Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

”Minä palaan yhä uudelleen ajatukseen siitä, että elämään on hyvä suhtautua niin kuin kohtuullisen pitkään junamatkaan. Ei kannata yrittää ikuistaa sen jokaista hetkeä, ei myöskään pelätä että juna suistuu raiteilta. Otollisinta on asettua nauttimaan levosta keskellä liikettä, vaikutelmien virrasta ja niiden ohimenevyydestä, siitä että vajoaa olevaan, on osa ympäristöä ja aikaa sen sijaan että tarkkailisi niitä ulkopuolelta tai yrittäsi pitää kiinni.”

Elämä kuin junamatka ja tasapainoista onnellisuutta on vajota olevaan, levätä siinä keskellä liikettä. Pysäytyskuva. Kertoja oivaltaa jotakin keskeistä siitä elämästä.

*

Toinen elämä on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Pauliina Vanhatalolta. Hän on kirjoittanut useamman romaanin ja yhden omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi (2016), jossa Vanhatalo kertoo masennuksestaan nyt käsillä olevan kirjan takakannen sisäsivun lievetekstin mukaan. Toinen elämä samaisen tekstin mukaan pohtii kerronnallisuuden voimaa ihmisen elämässä. Olen kiinnostunut.

Pohdin: onko elämä kertomus, joka kerrotaan tuleville sukupolville siinä vaiheessa kun kuolema on lähellä? Kerrataan menneitä, mikä onnistui ja mitä olisi voinut tehdä toisin? Arvioidaan ihmisen kertomus hyväksi tai vähemmän hyväksi elämäksi (mutta tulipahan elettyä)? Kuka määrittelee mikä elämän kertomus on hyvä ja mikä ei? Miksi elämän tulisi olla kertomus?

Toinen elämä tuntuu vahvasti omaelämäkerralliselta kerronnalta. Fragmentaarisia kokemuksia ja ajatuksia muistiinpanoina noin 40 – vuotiaan naisen ruuhkavuosilta. Naisella on vakiintunut avioliitto, perhe-elämä lapsineen, työura ja talon rakennus, tässä tapauksessa vanhan talon kunnostus käynnissä. Kertoja kuvailee elävänsä keski-ikän kriisin keskellä. Kun länsimaisen naisen eliniänodote menee lähelle ikävuotta 80, niin 40 on siinä aika lailla keskellä elämää.

Nainen pysähtyy avioliittonsa äärelle: tätäkö se on, onko se tässä, mitä on rakkaus ja rakastaminen? Lapset saavat naisen pohtimaan omaa kuolemaansa tai tulevaisuutta. Uusi sukupolvi nousee ja edellinen on vielä keskeneräinen. Työ on urautunut siihen mitä nainen osaa, mihin on koulutusta ja mikä antaa hänelle merkityksellistä tekemistä. Nuoruuden intohimo on kantanut pitkälle. Ja jotta näissä kysymyksissä ei olisi jo tarpeeksi keski-iänkriisin aineksia, niin puolisot asuvat lapsineen pienessä piharakennuksessa, koska päätalon kunnostus on kesken. Nainen perheineen elää remontin keskellä katse unelmassa omasta talosta, joka olisi juuri sellainen koti, missä toivoisi asuvansa.

Se, että nainen on havahtunut keskellä elämäänsä, vieläpä kesken taloremontin, tuntuu musertavalta. Kun kyseenalaistaa elämän vakiintuneita kulkureittejä joutuu kriisiin. Kuka olen? Miten ja mistä tähän olen tullut? Ja minne olen matkalla? En tiedä mikä näistä kysymyksistä on pelottavin/ahdistavin/keskeisin/— ? Mitä kirjoittava nainen tekee tällaisessa tilanteessa? Hän kirjoittaa, vaikka hän epäilee, että hänen elämänsä on tylsä tai että 40 – vuotias nainen on vähiten kiinnostavin kaikista henkilöhahmoista tai ihmisen elämisen vaiheista laajemmalle yleisölle.

Jotta ikäisestäni naisesta saa hyvän päähenkilön, hänen tulee erota, pettää tai tulla petetyksi, menettää lapsi tai ratkaista murhia. En minäkään jaksaisi seurata sarjaa, jonka keskushahmo vain ajattelee ja lukee, pesee pyykkiä ja täyttää tiskikonetta.”

Jos ajattelen elämää vaiheina, siis että on jokin malli, portaikko, pyramidi tai (elämän) kaari, joka on kaikille ihmisille sama niin syntyy mielestäni vain yhdenlainen kertomus. Joitakin sävyeroja ja variaatioita voi olla, mutta muuten mennään saman kertomuskaavan mukaan. Onko elämä tällaista?

”Nuori ihminen rakentaa elämänsä ja samalla tarinaa itsestään. On löydettävä vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Kuka minä olen, mitä tahdon, mihin kuulun? Suurista elämänvalinnoista rakentuvat kertomuksen koukuttavat käänteet. Kunnes jonain päivänä huomaa, että ratkaisut on tehty. Punainen lanka katkeaa. Sen pituinen se, niinkö?”

Minua hirvitti lukea kuinka elämä voi tuntua tarina- tai juonikeskeiseltä melkeinpä jopa suorittamiselta. On jokin yksi suunta, johon kuljetaan, välillä käydään sivupoluilla, mutta katse on kohti jotakin mielikuvatilaa siitä, mitä elämän tulisi olla. Elämä kootaan kasaan kuin romaanin juoni tai piirretään tarkka kartta ja sen mukaan suunnistetaan mielikuvien maastossa.

Kirjan otsikko kertoo, että on olemassa toinen elämä.

”Tarinan päätyttyä alkaa toinen elämä. Rohkealle päättäväisyydelle, impulsiivisuudelle ja haaveilulle ei ehkä ole enää tilaa. Mistä aikuinen voi vielä unelmoida? Kuinka löytää olemassaololle suunta arjen rutiinien keskellä? Saako keski-ikäisestä ja -luokkaisesta perheenäidistä kiinnostavan päähenkilön? Onko myöhäistä oppia elämään ilman juonta?”

Mietin tovin. Onko elämä tai oma elämä väline? Sitä käytetään tiettyihin tarkoitusperiin ja sillä ohjataan oma lippulaiva tiettyyn suuntaan? Onko muita vaihtoehtoja? Entä jos ympäristö ei salli pioneerimaista asennetta vaan pakottaa meidät kulkemaan tiettyjä reittejä? Miten tähän suhtaudumme? Voimme hypätä pois kyydistä ja todeta, että tämä matka ei ollut minua varten? Kuka hyppää kanssani? Entä voisiko sitä vain ottaa pelastusveneen (jos alus hyvin varusteltu lähtösatamassa?) ja koota siihen yhdessä sovussa ne ihmiset ja sen kaiken minkä haluaa mukaan ja vaihtaa suuntaa?

Toinen elämä on lukumatka yhden naisen elämään. Se voi puhutella, jos on hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa. On tapahtunut havahtuminen, jonka aikana voi tarkistaa elämänsä suuntaa. Mutta jos ei ole samanlaisessa elämäntilanteessa, niin voi pohtia, kuinka monimuotoista elämä voikaan olla saman ikäluokan naisilla! Elämä ei ole yksi suora ja samanlainen kertomus kaikilla.

Ajattelen, että ihminen ei voi täysin päättää omasta elämästään, koska on ajan ja ympäristön osa, mutta hän voi yrittää, luottaa vapaaseen tahtoon, mahdollisuuksiin tehdä valintoja tai ainakin valita miten suhtautuu asioihin, itseensä ja elämää(nsä).

Kirjassa on rehellisyyden, avoimuuden ja aidon kipuilun tuntu kertojan omasta elämäntilanteesta. Toinen elämä tuntui tunnustukselliselta välitilinpäätökseltä, tsekkauspisteeltä ja merkittävän havahtumisen jälkeisen kriisin kuvailulta vaihe vaiheelta. Oma kuolevaisuus, vapaus, elämänvalintojen vaikutus, parisuhde, äitiys … monia näistä tolkuttoman syvistä ja laajoista teemoista nostetaan jalustalle tarkastelun kohteeksi.

*

Nainen kuvailee valmistuneet taloremontin lopputulosta:

”Se mitä valinnoistani syntyy on kaunis mutta lopulta melko tyypillinen kokonaisuus. Omaperäisyyteni puute ei häiritse minua. Kauneudesta voi nauttia vaikka olisikin poiminut esteettiset ideaalinsa keskiluokkaisista sisustuslehdistä.”

Ja ennen kirjan lopetusta nainen löytää rauhan ja ratkaisun häntä vaivanneisiin kysymyksiin. Hän valitsee elämän, selviää parisuhdekriisistään ja ratkaisee nuoruuteen kohdistamansa angstin ajattelemalla kuinka siinä missä nuoruuden illuusioihin voi kuulua rajattoman vapauden tuntu niin toisen elämän illuusioihin kuuluu mielikuva siitä, että mikään ei muutu.

Lopulta naiselle tuttuus on turvallisuutta. Toinen elämä on todella alkanut.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä – muistiinpanoja

2018 Kustantamo S & S

Kansi ja ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

206 sivua

arvostelukappale

*

Joitakin kirjoja, jossa käydään läpi minäkertojan kautta elämää tai elämänvaihetta

Elin Willows: Sisämaa

Laura Gustafsson: Pohja

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Sivutiellä

Tuijata.kulttuuripohdintoja

Lumiomena

4 vastausta artikkeliin “Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

  1. En pitänyt tästä kirjasta, lukukokemus jäi ontoksi ja tunsin oloni kiusaantuneeksi.

  2. Tunnustuskirjallisuus on mielenkiintoinen laji. Se edellyttää kirjoittajalta avoimuutta, mutta silti lukijana toivon, ettei minulle tule tirkistelyn tunnetta, ja odotan yksityisyydeltä yleistä. Vanhatalo onnistuu siinä. Syynä on kaunokirjallinen tekstitaito.

    Kerrot, ettet ole lukenut Vanhatalolta muuta. Suosittelen, että kokeilet romaania Pitkä valotusaika.

Kommentointi on suljettu.