Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

”Painoin otsani kiinni muovipressuun. Se lepatti tuulessa hiljaa, raskaasti. Ramadan oli lopuillaan, ja vaikka harva Kaningårdenissa oli paastonnut, iso joukko meitä oli kerääntynyt jalkapallokentälle paaston päätösrukoukseen. Alustoina käytettiin isoja pressuja, koska rukousmatot olivat ideologisia symboleja ja siksi kiellettyjä. Nousin istumaan ja tunsin tuulen kasvoillani ja ajattelin, ettei mikään tässä maailmassa muistuttanut Jumalasta ja että Jumalan valta oli juuri siitä syystä hirmuinen. Rukoilin äänettömästi kädet suun eteen kuperrettuina ja lähetin rukouksen ylös taivaaseen. Kun me rukouksen jälkeen palattiin asuntoon, isä otti taskustaan kömpelön, maastonvihreän vekottimen. Se oli kuulemma sateliittipuhelin joka toimi, vaikkei Kaningårdenissa ollut nettiä. En tiennyt, mistä isä oli saanut sen käsiinsä. ”Olen maksanut sen verran, että voit puhua muutaman minuutin”, isä sanoi.”

Tällä tavoin kertoja kuvailee elämää leirillä, jossa ihmistä tehdään ruotsalaisia. Ruotsalaisia kantaväestön näkökulmasta, mikä tarkoittaa oman kulttuurin ja tässä tapauksessa erityisesti muslimi-identiteetin hylkäämistä. Ennen leiriä on tapahtunut paljon. Lukija saa seurata nuoren tytön tarinaa kehyksenä terrori-isku, johon hän osallistuu.

Tarina on kamalaa luettavaa etnisine puhdistuksineen, joka on naamioitu etniseksi segregaatioksi ja joka saa voimansa islamofobiasta. Ja toisaalta kirja on kuvaus siitä, miten henkisesti ja fyysisesti runnottu ja kidutettu ihminen voi radikalisoitua terroristiksi, kun hän kokee ettei ole muuta vaihtoehtoa.

Kirja on dystopia. Se kuvailee kirjan keskushenkilön kautta tulevaisuutta, joka kaikessa kammottavuudessaan voisi olla totta. Osa tulevaisuuden painajaisista on jo olemassa nykyhetkessä ja Pohjoismaissa, mutta toistaiseksi suhteellisen marginaalissa ja ”maan alla”. Dystopiassa niistä on kuitenkin tullut jo valtavirtaa, poliittisesti ja yhteiskunnallisesti täysin hyväksyttyä toimintaa. Tämä tekee dystopioista usein epämukavaa luettavaa. Jotain tästä tunnistan ja tämä ruokkii pahimpia pelkoja siitä, mihin suuntaan yhteiskunta voi mennä.

Kirjassa on kumman harmaa ja kaaoottinenkin tunnelma. Lukijana en ollut aina ihan varma, kuka puhuu, kuka kirjoittaa (yksi kertoja on kirjailija ja toinen nuori tyttö vankilamielisairaalassa kirjoittaa kirjailjalle kokemuksistaan) ja kuka toimii milloin missäkin ajassa ja paikassa. Ja toisaalta tämä lisäsi kirjan tunnelmaa siitä, että minkälaisessa kaaoksessa voi ihmisen mieli olla, kun häneltä on viety tai ollaan viemässä ihmisyys ja minuus (esimerkiksi kiduttavilla ihmiskokeilla).

Lukija on juonen edetessä erilaisten valintojen edessä. Ensinnäkin uskoako nuoren terroristin kertomusta: onko kaikki hänen kertomansa puhe tulevaisuudesta totta vai onko hän ”vain” psykoottisen harhainen? Ja toki, jos siltä tuntuu, niin voi epäillä myös dystopian luomaa painajaismaista tulevaisuutta tietyille etnisille ryhmille. Voidaanko Pohjoismaissa vajota niin syvälle, että aletaan suorittaa etnisiä puhdistuksia? Tämä on minulle yksi keskeinen kysymys, jonka Anyurun dystopia minussa herätti.

Kirjasta tuli ajoittain mieleen Terry Gilliamin ohjaama elokuva 12 apinaa (1995). Juonen tasolla kuljetaan eri ajoissa, ympäristö ja tarina ovat dystooppisen ahdistavia ja keskushenkilön voi ajatella kärsivän skitsofreniasta (jos häntä ei usko).

Tästä kirjasta on hieman hankala kirjoittaa, sillä en halua paljastaa juonesta mitään erityistä. Kirja täytyy kokea ja on mahdollista, että lukijat voivat päätyä erilaisiin lopputulemiin kirjan tunnelmasta, viestistä ja jopa juonen kulusta. Omaa lukukokemustani hieman häiritsi se, että arvasin suhteellisen varhaisessa vaiheessa, miten tarinan juoni kehittyy ja minkälaiset suhteet kirjan keskushahmojen välillä ovat. Tarina oli minulle jollakin tavalla hyvin elokuvallinen. Toisaalta en antanut ennakoitavuuden häiritä  minua erityisesti ja annoin kirjan tarinan viedä mennessään.

Kirjan keskeisiksi teemoiksi minulle ainakin nousivat ystävyys ja muukalaisviha. Hyvin vastakohtaisia toisilleen ja siksi toimivat erinomaisesti kirjan kerronnan kannattimina. Ystävyys rakentaa ja muukalaisviha hajottaa. Kumpi voittaa?

Kirja on ajankohtainen muistutus siitä, mihin kapea-alainen ihmiskuva vie yhteiskuntia. Viestiksi kirjan sivuilta minulle ainakin välittyi, että annetaan kaikkien hengittää samaa ilmaa ja ollaan valmiita muuttamaan näkökantojamme toisistamme. Ystävyys rakentaa mieliä ja yhteisöjä ja tekee niistä turvallisempia.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

2017, suom. 2018 Outi Menna

Kustantamo S&S

303 sivua

Kansi: Sanna Mander

Arvostelukappale

*

Lähelle tämän kirjan lukukokemusta tulevat mm.

Piia Leino: Taivas

Han Kang: Ihmisen teot

Ulrika Nielsen: Perikato

High Rise (kirja): Nurkkaan ajatetut mökkihöperöt laittavat hösseliksi

Mainokset

3 vastausta artikkeliin “Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

  1. Olen tyystin samaa mieltä: kirjasta on vaikea kirjoittaa. Se johtuu juuri tuosta juonipaljastusten pelosta, mutta se pistää monin tavoin muutenkin ilmat pihalle. Minun piti hengähdellä syvään, ennen kuin sormet asettuivat näppikselle. Hieno romaani, monisyinen.

    1. Pidän tuosta ajatuksesta, että kirja vavahduttaa kokonaisvaltaisesti. Ja todellakin: mitä kautta lähteä kirjoittamaan, kun reittejä on paljon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s