Enni Vanhatapio: Absentia

”Siiri imeskelee hupparinnyörejä. Repii metrokartan reunoista pieniä palasia ja sanoo että tää ei haittaa koska kuitenki vielä voi nähdä kaikki nää viivat, mä voin tästä vähän repiä näin.

Puhelin hälyttää pitkään. Hälytysäänten välisissä hiljaisuuksissa keskityn ajattelemaan Antoniaa, suljen silmät ja piirrän sen siihen, iiristen kellertävät raidat ja kookoksen tuoksun ja ranteeseen ruskean kumilenkin johon on solmuuntunut katkenneita hiuksia.

Hei, Antonia sanoo ja äkkiä haluan itkeä. Avaan suun ja hengitän, räpytän silmiä, hotelli ympärilläni rävähtää pois ja taas takaisin monta kertaa, ihmiset ja matkalaukut liikkuivat nykäyksittäin.

Ava. Oletko sä siellä.”

*

Vaikuttaa siltä, että Enni Vanhatapion esikoisromaanin lukeminen on hiljentänyt minut. Tuntuu kuin tämä pitäisi lukea melkein heti perään uudelleen. Miksi? Tarinan rytmi oli kuin piirtäisi kynällä mainoslehden sivulle kuunnellessa minuuttikaupalla jonotusmusiikkirenkutusta. Tarinan rytmintuntu ei tule musiikista vaan kynän jättämästä jäljestä. Tiedättehän niitä koukeroita, kuutioita, kukkia ja sen sellaisia mitä kuljetellaan paperin reunaan,  tekstin yli, kuvien jatkeeksi..? Putosin välillä kärryiltä kuka puhuu, tekee, tuntee ja ajattelee. Ja toisaalta tämä ei haitannut. Osa kokonaisuutta. Toimii. Lukukokemuksen jälkeen ajattelin, että tämän kirjan tarina ja henkilöhahmot jäävät luultavasti elämään minussa vielä kirjan sulkemisen jälkeen. Nukuin yhden yön ja nyt kun kirjoitan tätä – niin kyllä. He ovat edelleen elossa.

Ketkä nousivat kirjan sivuilta tämän pöydän ympärille, jonka äärellä naputan tätä blogitekstiä? He ovat sisarukset Ava (pikkusisko) ja Kaisa (isosisko), sekä perheenjäseniä kuten Olavi (Kaisan kumppani ja lapsen isä) ja Siiri (Kaisan ja Olavin alle kouluikäinen tytär). Kirjassa seurataan usean paloiksi rikottujen vuosien ajan sisarusten elämää kodissa, jossa aikuiset eivät ole onnellisia ja kuinka aikuisena Ava ja Kaisa ovat levottomia nuoria naisia. En ole oikeastaan vielä ihan varma mitä muuta he ovat kuin levottomia, mutta en usko, että sillä on väliä. Kirjan anti ei minulle ollut luoda kokonaista kuvaa sen henkilöhahmoista vaan koota fragmenteista tarinalinjat ja kietoa ne yhteen.

Olavi rakastaa Kaisaa tai niin kai voimme uskoa. Kaisa on hukassa heidän tavattuaan, Olavi auttaa ja kiinnittää Kaisan paikoilleen. Kaisa jatkaa elämäänsä, puhkeaa kukkaan (so to speak) ja Olavi jää paikoilleen. Arvannet, että tämä ei tee parisuhteelle hyvää. Syntyy kuitenkin Siiri. Olavin silmäterä, Kaisan kahlitsija. Tapahtuu asioita ja lukijana ajattelin, että mikseivät ihmiset voisi relata enemmän suhteessa muihin ihmisiin? Annetaan olla, ei pakoteta, ei omisteta vaan ravitaan ja annetaan tilaa kasvaa.

Kirjassa ollaan pääosin 2000-luvun Suomessa paitsi silloin kun ollaan Lontoossa. Ava asuu ja työskentelee pubissa Lontoossa. Kirjan sivuilla Lontoo tulee läsnäolevaksi. Jokin ilmapiiri, asenne, lontoolainen tuntu. Itsellenikin tuttu tuntu. Lontoo on tuttu minulle. Tapaamme usein. Lontoo on kielessä, aistikuvina, – hajuina ja -ääninä. Jotenkin läsnä kirjan sivuilla Avan tarinalinjassa. Olen hätkähtänyt. Kaipaan Lontooseen takaisin juuri nyt.

En halua tältä blogitekstiltä selkeää ilmaisua tai kielellistä tarkkuutta. En oikeastaan kykene sellaiseen kuvaillessani Absentian jättämää jälkeä. Mitä enemmän mietin kirjaa, sitä vetelämmäksi ajatukseni kehittyvät ja valuvat sormien läpi.

Absentian kieli on kiehtovaa. Se on hyvin dialogivetoista ja yhdessä orgaanisessa massassa. Repliikkejä ei ole erityisesti eroteltu toisistaan ja aina en ollut varma, milloin henkilö puhuu ääneen ja milloin ajattelee itsekseen. Tämä voi tehdä lukemisesta hankalaa. Aluksi se oli hankalaa ja sitten pääsin hommaan sisälle. Puhekielisyys ja Lontoo-luvuissa suomen ja englannin kielen sekoittaminen virkkeissä, repliikeissä, ajatuksissa tekee Absentiasta omalakisen romaanin. Ja huomasin kuin varkain kirjan henkilöhahmot saivat minusta otteen. He kulkevat vieläkin mukanani, vaikka kirja on luettu. Kiehtovaa.

Kirja kertoo tragedian tai kenties useamman. Ihmiset eivät levollisesti löydä toisiaan, ovat epävarmoja ja siksi runnovat toinen toisiaan eri tavoin. Mukana on myös rakkautta, herkkyyttä ja hetkiin kiinnittyvää onnellisuutta. On myös salaisia tuokioita, jotka määrittävät ihmisten olemisen tapoja ja suhdetta minän ulkopuoliseen todellisuuteen.

Absentia kuvasi minulle henkilöhahmojen puheen ja ajatusten kautta prosessia vähitellen kiristyvästä silmukasta kunnes ymmärtää, että on liian myöhäistä rimpuilla. Kirjasta saattoi jäädä myös hieman vinksahtanut olo, epämukava olo, levoton olo. Ottaa aikansa, että voin irrottaa Absentian maailmasta. En tee sitä väkivalloin. Hyvä lukukokemus saa jäädä elämään.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Enni Vanhatapio: Absentia

2018

Gummerus

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen, kuva: Shutterstock

304 sivua

Arvostelukappale

*

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s