Elin Willows: Sisämaa

Menee hetki. Mitä tästä kertoisin? Luin tämän melkein viikko sitten. Tarina on jäänyt elämään. Päähenkilö, jonka nimi on haihtunut mielestäni – jos se siellä koskaan olikaan – muuttaa Pohjois-Ruotsiin kaupunkielämän keskeltä pieneen kylään. Kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa, useassa sukupolvessa. Kylästä muutetaan muualle vaan ei muulta kylään. Päähenkilö on tehnyt toisin. Hän kai rakastui ja kai oli parempi muuttaa miehen luokse tämän kotikylään kuin että mies olisi muuttanut etelään kaupunkiin naisen luokse. Ennen muuttoa he eroavat. Ei toimi. Nainen muuttaa silti pieneen kylään, josta tuntee vain entisen kumppaninsa kunnes tämä muuttaa pois.

”Toisinaan joku saattaa kysyä, enkö kaipaa sitä tai tätä. Elokuvia tai kahviloita tai kauppoja tai konsertteja. Mutta tässä elämässä niitä ei ole. Ei täällä. Ne ovat niin kaukana ettei niitä kaipaa. Mitä sitä suotta. Enkä ole koskaan muistellut täällä sitä minkä olen jättänyt. En asioita, en ihmisiä, en paikkoja, en tunteita: olen nyt täällä ja kaikki tämä on alkanut täällä. Nollasta.

Vastaan yleensä että välillä kaipaan. ”

Päähenkilö on saanut pienen edullisen asunnon. Vuokraemäntä on vanha nainen. Päähenkiö on saanut työpaikan paikallisesta ruokakaupasta. Hänen työkaverinsa ovat myös hänen paikallista tuttavapiiriään, joiden kanssa mennään viikonloppuisin Hotellille. Päähenkilö elää elämäänsä tasaisesti, moitteettomasti, suorittaen arkea. On rutiineja ettei elämä hajoaisi. Näin menee pari vuotta.

Päähenkilö vierailee eräänä päivänä lähimmässä kaupungissa ja menee elokuviin. Aki Kaurismäki ja elokuva miehestä, joka on menettänyt muistinsa. Toimiva metafora Sisämaan tunnelmalle ja päähenkilön olemassaolon tavoille. Mekaanista, aikaan ja tilaan niin vahvasti kiinnittynyttä, että jokainen kohtaus tai tapahtuma saa merkityksensä vain siinä ajassa ja paikassa. Ja samalla Sisämaan päähenkilö tuntuu kehittyvän hitaasti pinnan alla. Arki on suorittamista, ihmissuhteet ovat suorittamista, ja silti lopussa päähenkilö tekee ratkaisun jäädäkö pohjoiseen vai ei. Ja se tuntuu jotenkin loogiselta ja luontevalta. On kirjailija Elin Willowsin taito tuoda tämä mielenmuutos luonnollisena osana kerrontaa vaikka mikään edellä ei tunnu johtavan päätöksen selkeästi tai sitten on osannut lukea merkkejä.

”Hotellille johtava mäki on autio. On sunnuntai-iltapäivä eikä tänne ole tulossa ketään. Päästyäni ylös pysäköin suurelle parkkipaikalle yksinäisen auton viereen. Kun kävelen kohti näköalapaikkaa, tajuan jättäneeni avaimen virtalukkoon. Ensimmäistä kertaa.

Näköala on yhtä vaikuttava kuin aina. Yhtä ällistyttävän huikea kaikkien täällä vietettyjen päivien jälkeen. Ja öiden.

Järvet, metsät, taajama, tunturit. Pienuus, suuruus.

Matkalla takaisin autolle huomaan kulman takana jätelavan. Kolhiintuneen, sinisen jätelavan, josta törröttää tavaraa. Vanhoja tekonahkatuoleja, rikkinäinen pöytä. Hotellin sisustus uudistettin monta kuukautta sitten, mutta jätteet ovat täällä. Menen lähemmäksi.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen karhun päivänvalossa. En ole tajunnut miltä se oikeasti näyttää. Koinsyömä, nukkavieru, katse paljon väsyneempi kuin miltä se näytti Hotellin kellarin pimeydessä. Karhu katsoo minua lannistuneena.”

Willowsin kieli ja kerronta on selkeitä. Mieleni tekisi kuvailla sitä myös harmaan lakonikseksi, tyynen banaaliksi ja meditatiivisen yksinkertaiseksi. Päähenkilön tasaiseen elämiseen ja oloon en edes odota isoja muutoksia, tunnekuohuja. Tästä huolimatta tarina ei ole tylsää luettavaa. Ihmettelen ja ihailen tätä. Minun on hankala kuvata lukemaani tai oikeastaan määritellä kirjaa. Helpompi on kertoa, mitä se mielestäni ei ole. Tarina ei ole sentimentaalista huttua, ei ole retroilevaa tilataidetta (Lapin taikaa -tyyppisesti) eikä tyylipuhdas kehitysromaani naisesta, joka selviää erosta ja sen jälkeisestä masennuksesta tai muutosta uudenlaiseen kulttuuriympäristöön ja sen jälkeisestä masennuksesta. Jostakin mieleni sopukoista kaikuu ajatus, että Sisämaan päähenkilöllä tuntuu olevan samantyyppinen asenne elämään ja elämäänsä kuin Albert Camusin Meursault’lla (Sivullinen – romaanin päähenkilö). Asiat vain tapahtuvat ja sellaista se. Tämä näennäinen paikoillaanolo on kiehtovaa ja vaivaa minua lukijana hyvällä tavalla. Yhteistä näille kirjoille on ainakin (myös) niiden lyhyt mitta. Kirjan lukee päivässä, alle päivässä, parissa tunnissa. Riippuu lukijasta. Tästä näennäisen seesteisestä hetkestä tulee kuitenkin ikuisuus Elin Willowsin tarjoaman (mielen)maiseman ansiosta. Kun ratkaisen mikä tässä kerronnassa kiehtoo minua niin kirjoitan tästä kirjasta blogiini uudelleen.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Elin Willows: Sisämaa

suom. Raija Rintamäki

2018 Förlaget & Teos

Alkuteos: Inlandet

Kannen suunnittelu: Camilla Pentti

191 sivua

Arvostelukappale

*

Muita kirjoja, joiden päähenkilössä on jokin kiehtovan vaivaannuttava elementti tai preesens.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Suketus

Oksan hyllyltä

Täysien sivujen nautinto

Lukuisa

Nannan kirjakimara

Aina joku kesken

Kymmenes kirjain

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s