Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Hei Hannimari ja Kristiina,

Kiitos, että sain lukea kirjeenvaihtoanne. Lukukokemus oli vähintäänkin kiitettävä ja rauhoittava. Kirjeet olivat pohtivia, keskustelevia, luennaltaan hidastempoisia, herkkiä, vahvoja, runollisia, lempeitä, uudistavia, luovia, inspiroivia ja elähdyttäviä. Kohtasin kirjeissä todellisuuden, joka oli jossakin kukka- tai porkkanapenkin vierellä, metsän sisällä, pellon laidalla, järven rannalla, meren äärellä, kaupunkipuiston rajojen sisällä.  Vieressä, sisällä, laidalla, rannalla, äärellä, rajojen sisällä.  Olla reunalla, rajalla ja samalla sisällä.

Luin kirjeitänne vuoropuheluna, jota kävivät kaksi runoilevaa kielen ja kirjoittamisen ammattilaista, joilla on lisäksi omakohtainen ja konkreettinen suhde puutarhanhoitoon. Dialogisuus välittyi minulle vilpittömänä, jossa yhdessä katsominen tai näkeminen on keskiössä. Katseiden kantajat eivät välttämättä olleet aina samaa mieltä, näkivät toisin ja eri näkökulmista, mutta konfliktisuus ja eripuraisuus puuttuivat kirjeistä. Tämä virkisti nykypäivien informaatio- ja mielipidetulvassa. Ei ollut tarvetta pakottaa tai yrittää edes vaikuttaa toisen mielipiteisiin eikä toisen luonto-, puutarha-, ihmis- tai maailmankuvaan. Antaa olla, antaa hengittää, antaa kasvaa, antaa kuihtua pois, antaa herätä henkiin levon jälkeen ja niin on hyvä.

Kirjeistä välittyi minulle utelias asenne kietoutua toisen puutarhakokemuksiin olivat ne sitten ajankohtaisia vuoden kiertoon liittyviä, erilaisiin paikkoihin sidonnaisia (oma puutarha, meri, kaupunkiluonto) tai muistoja. Vuoropuhelujen kirjo oli näin ollen sisällöltään rikas ja siksi kirjeiden lukeminen myös mieltä rikastuttava kokemus. Kiitos!

Kirjeissä vierailtiin muun muassa metsissä, merellä, hylätyn kodin perustuksilla ja puutarhoissa (omissa ja muiden, joihin pääsee matkustamalla). Kasvu, työ, ilo, ihmettely ja vilpitön uteliaisuus olivat asemia, jotka versoivat suhteessa puutarhoihin ja luontoon. Huomaan tekeväni kielen tasolla eroa luonnon ja puutarhan välille. Tämä tuntuu hieman keinotekoiselta, mutta selitykseni on tämä: luonto on vapaa, puutarha on ihmisen muokkaama, jonkin puutarhurin sille visioiman tarkoituksen tähden.

Sain ravitsevia ajatusten juuria kirjeistä. Juuret ovat tärkeitä. Tulin lukukokemuksen aikana, kirjeiden välillä, pohtineeksi puutarhanhoitoa yleisesti ja omakohtaisesti. Tulin viettäneeksi aikaa myös puutarhahoitamattomuuden äärellä. Toisin sanoen silloin, kun ihmisen käsi ja työväline eivät muovaa ympäristöä syystä tai toisesta. Kenties helle tai rikkaruohoiksikin nimetyt luonnonkasvit ovat pysäyttäneet ihmisen luovuttamaan luonnon edessä.

Kerron jotain itsestäni puutarhurina ja omasta luontosuhteestani.

Olen aloittelija. Elän ensimmäistä vuotta lainamaassa. Se on lainaa, koska en usko, että ihminen pystyy todella omistamaan maata. Suhteessa toisiin ihmisiin maata voi kyllä omistaa, paperilla kyllä, vetämällä rajoja kyllä, mutta en usko, että ihminen voi koskaan kutsua luontoa omakseen. Päinvastoin: ihminen on luonnon oma. Asun metsäisellä tontilla. Täällä on keittiöpuutarha, marjapensaita, perennoja, yksivuotisia kukkapenkkejä, istutettuja puita ja pensaita, kasvihuone (jota kutsun vähemmän vaatimattomasti lasipalatsiksi), niittykeitaita ja lähes luonnontilainen lampi. Ja tätä kaikkea ympäröi metsä, mutta ei vain ympäröi vaan se tulee kotiovelle ja joskus sen ohi ja aina myös puutarhaan. Metsä on läsnä joka päivä ja kokonaisvaltaisesti. Näen, kuulen, haistan ja tunnen sen päivittäin.

Jos haluaisin hallita luontoa, niin voisin leikata, kaataa, kaivaa, repiä ja myrkyttää kaiken tonttini rajoille asti, kiinnittää maahan nurmikkoa ja kuluttaa aikaa, rahaa ja energiaa pitääkseni metsän luomieni rajojen ulkopuolella. Mutta mitä minusta tällöin jää jäljelle ihmisenä? Kuka minä silloin olen? Joku sanoisi kaupunkilainen, mutta minä sanon paskan marjat. Kyllä kaupungissakin on luontoa ja ihmisiä, jotka ovat riippuvaisia luonnosta. Emme voi syödä ja hengittää muovia.

Kirjeet rönsyilivät monipuolista suhdetta luontoon oli se sitten rakennettu puutarha, luonnontilainen, kaupunkitilainen, meren pinnan alinen tai japanilaisen esteettinen imitaatio henkisistä arvoista, määreistä ja ideoista. Jokin kuitenkin puuttui. Harmittelin aikani kuinka niinkin tärkeä todellisuus kuin hyönteiset olivat unohtuneet kirjeiden sivuilta. Pistiäiset, kaksisiipiset, kovakuoriaiset, perhoset ja nivelkärsäiset. Lintuja pyrähteli sivuilla kuitenkin. Ja tätä puutosta pohtiessani tulin johtopäätökseen, että kirjeissä oli vahviten läsnä ihmisen suhde kasveihin, puutarhan kasveihin ja muistojen elävöittämiin maisemiin. Luontokokemukset kulkivat kirjoittavan ihmisen kautta paperille. Kirjeissä oli läsnä puutarhuri, toimiva minä, joka tarkastelee puutarhaa ajattelun, ihmisen kulttuurin kautta ja kielen keinoin. Minä hakee yhteyttä toiseen minään kielenä kokemuksellisuus ympäristöstä, joka on rikas olemassaolossaan, salaperäinen, hallittavissa vain osin ja alati liikkeessä.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hannimari Wallin ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

2018 Atena

Päällys: Satu Kontinen

149 s.

Arvostelukappale

*

Muita kirjoja puutarhasta, puutarhanhoidosta ja pohdiskelua luonnonilmiöiden äärellä

Mari Mörö: Kukkanuottasilla

Heidi Haapalahti, Teija Tuisku ja Gunilla Törnroos: Kukkiva kasvimaa potager

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Tuijata. Kulttuuripohdintoja