Hisashi Honda: Pyhä uni

Yllättävä halvaantuminen pysäyttää nuoren miehen vuodepotilaaksi sairaalaan useamman kuukauden ajaksi. Hisashi Honda joutuu osaksi sairaalan todellisuutta, jota hän ei kaunistele. On hajuja, huutavia ja valittavia kanssapotilaita, on eritteitä, verta. Kuoleman läsnäolo, kipu ja tuskaisuus ovat arkisia kokemuksia. Honda haistaa mätänemisen omista makuuhaavoistaan. Näissä tunnelmissa nuori mies löytää mustakantisen Raamatun ja alkaa jäljentämään sitä. Honda kertoo, että Raamattu herätti epäuskoa ja sai hänet kiinnostunumaan niistä hahmoista, jotka toimivat Jumalaa vastaan. Käärme. Kain. Jumala vaikutti hirmuhallitsijalta, joka suosi vain omiaan. Vedenpaisumuskertomus vahvisti nuoressa miehessä tämän epäilyn.

Hondo kertoo: ”Minussa heräsi viha sellaista Jumalaa kohtaan, joka pelasti vain kuuliaisen palvelijansa Nooan perheineen ja uskollisine apulaisineen ja tuhosi kaikki, jotka olivat eri mieltä Hänen kanssaan – vihastani syntyi suru ja surustani entistä syvempi epäily, kysymys, ”miksi?” risteili mielessäni pyörryttävänä.”

Miksi on mielestäni kysymyksistä parhain. Hondan tämä vei kirjoittamaan runokokoelman. ”Epäilemällä Jumalaa ajattelin ihmistä. Ajattelin omaa pientä elämääni.” Vähitellen epäusko kääntyi hellyydeksi ja empatiaksi muita kohtaloaan surevia kohtaan. Epätoivo, epäusko ja suru yhdistivät potilaita toisiinsa ja kuinka ”mätänemisen hajussa” kehittyi syy nousta valoon. ”Aloin uskoa sanaan ”kuolleestaherääminen”.” Honda ei kuitenkaan ollut tai ole tunnustuksellinen kristitty ja tämä ei mielestäni ole edes kiinnostava kysymys lukiessa hänen runokokoelmaansa Pyhä uni (1984, suom. 2002 Nihin Interit) vaan kuinka hän on käyttänyt juutalais-kristillistä kirjallista perinnettä ja muokannut siitä oman henkilökohtaisen kommentaarin.

Kokoelma jakaantuu kahteen osaan kuin Raamattu. Sen ensimmäisessä osassa vieraillaan maailman luomisessa, paratiisissa ja ajassa paratiisin jälkeen. Eevan ja Aatamin perheen tragediassa, jossa veli surmaa veljen ja vedenpaisumuksen tapahtumissa. Toisessa osassa vieraillaan nykypäivässä, mutta peilataan sitä erään henkilön kautta, joka kävelee vetten päällä ja kuolee kärsien puussa. Tästä jykevän kokoisesta aihepiiristään huolimatta Pyhä uni ei ole tiiliskivinen eeppinen runoelma. Se ei ole Paradise Lost. Se ei ole Divina Commedia. Jykevä sen sisältö silti on, mikä johtuu ihmisyyden pohdinnoista uskonnon kautta.

”Alussa Jumala / ryösti ihmisiltä sanat ja valon / … / ihmiset elivät melskeisessä pimeydessä / ja tappoivat toisiaan, koska kaipasivat veren lemua / kun kaikkialla leijui veren lemu, / linnut ja eläimet metelelöivät entistä äänekkäämmin: / maailma soi kuin rikkinäinen kellopeli / jonka loputon kalske / vapisutti turhaan avaruuksia / myös veren lemu tulvi avaruuteen / vaikka tuulta ei enää ollut, / vuoret ja puut jylisivät ja sortuivat / ja päitten päältä kuului Jumalan ääni / ”näin on hyvä” / silloin pimeyden / halkaisi silmäräpäyksen ajaksi sädehtivä käärme / joka heti ilmestyttyään taas katosi / ja Jumala näki välähdykseltä maailman / ja nähdessään maailman, jonka / maaeläimet ja ilmaeläimet, vuoret ja puut / olivat tyystin tuhoutuneet, / hän sanoi toistamiseen ”näin on hyvä” / hiljaisella äänellä / mutta / koska täysin tuhoutuneessa maailmassa / kukki yksi ainoa urhea ja ylväs orvokki / Jumala päätti vielä kerran herättää valon henkiin / ja hän teki niin”

Tämän väkivaltaisen luomistapahtuman jälkeen Jumalaa puree niskasta käärme, joka tekonsa jälkeen kääriytyy rullalle orvokin juurelle. Jumala itkee, mutta ei ole enää ihmisiä tulkitsemassa Jumalan surua. Tästä kaaoottisesta alkukuvasta siirrytään Öljymäelle ja sen laelta näkyviin verisiin maisemiin. Ihminen on veren hajun ja vuodattamisen orjuuttama. Käärme luikertelee paratiisissa ja häiritsee Jumalan töitä luoda uusi maailma, kenties aloittaa alusta. En tiedä. Kunnes.

”Sinä päivänä sillä hetkellä / minut luotiin maan tomusta ja minuun / puhallettiin elämän henki/”.

Ihminen on kokonainen kriisi. Hän on levoton, ailahtelevainen, onneton, tyytymätön, kärsivä, epävakaa, käärmeen näkyjen vieteltävissä. Ihminen riistää, ottaa maailman vähä vähältä haltuun ja on kuin kaikkivaltias määritellessään (nimetessään) itsensä. Ja käärme on läsnä kuin jumala. Vähitellen ihmiset lakkaavat kuulemasta käärmettä ja vain pelkäävät sitä (häntä). Ja lopulta ihminen kokee yhteneväisyyttä käärmeen kanssa. Näin veljensä Abelin surmannut Kain:

”koko elämäni on / kuin irti sivallettu käärmeen pyrstö; / kun ajattelen osaani, / selkäni takaa loistaa valo, / jaloistani syntyy käärmeen kaltainen varjo”

Vedenpaisumustapahtumia kuvatessa runojen kertoja on hylätty oman onnensa nojaan. Hän on katkeroitunut, sillä ei ole Jumalan suosiossa. Hän tietää, että hänetkin on pelastettu, mutta miksi?

”kun käännyin katsomaan taakseni, näin / laajalla autiolla arolla pisteitä: / minun jalanjälkiäni / ne pursuivat orjantappuran versoja”

*

Toinen osa käynnistyy runolla, jossa ollaan kovin tavallisenoloisena perjantaiaamuna ihmisten vilinässä katujen risteyksessä. Siellä on ihmishahmo kadulla, joka vuotaa verta, ihmiset kiertävät kaukaa, myös kertoja. Myöhemmin ”ihmisen kuva oli kadonnut” ja ihmiset pystyivät lähestymään kuivunutta verta, jossa eivät kärpäset enää parveilleet. Kertoja kohtaa tässä hetkessä kadun vastakkaisella puolella verijälkeä tuijoittavan miehen, joka on tuskainen. Tapahtuu jonkinlainen tunnistaminen:

”katsoin hänen kirkkaisiin silmiinsä, / näin niissä oman heijastukseni, joka / heittäytyi maahan ja itki, / heijastukseni jonka vapisevien hartioiden ympärille / mies kietoi laihat käsivartensa”.

Toinen osa etenee tästä pysähdyskuvasta toisiin. Tapahtuu kaapujen liepeiden kahahduksia, näkyjä naisista kivitystuomion edellä, keskitytään omaan kärsimykseen sairaspedillä ja sen merkitykseen. Lievittääkö se toisen tuskaa vai onko tuskainen tila naurun aihe. Sinisilmäinen mies vaivaa sairaspetiin haudattua kertojaa.

Ja hän ymmärtää, että on ihminen. Yksi ihminen herätetään tomusta, toinen uuteen päivään. Hänen on kuljettava kohti ihmistä, joka ”pakenee kangastuksen lailla”. Ihmisen löytäminen on elämän tehtävä, ”jotta viimeisellä hetkelläni voisin julistaa / yhden ainoan asian: olen Ihminen”

Tästä voimantunnosta, josta kumpuaa myös ristiriitaisesti epävarmuus siirrytään seuramaan näkyä, jossa

”Hänet ripustettiin puuhun, hän ei voinut laskeutua maahan eikä lentää taivaalle, viimeisiä sanojaan mutistessaan hän näki taivaan uumenissa keinahtelevan ruohonlehden, sen kärjessä oli värähtelevä kastepisara, kaikki valo oli keskittynyt kimaltamaan kastepisaraan, hän katseli kastepisaran läpi Galileanjärveä, järven pinnalta heijastui epäselvänä rakkaus jota tämä maailma ei kyennyt omaksumaan”

On tuulen riekaloima ihminen, joka vuodattaa veripisaroita, tulee tuuli, tulee tuli, jonka ihmiset sytyttävät.

”sitten tuli, se on: rakkaus, siirtyi palamaan riepuun sillä hetkellä, jona tuuli palasi puuhun puhaltamaan, vaateriepu kirkaisi viimein ihmisten korvat kuulivat rakkauden se rukoili pelastusta ihmisille, jotka olivat pettäneet miehen”

Taivaan pilvet repeytyvät rikki, valo paljastuu, ”pilvien reunat syttyivät palamaan”, valo on kipinäsade, ”linnut putosivat maahan palavina kekäleinä”.

Runokokoelman loppu kiihtyy kohti vahvempia, sekavampia houreunien kaltaisia näkyjä.

Tämä on uni, näkyjen uni, jossa etsitään ihmistä, ihmisyyttä, ihmisen olemassaoloa, sen syytä, ihmisen arvoa. Uni kuin myrskyävä erämaa, jossa kulkee valkokaapuinen matkamies, joka seisoo veden päällä ja jonka askeleista syntyy aaltoja.

”ranta vavahteli yhä kouristuksissa, se synnytti käärmeen, käärme lähti ylittämään järveä rakkauden taitse, käärmeen nostattamista laineista syntyi käärmeitä jotka lähtivät seuraamaan lampaita, pian järvellä kaikui miehen tuskanhuuto, taivaan laitumella kaikuivat lampaiden tuskanhuudot, rakkaus oli kuolemaisillaan, silti mies ponnisti viimeiset voimansa päästäkseen ryömimään rannalle, mutta ranta pakeni ja torjui rakkauden, mies menetti henkensä”

On vielä käärme, joka puree lintua, joka vuotaa verta veteen, joka puhdistuu vain kalojen kyynelillä.

”kuka kykenee lukemaan ja ymmärtämään hänen verentahriman rakkautensa vuoren harjanteelta ilmestynyt pilvi peitti silmäluomen tavoin lammen, enää ei voinut nähdä, hänen silmiinsä sattui, silloin hän näki sateenkaaren kaikissa väreissä säteilevän valoristin jota hän ei rukouksistaan huolimatta ollut saanut nähdä silloin kun vielä näki, se oli pystytetty hänen silmäluomiensa sisäpuolille”

Kertoja herää unesta. Hän haluaa kirjoittaa kokemansa näkyjen sarjan, mutta näkymätön käsi estää kirjoittamisen. Tulee uusi näky. Tuuli puhaltaa sivuja kääntäen, yhdelle sivulle ilmestyy hyönteinen, joka vuotaa vertaa ja joka kuin kirjoittaisi verellään sanoja ja ihminen liittyy kirjoitusprosessiin. ”Paperi ikään kuin yski verta” kunnes ihmisen käden veri hyytyy ja hyönteinen katoaa paperilta.

”kirjoitus ei lopultakaa paljastunut”

*

Hondan runokokoelman kieli ja runojen muoto eivät haasta lukijaa. Ne ovat selkeitä ja erikoisella tavalla inhimillisiä. Ne eivät kaunistele, ne kapinoivat tai ne ovat rehellisyyden sanoja kirjoittajalleen. Runokokoelma tuntuu missiolta vapauttaa ihminen. Niissä etsitään ihmistä, inhimillisyyttä, ihmisyyttä sairauden kivun, tuskan, epätoivon ja pelkojen läpi. Lukukokemus pärskii meren suolavettä kasvoille, tuuli ulisee näkyjä toisensa jälkeen tulkiten vastavirtaan raamatullisia kertomuksia maailman luomisesta, ihmisen luomisesta, synnin synnystä, vedenpaisumuksesta ja valkokaapuisesta miehestä. Runokokoelmassa kristilliset symbolit saavat uusia merkityksiä, niitä laajennetaan ulos kirkkojen lukkoon lyömistä dogmeista kohti henkilökohtaista. Laajentuminen pisaroituu yksilön kokemukseksi. Jos ihminen on perimmiltään samanlainen kaikkialla ja kaikkina aikoina kyse on todellakin valtaisasta laajennuksesta.

Luin kokoelman fyysisen sairauden kurittaman mielen näkyinä. Kokemus kivusta, pelosta ja epätoivosta, oman inhimillisyyden hukkaamisesta sairaalan pedille herättivät esiin runoutta, joka on kuin kumma näkyjen painajainen, jossa nähdään aluksi vain väkivaltaa keholle, joka kiduttaa mielen vaimennetuksi. Painajaisesta herätään ihmisenä. Painajaisen pimeys on haihtunut valoksi.

*

Pyhä uni

Jo ennen

kuin ihminen

eli maapallolla

tyhjässä avaruudessa vaelteleva tuulenvire

kerran käänteli

tuon mustan kirjan sivuja

silloin ainoallakaan avautuneella sivulla

ei lukenut mitään

jokaista sivua peitti pimeys

mutta kun tuuli toistamiseen

virisi ja käänteli taas sivuja

oli kirjaan kirjoitettu yksi sana

”valo”

jokainen sivu tulvi valoa

ja valon ansioista kaikki sanat

oli kirjoitettu mustan kirjan sivuille

sanoihin ei sisältynyt minkäänlaisia merkityksiä,

ei kokemuksia:

jokainen sivu oli merktyksetön, kaunis

nimilehdelle oli piirretty pyöreä sateenkaari

kuin kruunuksi sanojen päähän

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Alkupuolen teostaustoituksen pohjana Hisashi Hondan kirjoittamat johdannot runoteokseen: Pyhä sairashuone ja Suomalaiselle lukijalleni.

*

Hisashi Honda: Pyhä uni

Alkuteos Seimutan (1984)

Suomennos: Kai Nieminen

2002 Nihil Interit

Kansi: Saku Heinänen

54 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Kirjoituksia runoteoksista

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Rae Armantrout: Kunhan sanon

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Runoreaktiot!

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuomo Karhu (Kiiltomato.net)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s