Bram Stoker: Dracula

Kirjablogeissa on kiertänyt kolmen vuoden ajan klassikkohaaste. Haasteketjun käynnisti Omppu (Reader Why Did I Marry him) vuonna 2015 ja nyt ollaan päästy jo klassikkohaasteeseen numero seitsemän, jota emännöi Katriina (Unelmien aika).

Valitsin klassikkohaastekirjakseni Bram Stokerin jykevän vampyyrikauhuklassikon Dracula, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1897. Olen joskus nuorena yrittänyt lukea kirjan. Taisi jäädä kesken. Muistan jotain. Alku oli (liian) jännittävä ja loppupuoli alkoi tuntua iisiltä alati tylsistyvältä loppulaskulta kunnes vauhti pysähtyy kituuttaen ja sitä tulee kossahtaneeksi rähmälleen, heittäneeksi sukset nurkkaan ja keskittymään after-ski:hin. Okei meni vähän överiksi, mutta pointtini on, että en päässyt tuolloin kunnialla loppuun asti Draculan lukemisessa. No – nyt päätin ottaa härkää sarvista tai vampyyriä/a hampaista ja lukea kirjan kannesta kanteen.

Luin Draculasta Jarkko Laineen suomennoksen, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1977. Laine on kirjoittanut romaaniin johdannon ja kommentoinut tekstiä jälkihuomautuksin. Alkuunsa totean, että johdanto oli tipoittain kiusallista luettavaa. Sain esimerkiksi tietooni amerikkalaisen kreivi Alexander Cepesin olemassaolon. Kreivi Cepesi on väittänyt olevansa Vlad Draculan jälkeläinen alenevassa polvessa ja on kertonut yksityiskohtia verisukulaisensa verisestä menneisyydestä. Ei tässä mitään. Juttunsa kullakin, mutta heittona johdannosta saa myös lukea, että kreivi Cepesi johtaa veripankkia turkkilaisille sairaaloille ja Punaisen Punaiselle puolikuulle. Okei. Kreivi Cepesi oli siis henkeen ja vereen asiaansa omistautunut. Johdannosta sain myös lukea eräästä murhaajasta, jonka ”juttu” oli juoda uhriensa veri ja tehdä ruumiista sen jälkeen makkaroita ja pihvejä kuppilansa asiakkaille. Laine jatkaa alaviitteessä:  ”Vampyyri-ilmiöön psykologisesti suhtautuvia ehkä kiinnostaa, että Haarmanin ruokalan kanta-asiakkaat olivat homoseksuelleja”. Ihan vaan heittona kanta-asiakkaista… No. – Joo.  – Sitte.  – – – Joistakin höhlismeistään huolimatta johdanto heitti varsin tehokkaasti sisälle vampirismin kulttuurihistoriaan, kirjallisen Draculan taustoihin monelta kantilta ja esitteli kirjan tulkintahistoriaa elokuva- ja kirjaversioineen.

*

Mennään itse tarinaan. Spoilereita tiedossa…

Draculan tarina lienee monille tuttu ainakin elokuvista ja monille tuttu varmasti myös luettuna alkuperäisenä ilman tulkintoja. Olen nähnyt muutaman Dracula-elokuvan äänillä ja ilman. Kirjan luettuani tein havainnon, että elokuvaversioinneissa Dracula on keskiössä. Voi johtua ihan jo siitäkin, että tähtinäyttelijä vetää katsomot täyteen ja tottakai hänelle annetaan elokuvista nimirooli. En tiedä. Kirjassa oli kuitenkin päin vastoin. Ihmiset, jotka kärsivät Draculan toimien takia ja taistelevat häntä vastaan olivat tarinan keskiössä. Kirja rakentuu henkilöhahmojen kirjeenvaihdolle, muistioille ja päiväkirjamerkinnöille, jolloin ihmiset huolineen, pelkoineen, päätöksineen, suunnitelmineen… tulevat lukijalle läheisemmäksi kuin Dracula. Dracula on alkusyy tai motiivi, mutta ei mikään aktiivinen, itsenäinen tai kovinkaan kiinnostava henkilöhahmo kirjassa.

Mutta siis tarina. Spoilereita tiedossa… tästä eteenpäin… seuraavaan tähtimerkintään (*) asti.

Englantilainen lakimiehenalku Jonathan Parker matkustaa kaukaiseen ja takapajuisen taikauskoiseen Romaniaan lakimiestoimistonsa asiakkaan kreivi Draculan luokse. Dracula on hankkimassa kiinteistöä Lontoosta. Aluksi kaikki on vähän outoa. Parker saa kuulla ja kokea kaikenlaista kummaa matkalla Draculan luokse. Kreivin linnassa aluksi kaikki on onneksi ihan ok, kunnes alkaa tapahtua jälleen kaikkea kummaa ja vähitellen yhä karmivampaa kummaa. Jonathanille selviää Draculan todellinen luonto ja hänen linnansa pahat pimeät puolet paljastuvat lukijalle klaustrofobisiin taajuuksiin asti. Jonathan jää linnaan vangiksi kreivin vampyyrinaisten ravinnoksi kunnes pääsee karkuun ja palaamaan takaisin Englantiin morsiamensa luokse.

Jonathanin vaimoksi lupautunut Mina käy kirjeenvaihtoa ystävänsä Lucyn kanssa. Lucy on rikas nuori neito, joka suloisuudellaan on valloittanut useamman miehen sydämen. Amerikkalainen toiminnanmies Morris ja tohtori sekä mielisairaalan johtaja Seward ovat menettäneet unelmiensa naisen ystävälleen Arthur Holmwoodille (myöhemmin lordi Godalming), mutta sellaista on rakkaus. Lucy valitsi mielitietykseen Arthurin ja häät ovat suunnitelmissa. Näissä tunnelmissa omasta sulhasestaan huolissaan oleva Mina vierailee Lucyn luona ja alkaa tapahtua kummia. Lucy kärsii levottomista painajaisten täyttämistä öistä kunnes unikävelee kohti traagista tuomiotaan Draculan vampyyrinaiseksi. Dracula on siis tässä vaiheessa matkustanut jo Englantiin (ostanut kiinteistön, vanha luostari, joka on sattumoisen tohtori Sewardin mielisairaalan lähellä) ja ravitsee itseään Lucyn verellä. Lucyn kosijat ja sulhanen tekevät kaikkensa pelastaakseen rakastamansa naisen. Paikalle on kutsuttu myös professori van Helsing, mutta epäonnisten tapahtumien seurauksena Lucy menehtyy outoon ”verenvuototautiinsa”. Mina liittyy surijoiden joukkoon Jonathanin kanssa myöhemmin. Kaikki on alussa kovin mystistä ja van Helsing tuntuu tietävän enemmän Lucyn tilanteesta kuin kertoo ja ei suostu paljastamaan tai varmistamaan mikä neitoa vaivaa. Lucy kuolee ja hänen yliluonnollisen kaunis ruumis suljetaan suvun hautakammioon. Myöhemmin miehille selviää minkälainen hirviö heidän suloisesta Lucystaan on tullut.

”Kun Lucy – kutsun tuota edessä ollutta oliota Lucyksi, koska se oli ottanut hänen muotonsa – näki meidät, hän vetäytyi taaksepäin ja sähähti kiukkuisesti kuin yllätetty kissa, ja sitten hänen silmänsä mittailivat meitä – Lucyn silmät muodoltaan ja väriltään, mutta tutun puhtaan ja lempeän katsannon sijalla rivo ja helvetin tulta leimuava. Sillä hetkellä rakkauteni rippeet muuttuivat vihaksi ja inhoksi, ja jos hänet olisi pitänyt surmata siihen paikkaan, olisin voinut tehdä sen villiä riemua tuntien. Kun hän katsoi meitä, hänen silmänsä hehkuivat syntistä paloa ja hänen kasvoilleen levisi rietas hymy. Voi luoja, kuinka minua puistatti sen näkeminen! Piittaamattomalla liikkeellä ja paatuneesti kuin piru hän paiskasi maahan lapsen, jota siihen asti oli hellittämättä puristanut rintaansa vasten muristen kuin luutaan vartioiva koira. Lapsi päästi terävän parkaisun ja jäi valittaen virumaan maahan. Teon kylmäverisyys puristi voihkaisun Arthurin kurkusta, ja kun tyttö lähestyi häntä ojentaen käsivartensa ja hymyillen irstaasti, hän astui taaksepäin ja kätki kasvonsa käsiinsä. Tyttö tuli kuitenkin yhä lähemmäksi ja kujersi raukean viettelevästi: ”Tule tänne, Arthur. Jätä nuo toiset ja tule minun luokseni. Minun sylini ikävöi sinua. Tule, niin makaamme yhdessä. Tule, mieheni, tule!” Hänen äänensävyssään oli saatanallista sulokkuutta – se helisi kuin vesilasit kun niitä soitetaan – joka vaikutti meidän muidenkin tuntoon, vaikka sanat oli osoitettu toiselle. Arthur oli puolestaan kuin lumottu: hän nosti kätensä kasvoiltaan ja ojensi käsivartensa syleilyyn. Lucy oli painautumassa niille, kun van Helsing harppasi eteenpäin ja nosti heidän väliinsä pienen kultaisen krusifiksinsa. Lucy kavahti sitä, hänen kasvonsa vääristyivät äkkiä raivosta…”

Lucy saa rauhan väkivaltaisten toimenpiteiden jälkeen. Miehet pitävät kokousta ja tulevat siihen tulokseen, että Dracula on tuhottava lopullisesti. Hän asuu nyt Lontoossa ja on hyvin vaarallinen ja voimakas vihollinen, joka on paras pysäyttää ennemmin kuin myöhemmin. Ja näin jännittävä takaa-ajo alkaa. Tunnelma tiivistyy loppua kohden ajoittain hyvin sentimentaaliseksi paatokseksi. Draculan tuhoaminen on miesten pyhä tehtävä, sillä hän on silkkaa pahuutta ja kaiken lisäksi Jonathanin vaimo Mina on joutunut Draculan uhriksi ja alkanut vähitellen muuttumaan vampyyriksi itsekin. Draculan kuolema vapauttaisi Minan takaisin elämään. Takaa-ajo tihentyy Draculan kotikonnuille ja tämä sieluja helvettiin pilaava tuhovoima kohtaa loppunsa kotilinnansa porteilla. Mina pelastuu ja melkein kaikki miessankaritkin selviävät hengissä.

*

Draculalla on pitkä luku- ja tulkintahistoria. Tuntuu hieman lannistavalta tunkea oma lukukokemuksensa kauhuklassikon valtaisan reseptiohistorian joukkoon. Kenties tämän lukuhaasteen ”haasteosio” minulle onkin todeta, että ei minulla ole tästä mitään uutta sanottavaa, ainoastaan joitakin omia huomioita lukukokemuksestani.

Minkälainen lukukokemus Dracula sitten oli?

Lukukokemus oli pääosin vauhdikkaasti etenevä jännäri-kauhu-seikkailu. Lukija jätettiin useasti kuilun reunalle odottamaan kuinka kärjistyneet tilanteet ratkaistaan ja mitä kaikkea vielä voikaan tapahtua ennen kuin Draculasta on selvitty. Kirjan rakenne oli huikea. Se rakentui yksinomaan henkilöhahmojensa ajattelulle kuten päiväkirjoille, matkakirjoille, muistioille ja kirjeille. Niissä kuvattiin tapahtumia ja kirjoittajan omia tuntoja, pelkoja, huolia ja käytyjä keskusteluja hyvin tarkasti. Kolmatta tai ulkopuolista siis tarinaan kuulumatonta kertojaa kirjassa ei ollut. Kiinnostava havainto oli myös se kuinka Dracula ei oikeastaan ollut kovin keskeisessä roolissa kirjan alkupuolta lukuunottamatta (Jonathan Romaniassa). Draculan sijasta kaikki muut henkilöhahmot olivat juonen etenemisen kannalta keskiössä. Heidän kertomansa vei tarinaa eteenpäin ja heidän subjektiiviset tuntemuksensa syvensivät henkilöhahmoihin sitoutumista.

Kirja oli positiivinen lukukokemus vaikkakin ajoittain herätti tahattomia naurunpyrskähdyksiä. Dracula oli minulle viktoriaanisen ajan moralistinen sukupuoliroolimallien kiteytymä. Ja pakko samaan kappaleeseen todeta, että helppohan se on näin 2010-luvun lopulla kommentoida tällaisia, mutta kun en pääse 1800-luvun lopun englantilaisen Draculan lukijan pään sisälle, niin näillä mennään.

Draculassa neitojen tuli olla siis kristillisen hyveellisiä, puhtoisia, herttaisia ja lapsenomaisia. Näiden unelmanaisten vastapainona olivat toisenlaiset naiset, Draculan pilaamat rietastelijat, nuo hornikkaan himokkaat murhaajat, joilla oli ”hekumalliset huulet” ja ”rivo nauru”.

Jos naiseudelle oli esitetty kirjassa selkeäviivaiset roolivaihtoehdot niin miehillä oli vähän enemmän valinnanvaraa, mutta vain vähän. Ensinnäkin herkkyyttä kirjan miehistä löytyi (kenties kiitos lordi Byronille ja muille vastaaville sanataitureille?), sillä sydämet särkyivät nyyhkytysten tahdissa ja huoli oli vähintäänkin intensiivis-kristillis-hyveellisen syvää suloisten Lucyn ja Minan puolesta, jotka pahuus oli julmasti turmellut suoraan helvettiin. Herkkyyden ja tunteiden osoittamisen vastapainoksi miehet esitettiin kuin salamaniskusta tunteistaan irrallisina kylmäpäinä, jotka toimivat kollektiivisena ritarijoukkona puolustamassa naisten ja samalla omaa kunniaa.

Epätoivon ruokkiman tuskan ja sankaritekojen lomassa miesten oletettiin hoitavan kaiken ajatustyön. Kun nainen (Mina) osoitti ”miehistä aktiivisuutta” siis ajatteli ääneen, halusi osallistua työhön Draculan tuhoamiseksi ja niin edelleen, häntä kollektiivisen mieshämmennyksen jälkeen ylistettiin suloiseksi naiseksi, jolla on miehen äly. Ja vaikka aktiivinen ja oma-aloitteinen (ja omaälyinen) nainen ajoittain hämmensi miehiä, niin oli kiinnostavaa lukea, kuinka häntä ei lopulta runnottu takaisin tai ainakaan lopullisesti ahtaaseen sukupuolirooliboksiin vaan hänen annettiin toimia aktiivisesti miesten rinnalla.

Kirjan riveillä tuotiin esille pieninä paloina oman ajan edistyksellisiä naisia paheksumatta heitä. Nämä itsenäiset omapäätösvaltaiset naiset toki saivat osakseen kummastusta, mutta eivät tiukkismoralistista paheksuntaa. Tämä asenne sopi kirjaan. Stoker tuntui nimittäin muissakin asioissa olleen perillä aikansa uusista tuulista. Tämä näkyi kirjan sivuilla muun muassa uusina teknologisina innovaatioina ja tieteen uusina tuulina. Esimerkiksi kun Lucya yritettiin pelastaa verenhukalta käytettiin uudenaikaista verensiirtolaitteistoa. Lisäksi tohtori Seward oli kiinnostunut psykiatriasta, joka tukeutui empirismiin. Myös lennätin ja puhelin oli ahkerassa käytössä välittäessä viestejä henkilöhahmoilta toiselle. Kaiken tämän uutta ajattelua esittelevän ajankuvallisuuden vastapainoksi kirja tarjosi vahvaa sentimentaalista korkealiitoa. Kaikki kristillinen hyveellisyys ja tunteikas syväahdistus olivat osa lukukokemusta. Loppua kohden lähes jokainen henkilöhahmo piti sentimentaalisen ja moraalisesti huippuunsa hiotun preppauspuheen kohti tuntematonta vaaraa (ja niitä himokkaita naisia rivoine nauruineen ja hekumallisine huulineen… sori, oli pakko). Jaottelu hyvän ja pahan välillä oli raamatullisen eeppistä ja lukijalle ei jäänyt epäselväksi kumman puolella varmisti paikkansa miehistä parhaimpien joukossa. Dracula ei heihin kuulu. Hän ei ole romanttinen sankari, ei heteronaisen eroottinen päiväuni eikä todellakaan suoraselkäinen oikeamielisyyden kannattaja vaan julman sadistinen hirviö, joka haisee kuivuneelle verelle ja mätäneville sieluille.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Bram Stoker: Dracula

1897/1977/1992 suom. Jarkko Laine (myös huomatukset ja johdanto)

Otava

415 sivua

Omasta hyllystä omasta kotikirjastosta

*

Lisää kauhua ja sen sellaista blogissa:

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Oksan hyllyltä

Tuijata.kulttuuripohdintoja

9 vastausta artikkeliin “Bram Stoker: Dracula

  1. Erittäin mielenkiintoisesti kirjoitettu! Olen jo monta vuotta halunnut lukea tämän kirjan, varsinkin syksyllä, mutta se on jotenkin jäänyt. Ehkä joku päivä!

    1. Kiitos Katriina! Tämä oli minullakin pitkään lukulistalla (vuosia?) kunnes vihdoin tartuin haasteeseen ja luin. Palkitsi kyllä minut lukijana ja olen iloinen, että sain luettua loppuun. Aikansa kaikella. Jos vaikka aikansa muhii lukulistalla ja jonakin päivänä tarttut kirjaan! 😁

  2. Palautit vanhan lukukokemuksen värikkäästi mieleeni. Muistan, että petyin Draculan hidastempoiseen etenemiseen ja kauhuelementtien vähyyteen (odotin enemmän verta ja pelkoa), vaikka toisaalta kirjeet ja päiväkirjamerkinnät olivat virkistävää vaihtelua perinteiseen romaanikerrontaan.

    Sukupuoliroolien ”uudenaikaiset” tuulettelut jäivät minulta nuorena huomaamatta – nepä olisivatkin nyt kiinnostava lähestymistapa tähän kauhuklassikkoon. Luin aika vasta Bram Stokerin kauhunovelleja ja nekin olivat varsin hyviä. Stoker oli muistaakseni alun perin näyttelijä, joka siirtyi parempaan bisnekseen, eli kirjoittamaan muodikkaita kauhujuttuja lehtiin. Hän todellakin tunsi aikansa kauhutrendit, mutta en tajunnut aikanaan tuotakaan, että hän oli myös ajan tiedesuuntauksista noin hyvin perillä.

    1. Kauhuelementtejä kirjassa todellakin on vähän ja enemmän muuta, subjektiivista fiilistelyä, tunnelmointia jne. Mä jotenkin tykkään tällaisesta vanhasta kauhistelusta. Riittävän kilttiä mulle. Ja ”uudet tuulet” yllätti minutkin näin vanhempana luettuna. / Ja tartteepa tsekata noita novelleja myös. Kiitos lukuvinkistä!

  3. Itse olen lukenut tämän kahteen kertaan. Alunperin luin kirjan mielenkiinnosta klassikkoa kohtaan ja ajattelin, että onneksi ei enää ikinä tarvitse sitä lukea. Kuinkas vaan kävikään, opintoihini liittyen ryhmäni sai tehtäväksi lukea Draculan ja tehdä siihen liittyen esseen. Oli melkoista tervanjuontia, vaikka toinen lukukerta hieman pehmensi ensimmäisen lukukerran tuomaa vaikutelmaa.

    1. Voin kuvitella että Dracula jakaa mielipiteitä. Toivottavasti et enää kolmatta kertaa ”joudu” lukemaan! 😬 Mikä sulla alun alkaen tökki Draculassa?

  4. Silvaltelet virkistävästi ja suhteutat nykylukijaa kirjoitusajan näkemysmaailmaan. Kiintoisaa! Olen lukenut männävuonna selkoversion Draculasta, sillä on ansiokasta, että länsimaiseen kulttuurihistorian yhteen perustarinaan on mahdollista tutustua myös selkona, monenlaisille lukijoille saavutettavana. Tai Laineen suomennoksena.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s