Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Kirjallisuuden historiassa narrit, veijarit ja hylkiöt ovat olleet ilkkumassa itseään, toisia ihmisiä ja systeemejä jo ennen kuin moderni psykologinen romaani lähti kehittymään. Heidän tehtävänsä on sohia sinne missä sattuu ja tehdä itsestään idiootti, jotta ihminen näkisi narrin performanssin kautta oman alennustilansa. Narri voi toimia myös kriisiytyneen olotilan purkumaattorina silloin, kun asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä. Narri voi toimia siis paineen tasaajana sen lisäksi, että kääntää julman valon sinne minne ei valoa toivota.

Sari Salinin”Narri kertojana – Kultaisesti aasista suomalaiseen postmodernismiin” (SKS, 2008) on kirjallisuustieteellinen ja tarkemmin lajityyppi- ja narratologinen (narratiivi) tutkimus komediasta ja narreista fiktiossa. Hän esittelee narriuden eri muotoja, historiaa ja  lisäksi pohtii esimerkiksi epäluotettavaa kertojaa, satiirin ja tunnustusromaanin lajityyppejä ja hylkiökertojaa. Maailmankirjallisuuden narreihin ja hylkiöihin tutustutaan, mutta pääpaino on kotimaisilla hylkiökertojilla.

Paljon siitä, mitä tähän blogitekstiin kirjoitan, on informaatio- ja ajatuslainaa Sari Salinin tutkimuksesta.

*

Mikä tekee kirjallisesta hahmosta narrin?

Hän on tyhmyyden mestari, karnevalisti siis nurinkääntäjä ja pilkkakirves, joka huhkii kaikkea ja kaikkia (myös itseään). Hänen roolinsa on kyseenalaistaa ja paljastaa siis tehdä näkyväksi ihmisten tyhmyys jossakin tietyssä asiassa tai sitten ihan vain tuoda esille ihmisyhteisöjen joukkotyperyys. Kuninkailla ja sellaisiksi itsensä mieltävillä on narreja, jotka ovat joskus tehneet työtään henkensä uhalla.

Narri on paradoksaalinen veijari. Hän ei ole rationaalisen ajattelun kannattaja, mutta samalla voi olla yllättävän tarkkanäköinen. Yhden ajattelulinjan ihmiset ovat narrille helppoja naurun aiheita. Uskonto, politiikka ja ihmisten pikkumaiset poteroideologiat sopivat vessapaperiksi kelle tahansa itsensä vakavasti ottavalle narrille.

Narrilla on myyttiset esi-isät erilaisissa triksterihahmoissa, joita löytää kansanuskomuksista suullisena perintönä ja nykyään myös ylöskirjattuina versioina. Tyhmää ihmistä vedetään höplästä, jotta tämä oppisi olemaan tai edes säilymään hengissä. Triksterillä on monenlaisia rooleja, joihin usein kuuluu kuitenkin jonkinlainen opetus ja (sitä kautta) yhteisöä balansoiva rituaali. Triksterin on laitettava hösseliksi, jotta hommat todellisuudessa pelittäisivät.

Narrit voivat olla raivostuttavia tyyppejä. He osoittavat ihmisten virheet yleisen pilkan kohteeksi ja pakenevat paikalta. Narri saa harvoin kiitosta ellei pilkan kohteella ole itseluottamus ja -tuntemus kohdillaan. Keskiajan ja renessanssin hovikulttuureissa hovinarrit hauskuuttivat ja pilailivat. Heillä ei ollut välttämättä monellakaan erityistä ”poliittista” tai muuta ohjelmaa – kunhan viihdyttivät ihmisiä tempuillaan. Hovinarrien joukossa oli myös henkilöitä, joilla oli jokin ruumiillinen tai älyllinen vamma. Tällainen narri oli itse naurun kohde aina edes ymmärtämättä, miksi hän sai ihmiset nauramaan.

Kirjallisia narreja alkoi ilmestyä erityisesti renessanssin aikaan ja niillä hujakoilla erityisesti Espanjassa narrit nousivat varhaisten läntisten romaanien suosituiksi (anti)sankareiksi ja kertojiksi. Oli heitä ollut aikaisemminkin mm. roomalaisessa komediassa ja menippeiassa eli menippolaisessa satiirissa. Esimerkiksi roomalaisen Lukianoksen satiirit ovat tätä perinnettä. Antiikin aikaan tuntuivat olevan suosittuja myös erilaiset aasien ja ihmisten metamorfoositarinat, joissa vedetään reippaasti överiksi. ApuleiuksenKultainen aasi lienee yksi klassikoista tällä saralla ja aasit (sekä aaseiksi haukutut) seikkailevat tavalla toisella myös joissakin myöhemmissä narritarinoissa.

Hulluus ja tyhmyys on yhdistetty narrien kanssa samaan kategoriaan. Hulluus voi olla myös tietoista eli tekeytymistä hulluksi. Salin esittelee monta erilaista lähestysmistapaa narrien luokitteluun. Tässä yksi Vicki K Janikilta:

  1. Viisas narri (wise fool), joka havaitsee ja ymmärtää niin omia kuin muiden motiiveja ja heikkouksia.
  2. Uhri, huijattu narri, joka havaitsee vain oma heikkoudet ja motiivit
  3. Triksteri, veijari, pahantekijä, joka havaitsee vain muden heikkouksia ja motiiveja
  4. Viaton, pyhä narri, joka ei ymmärrä omia eikä muiden motiiveja eikä heikkouksia (siis todella traaginen hahmo)

Narreja on monenlaisia ja monista eri näkökulmista. Salinin tutkimuksesta pääsee tekemään löytöjä niin maailman kirjallisuuden kuin kotimaisen kirjallisuuden naurun, ivan ja pilailun ammattilaisiin. Narri voi olla myös hylkiö, josta lisää myöhemmin. Alla lista joistakin Salinin mainitsemista ja käsittelemistä kirjoista ilman kronologista tai oikeastaan yhtään minkäänlaista järjestystä:

William Shakespeare: Kuningas Learin narri ja Hamlet, Grimmelshausen: Seikkailukas Simplicissimus, Thomas Mann: Felix Krull, Apuleius: Kultainen aasi, Miguel de Cervantes Saavedra: Don Quijote ja muut ajan espanjalaiset kuten Lazarillo, Rabelais, Henry Miller: Hymy tikkaiden juurella, Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys, F.Dostojevski: Tunnustuksia kellarista, Jean-Paul Sartre: Inho, A. Camus: Putoaminen, Daniel Defoe: Moll Flanders, Denis Diderot: Rameaun veljenpoika.

Oma ryhmänsä narreja ovat nk. hylkiöt tai hylkiökertojat. Salin antaa näille elämän syrjimille neroille ja wanna-be-neroille oman vahvan tilansa tutkimuksessa. Hän keskittyy erityisesti Dostojevskin ”kellarimieheen” (postmodernin hylkiön esi-isä) ja laajalti kotimaisiin hylkiökertojiin.

Hylkiötä Salin kuvailee nukkavieruksi, kaunaiseksi, katkeraksi ja tiedostavaksi. Hänen naurunsa on ivallista ja ironista. Hän on tiedostava yksilö ja usein turhautunut ulkopuolinen (tai ulkopuolistettu) intellektuelli, kenties myös halveksittu. Hänellä ei ole yleisöä tai ainakaan se ei ole hovi. Hylkiön tarina on katkera ja synkkä. Hän nälvii itseään ja muita. Ihmisluonteen heikkoudet ja yksipuolinen dogmaattisuus ärsyttävät häntä. Hän kantaa mukanaan häpeää ja itseinhoa, mutta paradoksaalisesti ujuttaa nämä myös muille. Hän voi olla itsehalveksunnan mestari, mutta samalla kokee ylemmyydentunnetta muihin nähden ja siksi voi paukutella menemään runnovia sanoja ja tekoja muille ihmisille. Häpeä voi olla hylkiölle jopa nautinto. Hylkiöllä saattaa olla palvelija tai jokin henkilö tämäntyyppisessä asemassa suhteessa hylkiökertojaan, mutta palvelija on kuitenkin usein se osapuoli, joka vie ja hylkiö vikisee. Karnevalismia siis. Hylkiö on auktoriteettinsa menettänyt ja saa itkupotkuraivareita alennetusta asemastaan.

Salin esittelee useamman kotimaisen hylkiökertojan, joista enemmistölle on yhteistä sukupuolen kriisi. Mieskertojat kokevat olevansa hylkiöitä ja tilittävät siitä. Näitä löytyy seuraavien kirjojen tarinoista ja turinoista: Joukko Turkka: Häpeä, Pentti Holappa: Ystävän muotokuva, Tomi Kontio: Uumen ja Jussi Kylätasku: Akuaba. Tunnustuskirja.

Naiset ovat vähemmistössä kirjallisissa narreissa ja hylkiöissä, mutta heitäkin on. Salin mainitsee kaksi kirjaa, joissa naiset ovat hylkiö-narrin pääroolissa. Nämä ovat Helena Sinervon Runoilijan talossa sekä Torsti Lehtisen Kutsumushuora. Näistä jälkimmäinen on Moll Flandersin suomalainen sukulainen ja ensimmäinen hienoviritteisempi esitys henkilöstä, joka kokee itsensä Salinin mukaan ajoittain aasiksi ihmisten joukossa.

Sari Salinin tutkimusta oli mielenkiintoista lukea. Olen usein vältellyt satiireja ja narrikertojia. Tai luen niitä harvemmin. Miksi? Koska ne ovat tuntuneet joskus turhan yksiulotteisilta henkilöhahmoilta ja näin narreilla vaikuttaisi olevan enemmän välinearvoa tuoda esille kirjoittajan omaa poliittista tai yhteiskunnallista agendaa tavalla joka ei ole rakentavaa vaan hajottavaa. Ja samalla ymmärrän, että narreja ja hylkiöitäkin tarvitaan. Puhdistavaa irroittelua yksilö- ja yhteisötasoilla.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sari Sarlin: Narri kertojana. Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

SKS 2008

372 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Blogissa tähän tekstiin liittyviä:

Teatterissa! Mika Myllyaho : Paniikki : Teatteri Kultsa

Teatteri: Juha Hurme: Lemminkäinen

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Laura Gustafsson: Pohja

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s