensä karnevaali. Kadotus paljasti jotain oleellista ja kenties totta meistä ihmisistä nykyaikana, pisteliäästi, lempeästi ja kiehtovan oudosti. Ja juuri kun olin vinhasti mukana niin kaikki oli ohi. Karnevaalit ovat ohi. Palataan takaisin arkeen, tuttuun, normaaleihinkin olotiloihin. Hetken oli toisin ja se hetki oli kiehtova, jännittävä, vaarallinenkin.

*

”Vain ihminen tarvitsee tavaraa. Missä ihminen asuu, liikkuu, aterioi, huvittelee ja tekee työtä, siellä häntä kiertää artefaktien kehä. Tavara, jätteeksikin muuttuneena, kestää kauemmin kuin ihminen. Ihmiset kuolevat, esineet säilyvät. Eivätkä ainoastaan tavarat, vaan vieläpä niiden kääreet, kalvot ja pakkaukset.

Kun ihmissuku häviää ja sen mukana ideatkin, suuret, pienet ja mielipuoliset, mitä jää jäljelle? Vain rojun ja tyhjien pakkausten määrätön massa. Se kelluu maailman merillä mantereiden kokoisina hitaasti kieppuvina roskapyörteinä. Se pyörii planeetan ympäri avaruusromun uusina vyöhykkeinä ja upottaa häviämättömiä hiukkasiaan ruokamullan ohueen vaippaan.”

*

Krohnin kirjat vapauttavat ajattelemaan.

Ajattelen: jos ihmiskunta tuhonsa partaalla karkaisi avaruuteen jollakin aluksella (oli se sitten Aniara tai mikä lie) ja palaisi takaisin vuosituhansien jälkeen niin mitä hän löytäisi?

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Leena Krohn: Kadotus

2018 Teos

Ulkoasu: Marjaana Virta

160 sivua

Arvostelukappale

*

Joitakin samanlaisen lukutuntuman jättämiä kirjoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Luettua elämää (En todellakaan ole yksin Leena Krohn – fanitukseni kanssa!)

Kulttuuri kukoistaa

Suketus

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Leena Krohn: Kadotus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s