Teatterissa! Michael Baran: Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville)

Olen nähnyt jotakin kiinnostavaa. Kiinnostavan Michael Baranin näytelmästä tekee sen kerroksellisuus. Kerrokset tulevat ajankulun, muistamisen ja ihmisen mielen rakenteiden kerroksista.

26145162469_82d02c35e7_z
Kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli kertoo kolmesta eri sukupolveen kuuluvasta naisesta. Eret (Aksa Korttila) on nuori helsinkiläinen opettajan alku, Edith (Pirjo Määttä) keski-ikäinen dramaturgi-näytelmäkirjailija ja Ewa (Seela Sella) Puolan juutalainen, joka on aikoinaan paennut menneisyyttään Suomeen asti. Heitä kaikkia yhdistävät emotionaalisesti kipeät muistot, kokemus yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta, muistojen merkitykset (avautumiset ja avautumattomuudet nykyhetkelle) ja menetyksetkin. Herkkiä ja vahvoja naisia. Konkreettisesti heitä yhdistää yksi vanha, perinteinen ja arvokas asunto Helsingissä. He kohtaavat toisensa sattumalta ja ystävystyvät.

En halua kertoa liikaa näytelmän juonesta tässä vaiheessa, jos olet menossa näytelmää vielä katsomaan. Näytelmän tekstin analyysi jääköön myöhemmälle ajalle. Sen kuitenkin kerron, että Eret ja Edith ystävystyvät näytelmän alkupuoliskolla ja tässä vaiheessa Edith on piinannut itseään pidemmän aikaa Ewan haastattelukaseteilla, joita hän haluaisi käyttää jonkinlaisen tekstin (näytelmää tai proosaa) pohjana. Tästä käynnistyy muistojen, näkemisen tapojen ja erilaisten kipujen (muistoja) verkosto.

Näytelmä on toteutettu monologimuodossa. Henkilöhahmot lähes poikkeuksetta kommunikoivat sisäisen minänsä (tai yleisön suuntaan) yksinpuhellen mitä ajattelevat, tuntevat ja muistelevat. Näytelmä on muistojen puutarhaa sen jokaisena vuodenaikana. Kevät on kasvun ja odotuksen aikaa, kesällä kukoistetaan, syksyllä korjataan satoa ja hiivutaan pois ja talvella uinutaan pimeydessä, muistellaan menneitä, suunnitellaan tulevaa ja odotetaan valoa. Jokaisella naisella on oma tarinansa ja aika kulkee sykleissä. Tai ihminen ajassa kulkee kehissä. Naiset kohtaavat toisensa monologeissa peilaten itseään toisiinsa ja löytäen jotakin yhteistä tunteen ja kokemuksen tasolla.

Esitys on toteutettu Kansallisteatterin suhteelliseen intiimiin Willensaunaan. Lava on kevyesti korotettu. Taustalla seisovat jykevänä valkoiset mahtavat seinäkoristeet, kipsiset rosetit ja sen sellaiset. Lavalla on kolme työpöytää teknisine laitteineen, tietokoneita, kasettinauhureita ja heijastusvälineitä, joilla voidaan projisoida kuvia valkoisille ”seinille” (kattoon). Työpöydät seisovat huoneen seinillä. Vaalea raidallinen tapetti. Tästä ajatellen katsojat ovat ”huoneen” lattialla. Tämä on kiinnostava lavastusidea. Minut tämä herätteli ajattelemaan ainakin sitä kuinka muistot kulkevat seiniä pitkin. Huone metaforana on syvä ja suhteellisen paljon käytetty (oletan). Minut se vie ainakin hyvin psyykkisille tulkintaseuduille. Huone voi olla esimerkiksi ihmisen sisäinen mielentila. Minkälainen huone, sellainen on ihmisen mielen tila. Tai miksei elämäkin?

Tyttö, joka käveli -näytelmässä huone tuntuu olevan muistamisen tila. Paikka, jossa käsitellä menneisyyttä turvallisesti. Asioita voi kelata taaksepäin ja toistaa. Muistoihin voi lisätä sanoja, paikkoja, ihmisiä ja tunteita. Muistoja voi käsitellä ja muokata. Näyttämö on muistojen tila, paikka, jossa voi lausua ääneen kipeimmätkin asiat, mutta myös kepeimmät arkiset asiat. Puhe kuolemasta ja pelosta mahtuvat samaan tilaan fyysisten tarpeiden kanssa sekä ilon ja välittömyyden tunteen kanssa. Turvallisuutta näyttämölle rakennettuun muistojen tilaan tuovat henkilöhahmojen puvustus. Lämmintä, muhkeaa, pehmeää ja mukavanoloista villaa, johon voi kerroksittain kääriytyä. Kiinnostavaa sinäänsä, että jokaisella naisella puvustus ei kuitenkaan ollut samanlainen. Esimerkiksi Ewan asu toi mieleeni surupuvun, tummaa pitsiä kasvoille ja kärsimysten keholle.

Tyttö, joka käveli on näytelmä, jossa tapahtuu vähän toiminnan tasolla, mutta paljon sisäisellä tasolla. Muistojen tilassa liikutaan ajasta toiseen monologien kautta ja vertaillaan kokemuksia toisiinsa. Etsitään, kadotetaan (tietoisesti ja tietämättä) ja löydetään yhtymäkohtia. Nuoren naisen kokema raivo, häpeä, kaipuu ja yksinäinen ulkopuolisuuden tuntu löytävät kosketuspintaa aiempien sukupolven naisten muistoista ja kokemuksista. Ajallinen ja emotionaalinen kerroksellisuus näytelmässä on valtava. Uskon, että jokainen katsoja näkee näytelmän hieman eri tavalla riippuen miten suhtautuu näkemäänsä.

25892180897_3b04eb2ec8_z
Kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

*

Tarkastelen esityskokemuksesta tekemiäni muistiinpanojani jälkikäteen.

” Appelsiinin tuoksu (sydän!)”

”Muistaminen. Miksi muistella? Miten ihminen muistaa? Miksi muistella jotakin mitä ei voi unohtaa? Mitä he etsivät?”

”Mistä tämä kaikki teknologia esityksessä? Tallentaminen! Muistin apuvälineet.”

”Monologien sarja on sarja muisteluita. Kudelma ja kytkeytyminen toisiinsa. Rakentuu kokonaisuudeksi, jolla on ihmisen kasvot. Erilaiset kasvot ja samanlaiset kasvot. Kasvojen taakse.”

”Koskettava, riipaiseva Ewa: Onko vapautta tai mitä vapautta on sellainen, että kukaan ei ole sinusta riippuvainen? Kukaan ei kaipaa? Kukaan ei huomaa, vaikka kuolet pois.”

”Aika kulkee kehässä. Asiat tapahtuvat aina uudestaan ja uudestaan niin hyvässä kuin pahassa. Ihmiset vaihtuvat. Prosessoidaan perinne ja katkaistaan haitalliset perinteet ja ajattelutavat. Jätetään taakse. Kävellään (!!!!) pois. Annetaan tuulelle mikä tuulelle kuuluu. Ja pudotetaan matkan varrella maahan se mikä maahan kuuluu. ”

”Ei kanneta traumoja/taakkoja mukana tuleville sukupolville selvitettäväksi. Aika on kehä, tulevat sukupolvet kyllä kokevat samat tunteet. Ei unohdeta pahaa, mutta ei anneta sille valtaa. ”

”Tämä on selviytymistarina. Onnellinen loppu! Onnellinen loppu on siirtää hyvä ja tärkeä eteenpäin. Saada seuraava sukupolvi tuntemaan itsensä merkitykselliseksi omana itsenään. Tunteita ja pahaa oloa ei saa siirtää. Jakaa kokemukset, löytää emotionaalinen yhteys ja jatkaa eteenpäin (kävellä!).”

”Kivet!” (tällä viittaan juutalaisen haustausperinteeseen)

*

Esitys on rauhallinen ja minulla katsojana oli aikaa sulatella kokemaani. Monologit ajoittain palmikoituivat toisiinsa, mutta tilaa oli myös ajatusten hengittää. Näyttelijätyö jokaisella kolmella naisella oli vahvasti läsnäolevaa, mikä teki esityksen kokemisesta intiimin ja turvallisen. Lavastuksen ja puvustuksen estetiikka toimivat minulle. Mustavalkoisuus oli näennäistä ja se pelkisti oleellisen esille näytelmän visuaalisuudesta.

Uskoisin, että minun on luettava näytelmäteksti jossakin vaiheessa. Oletan, että se tulee kirjastoihin. Haluan tunnustella sanoja vielä uudelleen myöhemmin.

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kuvat: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Rooleissa: Aksa Korttila (Eret), Pirjo Määttä (Edith), Seela Sella (Ewa)

Kantaesitys Willensaunassa 14.3.2018

Näytelmän teksti ja ohjaus: Michael Baran

Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kristian Ekholm

Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen

Dramaturgi: Eva Buchwald

*

Esitys koettu 13.4.2018 Kansallisteatterin medialipulla.

*

Esityksestä ovat kirjoittaneet mm.

Aina eturivissä

Teatterin lumoa

Ääni katsomossa

Teatterikärpäsen puraisuja

*

Aiempia teatteritekstejäni löytyy blogistani täältä (linkki aukeaa blogini sivulle).

Ja vielä: Hiljaittain kirjoitin Kaisa Ijäksen Aurinkokello -runoteoksesta, jossa käsiteltiin myös aikaa ja muistoja.

Mainokset

4 vastausta artikkeliin “Teatterissa! Michael Baran: Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville)

  1. …jatkan vielä. Aie kertoo pariskunnasta (vanhukset), jotka ovat päättäneet tehdä yhdessä itsemurhan.

    Se vie katsojan todella syvälle ihmisen psyyken rakenteisiin.

    Jos et ole nähnyt sitä, mutta mikäli sen voi lukea näytelmänä niin lue ihmeessä!

  2. Mä en lukenut sun tekstiä kokonaan, mut silti kiitos siitä! Ehdottomasti aion mennä katsomaan tämän. Luen vaikka sitten jälkikäteen tämän sun tekstin.

    Mä olen rakastanut aina Baranin näytelmiä. Ensimmäisen näin 15-vuotiaana, nyt olen 39 v.

    Viimeisin, minkä olen nähnyt on muistaakseni ’Aie’. Se oli tosi rankka, mutta koskaan ei ole Helsinki näyttänyt niin kauniilta, esityksen jälkeen.

    Lähetin sulle viestin fb:ssä, en tiedä saitko sitä, kun ei olla kavereita 🙂

    JK

    1. Heippa JK! Tämä oli ensimmäinen Baran, jonka olen teatterissa kokenut, mutta lukulistalle on noussut esimerkiksi juurikin tuo Aie. Tässäkin näytelmässä synkkä taustatunnelma, pohditaan kuolemaa ja itsemurhaakin, mutta tuli lopetuksesta kuitenkin valoisa olo.

      FB. Olen aika surkea noissa FB-kuvioissa eli vaikka siellä jossakin viesti olisikin, niin en välttämättä löydä sitä. Mikset laittaisi kaveripyyntöä Fb:ssä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s