Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Sofokles (496- 406 eaa) oli yksi kolmesta merkittävästä antiikin Kreikan tragediakirjailijasta. Kaksi muuta olivat Aiskhylos ja oma lempparini kolmesta Euripides. Sofokleen tunnetuin näytelmä lienee Kuningas Oidipus ja kaksi muuta aiemmin suomennettua ovat Oidipus Kolonoksessa ja Antigone.

Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra ovat Sofokleen aiemmin suomentamattomat kokonaisina säilyneet tragediat. Teos on kustantanut ne ja kolme alansa asiantuntijaa Tua Korhonen, Tommi Nopponen ja Vesa Vahtikari ovat suomentaneet ne. Kenties olen vanhanaikainen, mutta mieleni tekee todeta, että nämä suomennokset ovat kulttuuriteko. Vanhanaikaisuuden tuntu tulee siitä, jos ajattelen, että antiikin kirjallisuus ja erityisesti antiikin Kreikan tragediat eivät enää kiinnostaisi kuin pientä ryhmää. Miksi näin? Ne saattavat tuntua vierailta. Kuka ihmeen Deianeira, Aias, Filoktetes tai Elektra?

Olen ollut kiinnostunut antiikin Kreikasta lapsesta asti, joten tällaiset suomennokset tekevät onnelliseksi. Oma antiikin kreikan kielentaitoni ei riitä näytelmien sujuvaan lukemiseen alkukielellä, joten hyvät käännökset ovat tervetulleita ja erityisesti ilahdun, kun ne ovat hyviä suomennoksia. Haluan kuitenkin kehua tätä kokoelmaa monesta asiasta, en pelkästään suomennoksesta.

Nämä neljä ”uutta” tragediaa syvensivät minulle mielikuvaani Sofokleesta kirjailijana. En ole koskaan ollut esimerkiksi Sofokleen Oidipus-näytelmien lumoissa ja olen taipunut Euripideen faniksi, sillä hän on mielestäni tragediakirjailijoista se, joka on onnistunut kirjoittamaan vielä nykyaikaisellekin vaikuttavia hahmoja kuten Medeian. Aiskhylos kolmesta traagikosta on aina tuntunut arkaaisen jähmeältä, mutta omalla tavallaan kenties juuri tästä syystä kiehtovalta. Näiden käännösten myötä kuitenkin myös Sofokles avautui minulle kirjailijana, joka kirjoittaa psykologisesti herkkiä ja kiinnostavia hahmoja. Näin kuvani Sofokleesta kirjailijana monipuolistui ja syventyi. Tästä olen iloinen.

Nyt suomennettu tragediakokoelma sisältää useamman näytelmän ja niiden tulkintaa täydentävän artikkelin. Artikkelit ovat erinomaisia: informatiivisia ja pohdiskelevia. Ne avaavat kääntäjän työsarkaa, antiikin Kreikan kulttuuria ja näytelmien syntyajankohdan kontekstia. Artikkelit ovat täyttä asiaa olematta kuitenkaan puuduttavia. Mutta pieni huomio: jos näytelmien tarinat eivät ole sinulle tuttuja eli et entuudestaan tiedä esimerkiksi Herakleesta, Agamemnonista tai Oresteesta ja hänen sisarestaan Elektrasta, niin suosittelen, että luet näytelmät ennen artikkeleita. Artikkelit sisältävät nimittäin vahvan määrän spoilereita analysoidessaan näytelmien sisältöä.

*

”Mikä on lopullinen luku, / mihin päättyvät harhailuntäyteiset vuodet, / vuodet täynnään tauotonta / turmiokasta keihäänkalistelun raadantaa / avarien näkymien Troijassa? Oi, / se luku on vihonviimeinen häpeä helleeneille! / Olisi sietänyt alkujaan hävitä / suureen taivaaseen tai ylen yhteiseen / Haadekseen sen miehen, joka meille opetti / kammottavien aseiden käytön. / pelkkiä vaivoja ja vaivojen luojia! / Hän tuhosi ihmiskunnan” Kuoro näytelmässä Aias.

Niteessä on neljä tragediaa, jotka on kirjoitettu 400 -luvulla ennen ajanlaskun alkua aikana, jolloin Kreikka ensin voitti persialaissodissa, mutta vuosisadan toisella puoliskolla hävisi peloponnesolaissodassa. Ei ole sattumaa, että näytelmien tarinat liittyvät löyhästi toisiinsa tapahtuen myyttisen Troijan sodan ympärillä kuin kommentoiden tai reagoiden sotien vaikutuksia. Traakhiin neidot kertoo Herakleen kohtalon juuri ennen Troijan sodan alkua, Aiaassa Troijan sota on jo käynnissä, samoin Filokteessa. Nämä kaksi jälkimmäistä liittyvät kenties kiinteämmin toisiinsa, koska niissä keskushahmon lisäksi on mukana Odysseus (perinyt Herakleen pyhän jousen). Neljännessä näytelmässä eli Elektrassa Troijan sota on jo päättynyt.

Näytelmissä lähestytään kuolemaa sekä käydään läpi synkkiä tunteita: pettymys, katkeruus, viha, epätoivo, ahdistus, pelko ja häpeä antavat virtaa näytelmien dialogeille ja tapahtumille. Lisäksi päästään psykoottisesti vainoharhaisen mielen sisälle jumalan aiheuttaessa hulluuskohtauksen yhdelle henkilöhahmolle suosimansa Odysseuksen suojelemiseksi.  Näytelmien tarinoissa iloitaan vähän, mutta kun näitä hetkiä on, niin ne nostavat lukijan pois henkilöhahmon läpikäymästä ahdingosta. Ilojen aiheita ovat esimerkiksi pelastetuksi tulemisen tunne, turvallisuuden tunteen palautuminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen.  Vihdoinkin sorrettua ja petettyä kuunnellaan ja hänet otetaan vakavasti. Ja kostokin onnistuu niiltä, joita jumalat eivät estä. Näytelmien keskiössä ovat ihmiset kokemuksineen ja inhimillisine tunteineen. Jumalat ja kohtalo kuitenkin vaikuttavat koko ajan taustalla ja putoavat keskelle tapahtumia vaikka deus ex machina – tyyppisesti muuttamaan tapahtumien suuntaa.

Tua Korhonen yhdessä näytelmiä selittävässä artikkelissaan (Sofokles – tragedian Homeros) kertoo kuinka ”jumalien maailma häälyy Sofokleen tragedioissa aina taustalla, puheissa ja teoissa. Siksi Sofokeen tragediat eivät ole ahtaasti ihmiskeskeisiä, vaikka niissä kerrotaankin ihmiskohtaloista”. Korhoselle Sofokleen tragediat ovat muun muassa ”tutkielma ihmisen avuttomuudesta”. Ihminen on kuolevainen, jumalat eivät ole ja ”kuolevaisen elämänlanka on helposti ohennettavissa ja katkaistavissa, kuolevainen on altis ja heikko toisin kuin muuttumattomat tai hitaasti muuttuvat jumalat.”

Näytelmien todellisuus on vahvasti kiinni syntyajankohdassaan ja jumalat tulevat ennen ihmisistä. Henkilöhahmojen psykologisointi liian syvälle ei ole välttämättä hedelmällisin tie lukea näitä näytelmiä. Näytelmien tehtävänä omana aikanaan on ollut kertoa katsojilleen tuttuja myyttisiä kertomuksia ja näin auttaa ihmisiä pohtimaan moraalisia/eettisiä ja (poliittisesti) ajankohtaisia kysymyksiä. Voisiko näistä olla myös nykypäivän menon arviointiin esimerkiksi kritisoidakseen valtaapitäviä heidän lyhytnäköisyydestään? Tai kenties oppia lisää myötätunnosta kärsivää kohtaan, vaikka hän mielestämme olisi ”ansainnut” kohtalonsa? Kaveria ja omankaltaistaan on kiva auttaa, mutta entä sellaista, jonka seuraa välttelemme? Tai olemmeko valmiita auttamaan sellaista, jonka fyysinen vamma kauhistuttaa tai jopa inhottaa meitä? Tai voisiko näitä näytelmiä lukiessa saada välineitä pohtia, kuinka elämä on oikukas ja yllätyksellinen tai kuinka suurinkin sankari voi hetkessä tuhoutua?

Näytelmissä olemme läsnä yksilön kokemuksessa ja moni näistä kokemuksista on tunteisiin ja älyyn vetoavia. Joudun kelailemaan lukemisen aikana miten suhtaudun heihin, heidän toimiinsa tai siihen miten heitä kohdellaan. Mutta näytelmät eivät ole vain yksilötason eetosta tai sen kuvailua vaan yksilöt kommunikoivat, toimivat ja ovat läsnä aina suhteessa toisiin ihmisiin. Tua Korhonen muistuttaa näytelmien nykyaikaista vapaasen tahtoon ja yksilöllisyyteen tottunutta lukijaa antiikin Kreikan ihmiskuvasta: ”Tragedian henkilöt ovat tyyliteltyjä ja heijastavat modernista poikkeavaa ihmiskuvaa. Yksilö on enemmän sidottu yhteisöönsä kuin mitä me ehkä osaamme kuvitellakaan. –  — Tragedian päähenkilöt eivät voi toimia vain yksilöinä, vaan aina sukunsa ja asemansa edustajina. Tämä tarkoittaa osaa, jota ei itse ole valinnut, elämää, joka pitää toteuttaa jumalten laatimassa suuremmassa kuvioissa. Ihminen ei todellakaan ole oman onnensa seppä tai toteuta vain itseään.” Sofokleen tragedioita lukiessa pääsen sisälle tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin, joka poikkeaa omastani. Tämä on mielestäni kiehtovaa.

*

Sofokleen näytelmiä lukiessa nautin siitä, kuinka tragedia etenee henkilöhahmojensa kautta kohti vääjämätöntä loppua. Tuntuu kuin niissä tekstin tasolla ei olisi mitään ylimääräistä, mikä tekee niistä entistä kiehtovampia minulle. Tämä voi toki johtua pelkästään ajan näytelmien ja teatterin tekemisen konventioista. Näyttelijöitä oli vain kolme, jotka näyttelivät useampaa roolia ja kuorolla oli oma roolinsa reagoida, kommentoida, osallistua, esittää kysymyksiä ja antaa vastauksia näytelmän sisällä kuin osoittaa asiansa lukijalle (omana aikanaan katsojille). Näyttämöllä harvoin näytettiin kuoleman tapahtumaa, tapahtumapaikat vaihtuivat harvoin ja tekstin esittämisellä oli omat konventionsa näyttelijöiden käyttäessä naamioita. Näytelmien dialogivetoisuus on tolkuttoman tehokasta, taloudellista ja intensiivisesti tarinaa eteenpäin vievää.

Aristoteles hehkutti Runousopissaan (330-320 eaa) muistaakseni Sofokleen Kuningas Oidipusta onnistuneen tragedian malliesimerkkinä rakenteensa puolesta, vaikka ei ollut täysin vakuuttunut sen lopetuksesta. Kuningas Oidipus ei kuitenkaan ollut Sofokleen menestynein näytelmä hänen omana aikanaan. Tragediakokoelman artikkeleista luin, kuinka Sofokles voitti nk. kaupunki-Dionysian tragediakilpailun (oman alansa ja oman aikansa tärkein palkinto) 18 kertaa. Meille säilyneistä seitsemästä näytelmästä Filoktetes – näytelmä kuului kilpailun voittajien joukkoon, Kuningas Oidipus jäi kakkoseksi.

Itse en kykene laittamaan kokoelman neljää tragediaa suositus- tai suosikkijärjestykseen. Ne ovat jokainen hieman poikkeavia toisistaan muodoltaan ja sisällöltään. Traakhiin neidoissa tuntuu olevan kuin kaksi pientä näytelmää päähenkilöinä Herakleen vaimo Deianera ja toisessa Herakles. Aias ja Filoktetes herättivät eniten tunteita pohtiessani oikeudenmukaisuutta ja kärsimystä. Aiaassa on poikkeuksellisesti mukana myös hyvin dramaattinen kuolemakohtaus. Antiikin Kreikan tragedioissa harvoin näytetään kuolemaa katsojille vaan kuolemasta tulee usein kertomaan sanansaattajahahmo. Niin Aiaassa kuin Filokteteessa on menossa mukana myös eeppinen supersankari Odysseus, josta sain ristiriitaisen kuvan. Toisessa hän on ylevä sankari ja toisessa (ainakin minun nykylukijan silmin) täyspäinen kusipää, joka on kohtalon, ennustusten viemä siinä määrin, että unohtaa ihmisen kärsimyksen. Elektra kenties jäi itselleni lopulta hieman etäiseksi lukukokemukseksi. On todettava, että Aiskhylokseksen Oresteia – trilogia on ollut minulle toimivampi lukukokemus samasta tarinasta.

*

Kokonaisuudessaan nämä neljä tragediaa olivat minulle huikeita lukukokemuksia. Kenties olen jäävi hehkuttamaan näitä, koska fanitan antiikin kirjallisuutta niin paljon, niin syvästi ja lähes varauksetta (tai kritiikittä). Tragedioiden tarinat ovat kiehtovia paloja myyttisestä menneisyydestä. Juttunsa kullakin.

Totean lopuksi, että näitä tragedioita oli miellyttävä lukea, mikä johtui käännöskielen sujuvuudesta. Ei tarvinut kompuroida kummallisten sanojen kohdalla tai pyöritellä silmiä kun suomen kieli on pakotettu runomittaan, johon sitä ei ole tarkoitettu.

Megakiitos kääntäjille ja kustantajalle tehdystä työstä!

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sofokles: Traakhiin neidot (suom. Tua Korhonen), n. 430 eaa

Sofokles: Aias (suom. Tommi Nuopponen), n. 440 eaa

Sofokles: Filoktetes (suom. Tua Korhonen), n. 409 eaa. Tällä näytelmällä Sofokles voitti tragediakilpailun ensimmäisen palkinnon.

Sofokles: Elektra (suom. Vesa Vahtikari), n. 418-410 eaa

Johdannot: Esa Kirkkopelto ja Tua Korhonen

2018 Teos

Toimittanut: Tua Korhonen

Ulkoasu: Jenni Saari

457 sivua

Arvostelukappale

Tämä Sofokleen ennen suomentamattomien näytelmien kokoelma aloittaa Teoksen sarjan, jossa julkaistaan ajan myötä muitakin ennen suomentamattomia näytelmiä mm. Euripideeltä, Aristofaneelta ja Plautukselta. Ihan mahtavaa!

*

Lisää antiikkia blogissa:

Horatius: Runoudesta

Toiseus Euripideen näytelmissä Medeia ja Bakkhantit

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Euripides: Bakkhai, Almeida Theatre – jumalista ja ihmisistä

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s