Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Mistä on menestyneet Hollywoodin elokuvat tehty? Ne viihdyttävät laajoja yleisöjä ja tuovat rahaa, mainetta ja kunniaa tekijöilleen. Onnistuneimpia niistä haluamme katsoa aina uudelleen ja uudelleen. Tiedämme juonen, osaamme vuorosanat ulkoa, mutta silti haluamme nähdä ne uudestaan. Kumma juttu.

Voisin ajatella, että Hollywoodin toiminta-seikkailuelokuvat on tehty erikoistehosteista ja sen sellaisesta, spektaakkelista, fantasiasta ja eskapismista. Draamaelokuviin tarvitaan puolestaan jäntevä juoni, jossa on selvä konflikti, joka vaatii ratkaisua ennen tarinan loppua. Tarvitaan myös tähtiä, joiden näkemisestä yleisö haluaa maksaa.

Ari Hiltunen on tutkinut 1990-luvulla Hollywoodin elokuvia ja siinä sivussa menestyvän ”oikean nautinnon” audiovisuaalista tarinankerrontaa. Tutkimuksensa hän on koonnut Gaudeamuksen vuonna 1999 julkaisemaan kirjaan Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia. Oikea nautinto syntyy juonellisesta kokonaisuudesta, joka vain toimii. Hiltunen aloittaa aikojen alusta eli ihmisten myyttisistä tarinoista (Joseph Campbellinmonomyytti sankarin matkasta), pohtii satujen ja folkloren merkitystä (jatkuvuus, sama kaava, Vladimir Proppin tutkimukset kansansaduista) ja käy läpi AristoteleenRunousoppia niiltä osin, miten se soveltuu audiovisuaalisen tuotteiden juonitutkimukseen.

Ajattelin ensin, että en kirjoittaisi tästä kirjasta. Miksi? Koska kirjassa olitiin todella rähmällään Hollywoodin suuntaan hakien menestyselokuvan juonikaavaa kuin se takaisi yksistään menestyneen elokuvan (tai minulle kiinnostavan elokuvan). Tämä tuntuu minulle hieman tylsältä meiningiltä. Ja silti oli kiinnostavaa lukea, mitä Aristoteleella on ollut ja voisi olla tarjolla sellaisten tarinoiden luojille, jotka haluavat selkeätä rakennetta juonen kulkuun.

Aristoteleen Runousopista paukutan ulkomuistista tähän alkuun jotakin sellaista, että… sitä ei ole kirjoittanut Aristoteles siinä mielessä mitä muita teoksiaan vaan sen ovat muistaakseni koonneet hänen oppilaansa opetustuokioidensa (luennot?) pohjalta. Runousoppi käsittelee tragedianäytelmää (ei välttämättä surullinen loppu) ja eepoksia erityisesti juonen toimivuuden näkökulmista. Aristoteleelle SofokleenKuningas Oidipus oli tragedioiden tragedia juonen rakenteeltaan ja kuljetukseltaan, vaikka ei fanittanut sen lopetusta. Runousoppi on vaikeatulkintainen ja erityisesti päänvaivaa on muovannut katharsiksen käsite. Hiltunen pohtii katharsista jonkin verran ja sijoittaa sen muun muassa biologiseksi kokemukseksi, jonka mukaisesti ihminen kokisi fyysistä helpotusta jännityksen laukeamisesta, mutta myös katsojan/kokijan/lukijan mielentilaksi, joka koetaan elokuva/esitys/lukutapahtuman jälkeen, jos juoni on kuljetettu onnistuneesti.

Jo vain.

Seuraavaksi poimintoja Hiltusen tekstistä, mitä tulee Aristoteleeseen ja Hiltusen etsimään oikeaan nautintoon. Käsittelen näitä elokuvakontekstissa kuten Hiltunenkin eli kirjoitan ”katsoja” (elokuvan), mutta ihan yhtä hyvin nämä voisivat toimia kirjallisinakin, jolloin voisin kirjoittaa, että ”lukija”. Muistaakseni Aristoteles fanitti näytelmiä myös ihan kirjallisina teksteinä ja sellaisinaankin luettuina saivat onnistuessaan aikaiseksi katharsiksen.

Aristoteles painotti kahta seikkaa tai tunnetilaa, joista hyvä juoni ja sen myötä katharsis syntyy. Nämä kehittyvät kolminäytöksisen tarinan (alku, keskivaihe, lopetus) keskivaiheella. Tunnetilat ovat sääli ja pelko. Pelko tulee uhkan tunteesta ja sääli siitä, että tarinan päähenkilö on moraalisesti kunniallinen, mutta kokee epäoikeudenmukaisuutta. Katharsis on vapautusta näistä kahdesta tunnetilasta. Pelko syntyy siis uhan tunteesta, johon katsoja eläytyy ja josta kaikki jännitys tulee katsomiskokemukseen. Pelon tunne syntyy eläytymällä päähenkilön kokemuksiin, mutta samaistumalla häneen säälin kautta. Päähenkilö esitellään juonen alkuvaiheilla moraalisesti korkeaksi ihmiseksi, joka kokee ikäviä asioita. Osa ikävistä tapahtumista voi johtua hamartiasta, jonka Hiltunen tulkitsee kohtalokkaaksi erehdykseksi. Esimerkki: päähenkilö ajattelee tekevänsä jotakin hyvää, mutta siitä seuraa pahaa.

Aristoteles jakoi onnistuneen juonen kolmeen näytökseen, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat aloitus, keskikohta ja lopetus. Kaiken toiminnan on juonen edetessä oltava tavoitteellista ja kokonaista. Ei rönsyjä, ei mitään ylimääräistä. Toiminnan on oltava sellaista, joka vie juonta eteenpäin ja kiinnittyy aina päähenkilön konfliktiin oli se sitten mikä tahansa. Hiltunen ehdottaa, että kolminäytöksisen kaavan voi nähdä myös mallina: motiivi – aikomus – tavoite.

Kaksi keskeistä huippukohtaa tekee juonesta muuta kuin tasapaksun vellin. Nämä ovat anagnorisis ja peripeteia. Suomeksi tunnemme nämä tunnistamisena ja äkkikäänteenä. Tunnistaminen tarkoittaa sitä, että juonessa tapahtuu jotakin, joka voisi estää viime hetkessä kärsimyksen tai katastrofin tapahtumasta (päähenkilölle). Joskus kyse voi olla ihan konkreettisesta tunnistamisesta, mutta pointti on, että tulee hetkellinen helpotus siitä, että tarinalle voisi kehittyä vielä jopa onnellinen lopetus. Äkkikäänne tulee tunnistamisen jälkeen. Peripeteia ei kuitenkaan ole välttämättä mikään positiivinen suunta tarinalle. Se saattaa tunnistamisesta huolimatta kääntää kelkan äkkiluisuun kohti katastrofia. Esimerkki: Oidipus haluaa selvittää moraalisesti hyvänä jätkänä miksi hänen kuningaskuntansa kärsii ja syy on vanha murha. Kaikenlaista tulee stoorin edetessä selville ja tunnistaminen Oidipuksen kohdalla on se, että hän ei olisikaan vähitellen nousevasta epäilyksestä(än) huolimatta murhaaja, mutta sitten tulee äkkikäänne eli hänelle kerrotaan päin naamaa, että kyllä hän on. Hetken helpotus ja sitten vedetään jakkara jalkojen alta.

Hiltunen on kirjassaan etsinyt draamallista mielihyvää. Hän nimeää neljä tasoa tai lohkoa, jotka kokonaisuutena muodostavat Hiltusen mukaan menestystarinan, jonka ihmiset haluavat nähdä aina uudestaan ja uudestaan. Nämä neljä ovat: emotionaalinen, moraalinen, älyllinen ja symbolinen taso. Emotionaalinen sitoo katsojan elokuvaan jännityksen kautta. On konflikti, joka voimistuu, saavuttaa huippunsa ja BÄNG siis purkautuu/vapautuu. Moraalinen taso puolestaan puhuttelee katsojan sääli/samastuminen -taipumusta. Päähenkilö on moraalisesti skarppi tyyppi, mutta kokee epäoikeudenmukaista kohtelua. Jos tarina päättyy traagisesti niin se kiehtoo useimpia katsojia. Esimerkki: Romeo ja Julia.  Älyllinen taso väreilee oivallusten ympärillä. Juoni on parhaimmillaan mysteeri tai palapeli, jota katsoja kokoaa ja älyllinen ilahdus tulee siitä, että lopussa mysteeri selviää, palat ovat paikoillaan ja arvoitus ratkeaa. Riittävä määrä yllätyksiä ja loogisuutta on hyvä sekoitus. Konventioista (siis aristoteelisesta perusmallista) poikkeaminen Hiltusen mukaan vaatii katsojilta paljon (liikaa?) ja hämmentää. Neljäs taso on symbolinen ja samalla myyttinen. Tällä Hiltunen tarkoittaa sitä, että katsoja tunnistaa juonesta ja tarinan päähenkilöstä asioita, piirteitä – jotakin – , jolla on yhtymäkohtia katsojan omaan elämään. Näin eläytyminen tehostuu ja katharsis on aika huippuisa tarinan loputtua. Symbolisella tasolla vaikuttava elokuva tuntuu katsojalle metaforalta tai vertauskuvalta omaan elämään.

Mitä opin? Menestystarina on kaava, jossa on kolme näytöstä. Ei rönsyjä, keskitytään oleelliseen eli pääkonfliktiin, joka kiinnittyy päähenkilöön. Juonen kulku tulisi rakentaa niin, että katsoja (tai lukija) voi siihen eläytyä (kokea jännitystä, saada katsoja jännityneeksi) ja samaistua päähenkilöön. Tarinan tulisi olla riittävän monimutkainen tai arvoituksellinen (miksei myös cliffhangerinen?) ja herättää katsoja ajattelemaan, että tässä tarinassa on jotakin, joka koskettaa juuri häntä.

Onko sinulla jokin elokuva, jota voisit katsoa aina uudestaan ja uudestaan? Mikä elokuva on viimeksi ilahduttanut sinua? Onko niissä Aristoteles läsnä?

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jk. Voisin suositella tähän Kjell Sundstedtin kirjaa ”Kirjoita elokuvaksi”. Hiltusen tutkimus on perehtynyt ansiokkaasti aristoteeliseen draamankaareen, mutta Sundstedtin kirjassa mennään laajemmalle. ”Kirjoita elokuvaksi” toimii mielestäni aika hyväksi kirjoitusoppaaksi myös muille kuin elokuvista tai elokuvakäsikirjoituksien kirjoittamisesta kiinnostuneille.

*

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia

Gaudeamus 1999

283 sivua

*

Blogissa muita tekstejä, jotka tulevat lähelle tätä aihepiiriä

Miten kirjailijoiden kirjat ovat syntyneet?

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s