Samanta Schweblin: Houreuni

Myrkky se aina oli.

Onko siinä muutakin? Teinkö minä jotain väärää? Olinko minä huono äiti? Sainko minä sen aikaiseksi. Pelastusetäisyys.

Kipu tulee ja menee.

Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu. 

Miksen enää tunne sitä?

Se pureutuu vatsaan. 

Niin, se lävistää, avaa sen, mutten tunne sitä, se palaa minuun viiltävänä ja kalseasti väreillen, saavuttaa silmäni.

Pidän sinua käsistä, olen tässä. 

Ja pelastusetäisyyden pituinen nuora.

Kyllä.

Aivan kuin se olisi siodttu vatsaani ulkopuoleleta. Se puristaa.

Älä pelkää.

Se hiertää, David.

Kohta se katkeaa.

Ei, se ei voi katketa. Nuora ei voi katketa, koska olen Ninan äiti ja Nina on tyttäreni.”

Houreuni on keskustelua kahden ihmisen välillä. Amanda on pienen tytön Ninan äiti, joka on joutunut sairaalaan äkillisen sairaskohtauksen tähden. Hänen keskustelukumppaninsa pedin vierellä on nuori poika David. Ennen tätä Davidin äiti Carla on kertonut kaikenlaista kummallista ja pelottavaa pojastaan Davidista, jota kuolema tuntuu seuraavan. Carla myös uskoo, että hänen poikansa David ei ole se poika, jonka hän on synnyttänyt vaan vaihtunut toiseen.

Sairaalapedin äärellä käytyjen keskustelujen kautta vähitellen selviää mikä tai kuka David on ja mitä kaikkea kamalaa tapahtuu kylässä, jossa Amanda sairastui. Houreunta on kuvattu kustantajansa Liken sivuilla painajaimaiseksi psykologiseksi thrilleriksi ja jossakin olen törmännyt myös termiin ekokauhu. En oikein osaa suhtautua ryhdikkäästi erilaisiin leimajälkiin, mutta painajaismainen tunnelma tässä on, jännittynyt pakottavasti etenevä juoni myös ja kyllä tästä kauhuksikin on, jos hyväksyy epämiellyttävän painajaisen, jonka sisälle lukija on joutunut. Äiti on sairas, riutuu pois ja yrittää viimeisillä tunneillaan selvittää kuinka pelastaa tyttärensä samalta tuskaiselta kohtalolta.

Kirja on kumma. Se on lyhyt, mutta kerroksellinen tulkintalinjoiltaan. Lukija voi keskittyä äitiytyeen tai tarttua kirjan esittämään ekologiseen rappioon argentiinalaisen suurmaatilan toiminnassa. Kirjan alkuperäinen nimi Distancia de rescate tarkoittaa pelastusetäisyyttä. Äidin vaistot ja huoli omasta lapsesta on mitattavissa pelastusetäisyydellä. Kuinka etäälle äiti voi päästää lapsensa, jotta vielä ehtii pelastamaan hänet? Ja toisaalta nämä kaksi tulkintalinjaa voi jollakin tapaa yhdistää. Ihmiset aiheuttavat toiminnallaan ekologisia katastrofeja tai fiaskoja. Nämä aiheuttavat vakavia kriisejä ympäristön lisäksi ihmisyhteisöissä siinä määrin, että minkäänlaisesta pelastusetäisyydestä ei ole apua, jos emme esimerkiksi tiedä mitä myrkkyjä ympärillämme on.

Kirjan tarina kerrotaan Amandan näkökulmasta. Lukija saa tietoja tapahtumista Amandan kokemusvinkkelistä hatarina paloina. Olemme niiden varassa ja näin tarina voi pitää lukijansa otteessaan paljastamalla asioita vähitellen. David tiedustelee, kyselee ja ikään kuin lypsää tietoja Amandalta ja en lukijana aluksi ymmärtänyt mitä David haluaa. Miksi hänen tulee tietää Amandan sairastumisesta ja sairastumisen hetkestä? Kirjan päätyttyä minulle jäi oma tulkinta siitä, mikä Davidin rooli todellisuudessa oli. Ja en lopulta ollut kuitenkaan ihan varma, että mitä tapahtui tai mitä tulin lukeneeksi.

Kirja on mielestäni taitavasti kirjoitettu. Sen tunnelma on intensiivinen ja herätti mielenkiinnon jatkaa lukemista eteenpäin. Ajattelin, että voin selvittää Davidin mysteerin luettuani kirjan loppuun. Huomasin, että olin kiinnostunut enemmän Davidin hahmosta kuin Amandan, vaikka hän oli pääasiallinen kertoja, jonka kuolemansairauden aiheuttama kriisi tyttärensä hyvinvoinnista on keskiössä.

Minulle jäi tuntu, ja se voimistuu tätä kirjoittaessa, että kirja ansaitsisi toisen lukukerran. Haluaisin antaa Amandan tarinalle toisen mahdollisuuden ja kenties ymmärtää miksi jäin niinkin typertyneeksi kirjan lopetuksesta ja pelastusetäisyyden korostamisesta. Keskityin niin paljon pelastusetäisyyden fyysisiin mahdollisuuksiin, että sen henkinen puoli jäi huomioimatta. Ja nyt kun pohdin, niin pelastusetäisyys toimi enemmänkin äidin vaistojen ja rakkauden voimalla pysymään riittävänä äidin ja lapsen välillä, vaikka fyysisesti ei.

*

Oliko tämä dystooppista kirjallisuutta? Tarjottiin kauhukuva tulevaisuudesta, joka voi olla mahdollinen, jos emme huolehdi elinympäristöstämme vaan myrkytämme sen ja samalla toinen toisemme. Emmekö jo tee tätä varsin mittavissa määrin?

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Samatha Schweblin: Houreuni

Alkuteos: Distancia de rescate (2014)

2018 Like kustannus

suomennos: Einari Aaltonen

Etukannen kuva: Patrice Ganda

*

Lisää kummia blogissa:

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Steven Hall: Haiteksti

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. kulttuuripohdintoja

Kirja vieköön!

Kirsin bookclub

Reader, why did I marry him?

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Samanta Schweblin: Houreuni

  1. Schweblin oli kiinnostava persoona. Yritin varata Houreunta kirjastosta espanjaksi, sillä minua kiehtoisi kuulostella miten hän on äidinkielellään asiat ilmaissut. Ei löytynyt. Sen sijaan löytyi novellikokoelma Siete casas vacias – Seitsemän tyhjää taloa/kotia. Saapa nähdä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s