Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

Nyt ollaan klassikon äärellä. Tai miten nyt jokainen klassikon haluaa ymmärtää. Olen uskontotieteilijä koulutukseltani (pääaineeni yliopistossa) ja näin ollen Joseph Campbellin viime vuosisadan puolella välillä julkaisema Sankarin tuhannet kasvot on minulle oman alani klassikko. Se esittelee pääosin vertailevalla tutkimusotteella eri kulttuurien ja uskontojen mytologisia sankareita ja nk. sankarin matkaa.

Sankarin tuhannet kasvot on minulle myyttitutkimuksen klassikko, joka on edelleen vaikutusvaltainen myös tiettyjen humanististen oppiaineiden ulkopuolella. Esimerkiksi elokuvateollisuus on hyödyntänyt sankarihahmoihinsa ja seikkailuelokuviin Campbell ”sankarikaavaa”. Tai jos tarkkoja ollaan niin Campbell ei keksinyt sankareita vaan ne ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ja dna:ta.

Mytologia ja myytit. Campbell vertaili eri kulttuurien myyttejä keskenään, keskittyi niiden sankarihahmoihin ja tuli siihen tulokseen, että sankareiden ”matka” tuntemattomuudesta yhteisönsä pelastajaksi on hyvin samanlainen yli kulttuurirajojen. Joitakin paikallisia ja ajallisia eroja on, mutta ytimeltään sankarin matka on hyvin samanlainen. Campbell uskoi, että kaikki on tiivistettävissä yhteen sankarimalliin ja tästä nimi teorialle: monomyytti (mono, kr. yksi).

Minkälainen tuo sankarihahmon matka sitten on? Mikä on sankarin kaava? Sankaria tarvitaan, kun yhteisö on kriisissä tavalla tai toisella. Jokin ulkopuolinen uhkaa yhteisön olemassaoloa, rauhaa tai muuten arkista oloa. Yhteisö on avuton ja kärsii. Jotain tarttis tehdä, mutta ei ole keinoja tai jos keinoja on, niin ne ovat tehottomia. Kriisi jatkuu. Tällaisessa tilanteessa usein tuntemattomuudesta nousee yksinäinen hahmo, joka erinäisten kommervenkkienkin kautta sysäytyy matkalle kohti tuntematonta. Aluksi hän vastustelee, mutta lähtee matkalle kuin kohtalon sanelemana.

Sankarikokelas astuu tavallisesta arkisesta kriisiytyneestä todellisuudesta uuteen maailmaan, outoon paikkaan. Se voi olla fantastinen konkreettisesti ja/tai henkisesti. Normaalin maailman lait eivät siellä päde. Hän kokee tässä uudessa erilaisessa tilassa esteitä, kohtaa vihollisia, saa ystäviä kulkien vähitellen kohti sankarimatkansa ”syvintä luolaa” (tulikoetta, päävihollisen kohtaamista jne.). Hän selviää kaikista koettelemuksista ja testeistä. Hän saa käsiinsä ”eliksiirin”, joka on avain yhteisönsä pelastamiseen kriisistä. Sankari aloittaa paluunmatkan, mutta kohtaa vielä viimeisen tulikokeen, josta hän selviää jonkin keinon, tiedon tai apuvälineen avulla, jonka hän on saanut haltuunsa sankarimatkallaan. Lopulta hän palaa takaisin sankarina, mutta usein henkilökohtaisesti muuttuneena ja saattaa kokea jopa voimakasta ulkopuolisuutta. Hän on kuitenkin sankari ja se on jotain se. Tätä kaavaa on käytetty monissa menestyselokuvissa ja esimerkiksi George Lucas oli Joseph Campbellin kaveri. Luke Skywalker on aika klassinen monomyyttinen sankarihahmo.

Campbellin Sankarin tuhannet kasvot – kirjaa lukiessa uuvun, vaikka lukukokemus voi olla aika hienolla tavalla todellisuudesta irtaannuttava. Campbell on kuvaillut sankarimatkaa upein ja runsain esimerkein eri kulttuureista. Lukija pääsee sankarien vanavedessä jos niin minkälaisiin maalliset rajat ylittäviin seikkailuihin, kulkee taivaissa, palatseissa, pelottavissa paikoissa, selittämättömissä tiloissa ja koskettaa ikuisuutta kunnes palautetaan maankamaralle sankarin matkakuvausten päätyttyä. Kirja on aarreaitta erilaisiin mytologioihin.

Uuvuttavaa minulle kirjassa on sankarin matkan psykologisointi ja tarkennettuna psykoanalysointi. Jos psykoanalyysi kiinnostaa, niin tästä kirjasta saa varmasti lisää iloa tälle tielle. Psykoanalyysi on monomyyttiteorian ytimessä. Hollywoodin sankaripullisteiluissa ja vauhdikkaissa ja usein fantastisissa seikkailuissa tämän puolen voi unohtaa markkinahumun ja viihteen taakse hyvin mielin, mutta jos teoriaa haluaa käyttää tieteelliseen tutkimukseen niin psykoanalyyttinen tutkimusasenne on otettava vakavasti. En ole itse kiinnostunut psykoanalyysistä enkä psykoanalyyttisestä tutkimusperinteestä, joten en ole koskaan ”puhtaimmillaan” käyttänyt monomyyttiä yhtään missään.

Miten psykoanalyysi sitten liittyy monomyyttiin? Esimerkiksi siten, että myytit ja unet liitetään yhteen. Alitajunta – yksityinen ja kollektiivinen psykoanalyysin koulukunnasta riippuen on läsnä. Myytit ovat kenties enemmän sitä kollektiivista ihmiskunnan yhteistä ”alitajunnallista” omaisuutta, mutta Campbell fokusoi myös yksilön ytimeen sellaisena miten pyskoanalyyttinen ihmiskuva sen voi ymmärtää. Sankari toki pelastaa yhteisönsä, selvittää kriisin, mutta todellisuudessa hän tekee todella syväluotaavaa matkaa itseensä selvittäen erilaisia psykoanalyysin kautta tuttuja psykologisia kriisejä. On oidipuskompleksia ja sen sellaista.

Tästä kaikesta mytologisen aineiston psykologisoinnista huolimatta Sankarin tuhannet kasvot on kiinnostava ja kiehtova lukukokemus. Miksi? Koska kirja sisältää runsaasti esimerkkejä esimerkkien perään eri kansojen ja kulttuurien uskonnoista ja myyteistä. Lukukokemus on paikoin suorastaan todellisuudesta irtaannuttava. Campbellin omat henkilökohtaiset suosikkiesimerkit tuntuvat nousevat alkuperäiskansojen myyteistä ja rituaaleista sekä hindulaisuudesta että buddhalaisuudesta. Oikeastaan melkein mistä tahansa, mihin kristinusko ei ole koskenut.

Joseph Campbell julkaisi teoksen vuonna 1949 ja se on edelleen omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen. Kukaan ei tietääkseni ole vakavasti lähtenyt haastamaan Cambellin vertailevalla tutkimuksella eri kulttuureista kokoamaansa ”sankarikaavaa”. Itse teoriasta ja sen muodostamisen menetelmistä voi toki olla montaa mieltä. Jos tekisin itse vertailevaa tutkimusta niin tulee tuntuma kuin tekisin väkivaltaa jonkin kulttuurin alkuperälle ja itseisymmärrykselle. Poimisin jonkin tietyn piirteen, asettaisin mikroskooppiin ja sorkkisin sitä ja saman preparoinnin tekisin saman muille ”kulttuurinäytteille” ja lopulta laittaisin ne rinnakkain ja arvottaisin ne suhteessa toisiinsa. Toki vertailevassa tutkimusasenteessa on sävyeroja, mutta ihmisten kulttuurien kohdalla olisin varovainen. Jos vertailen kulttuureja laittamatta niitä minkäänlaiseen arvojärjestykseen, niin en kai olisi niin nurjilla linjoilla, mutta jos tutkimukseni tarkoitus olisi arvottaa jokin toinen kulttuuri, olemisen- , elämisen ja ideologinen/uskomusjärjestelmällinen tapa toista paremmaksi menen mielestäni tutkimuseettisesti pieleen. Joseph Campbell niputti kaikki häntä kiinnostaneet kulttuurit yhteen, oikoi paljon ja yksityiskohdat sekä kulttuuriset erityisyydet varjostuivat. Hän ei tunnu kuitenkaan arvottavan ainakaan radikaalisti kulttuureja järjestykseen, joten lukemisesta ei näin ollen tule epämiellyttävää tai kiusaannuttavaa lukemista. Campbellin asenne ei siis ole avoimen rasistinen eri kulttuureihin. Tekstistä huokuu into ja aito kiinnostunut arvostelematta syvemmin kulttuureja ja uskontoja.

Olen lukenut Campbellin ajattelua tutkineen A. Segalin lyhyen teoksen Campbellin myyttiteorioista (Joseph Campbell – An Introduction). Siinä Segal esittää kuinka Campbellille oli toisen maailmansodan jälkeen tärkeää löytää kulttureissa syvätasolle olevia yhteneväisyyksiä – kenties jopa rakentaa rauhaa eri kansakuntien välillä. Sodanjälkeiseen hajaannukseen ja emotionaaliseen kaaokseen Campbell haki vastavoimaa siitä, mikä meitä kaikkia voisi yhdistää toisiinsa. Campbell löysi vastauksen mytologiasta ja sankareista. Mytologia tuntuu olevan koko ihmiskunnan henkistä ja hengellistä dna:ta ja sankareita tarvitaan aina kun yhteisö on kokee kriisin. Tarvitaan pelastajia ja ihmisten yhdistäjiä, jotta hajaannus vaihtuisi rakentavaksi toiminnaksi.

Sankarimyytin jälkeen Campbell siirtyi tutkimaan myyttejä vahvasti maantieteellisestä näkökulmasta. Hän eritteli muun muassa miten eri puolilla maailmaa myytit (laajemmin, ei vain sankarimyytit) poikkeavat ja toisaalta liittyvät toisiinsa. Itäiset kulttuurit tuntuivat olevat Campbellin ymmärryksessä läntisiä harmonisempia. Itäiset olivat muun muassa panteistisia (versus monoteismi), painottivat enemmän kokemusta (kuin tietoa, kirjallista koodistoa) ja niin edelleen. Campbell kutsui itseään ”melkein hinduksi” kunnes vieraili Intiassa, järkyttyi kastijärjestelmästä ja mieli teki täyskäännöksen idän uskontojen paremmuudesta suhteessa läntisiin. Tämä tuntuu jotenkin traagiselta minulle. Campbell haki yhtenäisyyttä ja visio sortui.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Sankarin matka eriteltynä mm. Wikipediassa

*

Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

1949 The Hero with a Thousand Faces

1990 suom. Hannes Virrankoski, Otava

386 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Elokuvatutkimusta, kirjallisuuden tutkimusta antisankareiden kautta ja fiktiivisiä sankareita – myyttisiä ja vähemmän myyttisiä blogissa

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär

Päivän ja koko elämän mittaisia sankareita

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Minna – There’s no such thing as too many books