Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Michael Baran osui kohdalleni tänä keväänä. Olin saanut mahdollisuuden nähdä Kansallisteatterissa Baran uusimman näytelmän Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville). Se oli vaikuttava muistojen kudelma. Tuntu jostakin laajasta ja samalla hyvin intiimi esityskokemus. Henkilöhahmot kommunikoivat enemmän itsensä kanssa kohti yleisöä kuin toistensa kanssa. Lavastus ja puvustus olivat myös huikeita ja toimivat erinomaisesti näytelmän tekstin ja toteutuksen kanssa.

En ole nähnyt muita Baranin näytelmiä, mutta voin lukea ne. Aloitin Aamusta, koska se osui eräänä päivänä aurinkoisena ja rauhallisena aamupäivänä silmääni kierrellessäni vanhan nuoruusajan kotikirjastoni, Töölön kirjaston, hyllyjen äärellä. Aamun kantaesitys tapahtui Kansallisteatterin Willensaunassa 11.3.2015. Näytelmätekstin kannessa on upea Seela Sella, joka näytteli Kansallisteatterin Aamu – produktiossa (kuin myös Tyttö, joka käveli – produktiossa). Aamun keskushenkilö on Alma Knif, 75 – vuotias pianisti, joka valmistelee jäähyväiskonserttiaan. Hänellä on kaksi tytärtä. Alina Knif-Koivu (57), joka on toimittaja ja kirjoittamassa äidistään jonkinlaista syvähaastattelua. Alma Knif ei ole aiemmin puhunut medialle taiteestaan ja elämästään merkittäviä, joten haastattelu olisi ainutlaatuinen. Alina syntyi Almalle tämän ollessa alle 20-vuotias keskelle uransa huomaa nousukiitoa. Alina kasvoi isovanhempiensa luona ja etsi äitinsä ollessaan teini-iässä. Alman toinen tytär on säveltäjä Aura Fuchs, jonka isä on taiteilija itsekin. Alma on pyytänyt tyttäreltään sävellystä esitettäväksi jäähyväiskonserttiinsa. Lisäksi näytelmässä on mukana runoileva putkiasentaja Kimmo Heinonen, joka on näytelmän tapahtuma-aikaan töissä konserttitalon putkien korjaajana. Kohtaukset on kirjoitettu tapahtuvaksi Suuren konserttitalon taiteilijalämpiössä, jossa neljä henkilöhahmoa kohtaavat (tai ovat kohtaamatta) toisensa dialogeissa. Ainoastaan Alman monologi näytelmän prologissa on merkitty Japaniin. Japanin konsertin hujakoilla. Alma kohtaa tyhjyyden.

ALMA

En haluaisi soittaa tänään. En vähääkään. Tiedän, että konsertista tulee huono. Kaikki on päivä päivältä vaikeampaa. Ei saisi matkia itseään. Ei saisi myöskään tulla huonommaksi. Teen töitä liikaa, matkustan liikaa. Ei se sitäkään ole. Minulla ei ole ihmistä. Minulla ei ole ketään kenelle olisin tärkeä. Ihmistä, jonka kanssa elää. Lapseni ovat isoja. Heillä on oma elämänsä. En ole enää tärkeä heillekään. Se on sama asia. En tiedä. Jotain outoa tässä vain on.

Alman monologi jatkuu. Hän pohtii syitä vieraantumisen tunteeseen elämästä(än). Voisiko se johtua iästä? Ikäkriisi? Voisiko se johtua jostakin nimeämättämöstä hermostuneisuudesta, levottomuudesta, masennuksesta? Alma ei ole nukkunut kunnolla ja samalla hän kaipaa rauhaa. Hän ei koe nauttivansa enää elämästä (kuten on joskus nauttinut). Nauru on poissa. Kaikki on yhdentekevää. Hän kokee irtaantumista, vieraantumista elämästä. Valokuvia katsellessa hän ei tunnista itseään kuvan naisesta. Minäkuva ei vastaa sitä, miten hän itsensä kokee. Itse on jossakin menneisyydessä. Alma on hämmentynyt. Monologi on riipaiseva.

Japanin kokemus poikii päätökseen jäähyväiskonsertista ja sen alla Alma tyttärineen käy dialogia, jonka on täynnä kohtaamattomuutta, katkeruutta, pettymyksiä, epävarmuutta, viisautta… mutta missään vaiheessa ei raivota vaan sanoilla, niiden sävyillä saadaan aikaan paljon. Tapahtuu lähenemistä niiltä osin kuin se on mahdollista. Alma on ehdoton nainen, tinkimätön, rehellinen, avoin, lapsekas, suorapuheinen ja omaa vahvat mielipiteet, joka yhdistyy taipumattomaan mieleen. Almalle pianon soitto on ollut ainoa keino kommunikoida ja elää, kaikki muu elämä on tullut mukana. Pianon soitto on ollut hänen vahvuutensa, antanut merkitystä, haastanut häntä riittävästi ja samalla jotakin sellaista, johon hän on itse voinut vaikuttaa ilman toisen ihmisen huomioimista.

Näytelmä etenee dialogien kautta. Niissä aiheina ovat taide, vanhemmuus ja lapsena eläminen. Sävyt erityisesti Alinalla ovat kitkerät. Auran suhde äitiinsä on välittömämpi ja hän kestää Alman suorat puheet Alinaa paremmin. Musiikki taitaa olla heille yhteinen kieli, joka ei sanoita kuin teorian kautta. Alina on kiinni ihmisten elämässä journalistina eri tavoin. Hän on utelias, hän haluaa ymmärtää, määritellä, etsiä, purkaa, analysoida, määritellä. Alma lopulta pyytää, että Alina kuuntelisi hänen soittoaan ja näin hän kuulisi mitä Alma ajattelee taiteesta ja musiikista ja monesta muusta asiasta elämässään. Almalla on erilainen suhde totuuteen kuin Alinalla:

ALMA

Tiedätkö mitä, minä en halua puhua siitä mistä minun odotetaan puhuvan. Se on niin hiivatin tylsää ja turhauttavaa. Jos se loukkaa sinua tai lukijoitasi niin ei mahda mitään. Vanhuudessa on vähänlaisesti hyviä puolia, mutta yksi on se, että voi vapauttaa itsensä ihmisten odotuksista. Alina, ei tyhmyyteen ole mitään parannuskeinoa. Tyhmä ihminen haluaa kuulla ”totuuksia”, jotka ruokkivat hänen ennakkoluulojaan. Tunne edellä hän muodostaa hyvinkin vahvoja mielipiteitä, mutta kun kokonaisuuden hahmottaminen vaatisin vähän perehtymistä, syy- ja seuraussuhteiden käätämistä hetkeksi päälaelleen niin hohoijaa johan kiinnostus hiipuu. Oikeasti kaikki on peevelin monimutkaista, syyt sumeita, totuuus on usein kiusallisen epämukava ja käy harvinaisen huonosti sen ihmisen pirtaan jollaisena me mieluiten haluaisimme itsemme nähdä.

Näytelmässä kommentoidaan myös taidetta erityisesti Alman puheessa. Se on toisaalta ainoa asia, joka sitä tekevällä on vaikka maailma sortuisi ympäriltä, peittyisi tuhkaan, niin taiteilija jatkaa. Tämä ajatus keihtoo minua. ”Taide syntyy pakkomielteestä. Ei ihminen valitse mitä päähän pälkähtää kun hän havahtuu hereille puoli neljältä yöllä. Silloin päähänpisto valitsee ihmisen.” Taide orjuuttaa ihmisen omaksi palvelijakseen.

Samalla ehdottomuudella Alma julistaa, että toisaalta maailma ajankulumisen myötä voi pärjätä ilman taiteilijaa. Taide ei tee kenestäkään automaattisesti kuolematonta, mutta taiteella on roolinsa. Aura tuskailee oman sävellyksensä kanssa, jonka hänen äiti on tilannut jäähyväiskonserttiin. Aura saa Almalta vastauksen: ”Soitetaanko sitä saan tai kahdensadan vuoden kuluttua? Vilpittömän rehellisesti: ehkäpä ei, mutta kukapa tietää mitä silloin soitetaan tai soitetaanko mitään. Enpä usko, että Schumannkaan aikanaan tiesi tai vaivasi asialla paljokaan syfiliksen jäytämää pikku päätään. Ainakaan tuo ei ole mikään syy jättää sitä säveltämättä. Tai esittämättä. Taide on lopulta kuitenkin vapaaehtoisen itseilmaisun muoto .Jos sen tekeminen ei huvita, jätä tekemättä. Maailmankaikkeus ei huuda yhdenkään taideluoman perään eikä yhdenkään olion elämä muutu sietämättömäksi tai edes järin paljon huonommaksi koska joku sävellys jää syntymättä. Jos ei Bachia lasketa. Mutta pikkuriikkisen paremmaksi se voi tulla – jos ja kun jotain syntyy. Minä näen ihan kauheasti vaivaa, että siinä mitä ja miten minä soitan olisi kaikki tarvittava eikä mitään likaa. Että se olisi tosi ja täytelänen ja että soinnissa säilyisi joku särö tai salaisuus ja että siinä jäisi tilaa myös kuulijalle. Miksi mä sen jälkeen pilaisin kaiken puhumalla siitä. Jos sä kaipaat kommenttiani tai haluat tietää ”mitä mieltä” mä olen sun sävellyksestä sun pitää odottaa perjantaihin ja kunnella. Mitä sä oikein haluat? Päähäntaputuksia.”

Kolmen naisen keskusteluja keskeyttä putkiasentaja Kimmo. Hän harrastaa runoutta. Hänen liikuttavan hiomaton lyriikka saa näytelmän loppua kohti enemmän tilaa. Siinä missä naiset keskustelevat syvästi Kimmo tarjoaa runoillaan vaihtoehdon vain olla ja nähdä onni toisen läsnäolossa arjessa. Kimmo avaa naisten KÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄsolmut, he kokevat sanoittamattomia (replikoimattomia) oivalluksia ja saavat rauhan omalla tavallaan.

*

Pidän paljon näytelmien lukemisesta. Pidän kyllä paljon myös teatterista oli se sitten sellaista joka menee näytelmäteksti edellä tai muoto edellä. Näytelmätekstin kiehtovuus kiteytyy henkilöhahmoihin. Romaaneja enemmän yksittäinen ihminen nousee huomion keskipisteeksi. Romaaneissa merkitystä on usein tarinalla ja kirjailijan luomalla maailmalla, jossa henkilöhahmot toimivat. Näytelmissä tämä on tiivistetty muutamaan siivuun ja repliikkeihin. Esimerkiksi Aamun kaltaisessa keskusteludraamassa saan käydä läpi tunteita, reagoida ajatuksilla ja mielipiteillä lukemaani. Ihmisen sanomisen kanssa voi olla samaa mieltä tai eri mieltä. Rakennan henkilöhahmoista mielipiteeni ja kommunikoin itseni kanssa näytelmiä lukiessa välittömämmin. Minulla ei ole maisemaa, historiaa tai paikkaa, jonka kuvailu on osa kokonaisuutta vaan ainoastaan ihminen puheineen. Aamu raukenee loppukohden. Kaikki kriisejä naisten välillä ei ratkaista, mutta onneksi näin.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

2015 ntamo / Kansallisteatteri

Ulkoasu: Make Copies, kannen kuva: Tuomo Manninen

125 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita näytelmiä blogissa

Marguerite Duras: Agatha

Teatterissa! Michael Baran: Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville)

Walentin Chorell: Ruoho

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Lord Byron: Cain

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s