Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Itkupotkuraivarit! Tämä oli ensimmäinen reaktio lukukokemuksestani. Mä en tajua tätä! Siitä itkupotkuraivarit. Siis sellaiset henkiset – elolliset ja elottomat olennot eivät kärsi, kun en tajua jotakin.

Toinen lukukerta: Mä vedän tän sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla läpi. En luovuta, sillä mä pidän tästä, pidän lukemastani, pidän tekstin aikakuvauksesta ja tilakokemuksesta irtaannuttavasta fiiliksestä. Pidän Aurinkokellon sanoista, sanojen yhdistelmistä ja mielleyhtymistä, jotka ne minussa herättävät.

Tämä runokokoelma ei ole minulle mitään helppoa tekstimassaa vaan sellaista, joka vie aikaa. Tästä on hyvät runokirjan lukukokemukset tehty. Toki kyllä siitäkin, että teksti vain intuitiivisesti soljuu eteenpäin. Ei tarvitse olla perinteistä runoutta, jotta teksti etenee oman mielenrakennelmieni mukaisesti.

Oivallus!

Intuitiivisuus! Tätä runokirjaa en koe läpi ensimmäisellä lukukerralla intuitiivisesti. Emme kellu samoilla aaltopituuksilla. Ei kuljeta samalla tiellä. Emme ole saman myrskyn silmässä. Tämä. On. Kiinnostavaa.

Jatkan tästä.

Aurinkokelloista jää minulle tuntuma, että kyseessä on runokokoelma, jossa puhutaan muistoista. Tai tarkennettuna muistojen rakentumisesta, preesenssistä, eksistenssistä, ontologiasta – joo. Muistojen ontologiasta.  Lisäksi ajatussäikeitä värisee ajasta ja ajattomuudesta. Taustaääninä relativistinen, kenties fatalistinen tai deterministinen ajattelutapa. Ja rituaalisuus. Löydän itseni pohtimasta, mikä on rituaalien suhde aikaan ja muistoihin? Ja nykyrunouden yksi suosikkiteemoista on myös mukana nimittäin antroposeeni. Aurinkokellon sisäinen aikajana on laaja, ollaan geologisten epookkien äärellä ja ihmiskunnan historiaakin tarkastellaan laajalla perspektiivillä, sillä välillä ollaan antiikissa. Astronomisia ilmiöitä ja olioita (?!) on mukana mukana myös: keskeisesti aurinko , mutta miksei myös kosmos tai avaruus.

Aurinkokello havahdutti minut näkemään erilaisia aikakäsityksiä. Vertailuun nousi syklinen ja lineaarinen aikatuntuma. Syklinen panostaa kiertoon ja lineaarinen toimii parhaiten ihmiselle. Lineaarisessa aikakäsityksessä ovat mukana historia ja muistot. Syklinen on voimakas, muuttumaton, ja lineaarinen vääjämätön ja pakollinen. Ja ajattelen: tästä pidän. Suora jana on ”ihan kiva”, mutta ei kerro koko totuutta ja pidemmän päälle todella tylsää ja mielikuvituksetonta. Pitää olla jotain muuta kuin suora jana (elämässä ja lukukokemuksessa). Ja kelaan tätä lineaarinen/syklinen aikakäsitystematiikkaa vielä eteenpäin… Mitä tapahtuu kun syklinen aikakäsitys kohtaa lineaarisen ja erityisesti sellaisen lineaarisen, joka ajatellaan kaareksi? Lineaarinen tulee lähelle ajatusmallia ihmisen elämän kaaresta, joka kielikuvana on mielestäni surkea/masentava. Lapsuus ja nuoruus ovat siinä nousukautta, sitten tulee kultainen keski-ikä ihmiselämän huippuna ja lopulta vanhuus on yhtä vajoamista. Ei, kiitos.

*

”Kun kuljemme maisemassa myös maisema kulkee meissä;

flora jäljittelee faunaa, mimikry siirtyy kielestä kieleen.

Sudenkidan ja ketunkielen kukinta venyttää hetken

hetkellisyydeksi, putoava terälehti ilmiantaa vanitaksen.

Havainnot työntyvät keston kerrostumiin

sisäiset komponentit liikahtelevat.

Viimeisin kauneus, sen totuus on tuorein, kuka sanoi.

Muistin osuus katseen osuessa kuin sielullinen alleviivaus

joka kieppuu akselinsa ympäri ja kaappaa mukaansa hämärää.

Näin vaihdan kaipauksen sepitteeseen, ja kadotan molemmat

käsi vain kurottuu kauas menneisyyteen ja heristää nyrkkiä.

Unen rajalla pään meluisa, vääristynyt uimaranta

nopeutettu nauha jota yksikön neljäs kelaa.”

*

Jos kirjoittaisin mitä ajatuksia runoteoksen lukeminen minussa herätti? Tällöin en kirjoita runoteoksesta. Kirjoitan lukukokemuksesta ja sen aikoina herättämistä ajatuksista ja piipahdan runoteoksessa. Juu. Näin teen. Vai teenkö?

*

Aurinkokellossa on vähän konkretiaa. Asioista ja ilmiöistä kerrotaan, niitä kuvaillaan ja niitä käsitellään peitellysti. Kuullostaa runolta. Aurinkokellon sanayhdistelmät ja yksittäiset sanat pitävät sisällään paljon abstrakteja mielleyhtymiä. Sanat ovat abstraktioita (tai sanat kuvaavat abstraktioita). Abstraktioita on paljon ja ne ovat isoja asioita kuten vapaa tahto ja aika. Niistä on hankala saada otetta, laittaa lokeroon talteen myöhempää tarkastelua varten tai tunkea mikroskoopin alle tutkittavaksi. Tämä tuo mukaan ilmavaa epävarmuutta ymmärrykseen.

Kun nykyrunous käsittelee aiheita epäsuoran kielen keinoin, niin konkretia on minimissään. Pidän tästä. Ja vaikka minulle jäisi tuntu, että kuuntelen kaikua laaksossa, niin haluan osallistua Aurinkokellon lukemiseen. Saan herkistää aistini, jotta pysyn mukana. Mieleeni tuli myös toinen esimerkki, mikä ei ole sama asia kuin runouden lukemisen kaikuefekti. Muistatteko lapsuudestanne leikin nimeltä Rikkinäinen puhelin? Ollaan ringissä tai jonossa. Ensimmäinen kuiskaa toiselle jonkin viestin ja viesti kuiskataan eteenpäin aina seuraavalle vierustoverille ja lopulta viimeinen leikkijä kertoo ääneen, mitä hänelle on kuiskattu. Jollakin tällä tapaa abstraktiotkin heijastuvat minulle epätäydellisinä viesteinä. En tavoita kirjoittajan alkuperäistä sanallista intentiota tai viestiä. Tämäkin tekee runojen lukemisesta kiinnostavaa. Lukija ei voi olla varma lukemastaan. Laajat abstraktit käsiteet hukkuvat merkityksiin, jotka teksti ja minä lukijana hämärtävät.

”Palvomisen suhde etäisyyteen on / keskikokoisen ansan suhde suurempaan ansaan. / Kun astuu ensimmäiseen, osaa odottaa toista. / Säteen suuntaa tai kantamaa ei tiedä, / sillä abstraktia rakennelmaa ei voi nähdä.” 

*

Ajattelin aikaa, historian lineaarisuutta, avaruuden aikaa, ihmisen suhdetta aikaan ja ajan mittaamiseen. Ihmisen aika on lyhyt maapallon ajassa ja nanoottisen pikkuriikkinen universumin ajassa. Ihmisen ajalla tarkoitan ihmiskunnan historiaa, joka kai joillakin mittapuilla edelleen ymmärretään jatkuvasti kehittyvänä. En ole tästä (positivismin tavasta ajatella) kehityksestä itse aina ihan vakuuttunut, ja lukiessani Ijäksen Aurinkokelloa, minulle ei tullut tällaista tuntumaa myöskään.

Aika ja ajankulu ovat suhteellisia ihmisen kokemuksina ja ihminen ei jatkuvasti kehity kohti parempaa. Jopa sellainen kliseinen lausahdus kuin ”ei uutta auringon alla” voisi sopia lukukokemukseeni miettiessä runokokoelman ihmiskuvaa. Kokoelmassa ei myöskään mittailla ja arvioida yksittäisen tai yksityisen ihmisen aikaa ja muistoja vaan mennään laajoissa linjoissa. Ikään kuin tutkitaan ajan ja ajan mittaamisen ilmiöitä sanoin, kielen keinoin, eikä jäädä fiilistelemään yksittäisen ihmisen kokemuksia. Runot ovat oivallinen keino tutkia ilmiöitä.

*

Aika. Mitä on on aika ja ajan mittaaminen? Ihminen kykenee tähän luomansa teknologian avulla ja ennen viisareilla raksuttavia kelloja astronomisesti. Tai varsin astronomista ajan mittaaminen edelleenkin on, mutta kuten tiedämme aina ei ollut kellotauluja. – – –  Vuodenkierto, kuunkierto, vuorokausi. Joskus tuntuu, että aika on helpompi käsittää, kun katsoo taaksepäin. Esimerkkejä. Tämän verran aikaa kului, kun luin tämän runokirjan ensimmäisen kerran. Tämän verran aikaa kului, kun laskin runokirjan alas pöydälle. Mutta kuinka paljon aikaa kuluu kunnes saan kokonaiskuvan runoteoksen maailmasta ja väittämistä?

Mikä on ajan kulumisen ja ajan kulumisen tunnun suhde muistoihin? Kiinnostavaa sinäänsä, että Aurinkokello herätti minut ajattelemaan näitä erillisinä. Aika kuluu tai on tuntu ajan kulumisesta. Ja edelleen: onko aika ihmisen keksintö tai onko ajan mittaaminen ihmisen keksintö, koska ajan kulumisen tunne on ihmiselle luontaista?

*

Mistä tietää, että aikaa on kulunut? Aurinkokello herätti ajatuksen, että jäljistä. On merkkejä, joilla ihminen voi arvioida ajan kulumisen.

Luonto on jättänyt omat jälkensä, joita tutkitaan esimerkiksi luonnontieteiden keinoin kuten geologia, astronomia, biologia, paleontologia. Ihminen on jättänyt omat kulttuuriset ja/tai toimintatavalliset jälkensä kuten keihäänkärkiä, kalliomaalauksia, monumentteja, tekstikokoelmia ja mikromuovia. Näitä tutkimalla jotakin selviää, mutta emme voi kuitenkaan palata täysin takaisin ajassa. Emme voi  koskaan päästä esimerkiksi neandentaalisen ihmisen pään sisälle ja nähdä maailma tai häntä ympäröivä todellisuus hänen näkökulmastaan. Meillä ei ole jäljellä hänen muistojansa tai ajatteluaan, vain jälkiä näistä, joita tulkitsemme. Mitä tämä kertoo ajasta?

*

Kun ajankulua katsoo taakse päin, ihminen muistelee. Palaa menneeseen. Mitä tapahtui? Miksi tapahtui? Ja niin edelleen. Muistoihin ja muistojen kehittymisen prosesseihin runoteoksessa viitataan. Koin lukevani runojen mittaisia tutkielmia ja ajatusaiheita muistoista ja muistamisen prosessista. Minua myös muistutettiin siitä, että muistot voivat pettää. ”Muisti on yksi unohduksen muoto”.

Ajoittain lukukokemuksesta tuli tuntu muistamisen ontologian ja ajan(kuluntunteen) ontologian tutkielmasta, jossa minulle ei tarjoiltu kokonaiskuvaa vaan yksityiskohtia, paloja tai kurkistusikkunoiden näkymiä. Tutkielma-sanan voi korvata myös ehdotelmalla. Ehdotuksia siitä, miten aikaa ja muistamista voi ajatella tapahtuvan. Miten niihin voi suhtautua ja kuinka suhteellisia ne ovat.

Maapallon vaikkapa geologinen kehitys ja paikka avaruudessa kiinnittävät ihmisen sellaiseksi olennoksi kuin se tänä päivänä on. Emme voi palata menneisyyteen ja muuttaa tapahtumia jonakin tiettynä ajankohtana. Emme voi palata menneeseen ja pelastaa dinosauruksia. Toisaalta miksei runon keinoin voisi tutkia, kuinka tämä on mahdollista? Olemme olemassa nyt, mutta samalla olemme menneisyyden luomia ja suunnittelemme tulevaa ennakoimalla tapahtumia ja laskemalla mikä olisi paras vaihtoehto (itselle, muille, yhteisölle, ihmiskunnalle, maapallolle, luonnolle, tuleville sukupolville jne. ). Ja lopulta kyseessä on vain vaihtoehto. Vaihtoehdot sotkevat ja solmittavat ihmisen lineaarista aikajanaa, mutta tuskin maapallon saati avaruuden aikaa. Tai no – onhan meillä antroposeenin käsite, jonka mukaan ihminen on ensimmäistä kertaa Maapallon olemassaolon aikana geologisen muutoksen agentti. Me muovaamme planeettamme geologista, ekologista jne systeemejä. Niin. Ihminen tuskin kehittyy koko ajan paremmaksi, koska kuka idiootti sähläisi pesänsä niin, että se tuhoutuu lopullisesti?

*

Ja lopulta mietin, miksi ihminen on niin sidottu aikaan, että hän käyttää aikaa sen kulumisen tarkkailuun ja ajan mittaamiseen tai määrittelyyn? Onko pakko määritellä? Mistä se pakko tulee, jos sellainen on? Määritellä – mitä se on? Joo. Huomaan, että haluan määritellä mitä määritteleminen on? Jee hei tälle! Kielellä ja ajattelulla on jotain tekemistä tämän prosessin kanssa.

Mutta kaikkea ei voi mitata ja määritellä kielen avulla. On sovittuja asioita, mutta oma kokemukseni on että kieli on vajavainen apparaatti käsitellä asioita. Sanat eivät aina riitä. Jotkin asiat ovat ymmärrettävissä vain intuitiivisesti. Niille ei ole olemassa sanoja, ei teorioita, ei määritelmiä, ei mitään muuta kuin aavistus niiden olemassaolosta.

”Kieli on sinun kotisi, sanoo lähetti joka lähetti

uusia tyrmääviä vihjeitä pääni kiertoradoille.”

*

”Kuvailevat sanat takana ja edessä

rivinvälit joihin rivi väsyy

vielä eilen kauneus kannatteli arvoitusta

tänään järki purkaa sen perustaa

ehkä sama mylly kultasi myös

vallankumouksellisen huulet:

yksi silmä katsoo itään, toinen länteen

ja me metsästämme sanojen takaista

emmekä huomaa kun ne vierivät meitä kohti

sokkona luolansa liekkihämärästä

näin järki purkaa arvoitusta

eikä luovuta meille olemisen perustaa

vasta melkein revenneessä tuulessa

hengitys saa kaiken vallan

siinä vakavuuskin hilluu

ja tulee läpäistyksi

epävarmuudessa.”

*

Heräsin unesta ja pääsin sisälle päivään. Se on hieno tunne. Tämän tunteen haluan muistaa ja palata siihen uudestaan, kun aika on tehnyt tehtävänsä eli etäisyys on riittävä näkemään toisin ja muistamaan sen, mikä on milloinkin oleellista.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

2018

Kustantaja: Teos

72 sivua

Ulkoasu: Jenni Saari

Arvostelukappale

*

7 vastausta artikkeliin “Kaisa Ijäs: Aurinkokello

  1. Sain tämän juuri luettua ja lukiessa mietin, etten pidä näistä runoina, mutta tutkielmina nämä ovat loistavia. Sitten tulen tänne lukemaan hienon analyysisi ja törmään sanaan ”tutkielna”. Ehkä Aurinkokello on liian akateemista runoutta minun makuuni, mutta moni asia jäi kuitenkin kiertämään ”kehää” ajatuksiini. Vaati hidasta ja keskittyvää lukemista, mutta myös palkitsi.

    1. Hei Elina! Lukukokemuksesi kuulostaa/tuntuu. Itseltäni tämä kokoelma vaati hidasta lukemista, keskittymistä. Aluksi itkupitkuraivarit (miksen tajua-tyyppisesti), mutta kun armahdin itseäni ja annoin tilaa niin vau. Mulle tämän vuoden yksi helmi… sitten loppujen lopuksi. Helmi saattaa olla itse asiassa toimiva metafora kaiken kaikkiaan lukukokemukselle. Löytyy jos on löytyäkseen suhteellisen kovan työn tuloksena. / ja kiitos positiivisesta palautteesta blogitekstistä! ☺️

  2. Tutkielma – ehdotelma! Hieno juttusi Aurinkokellosta ihastuttaa. Huomaan lukeneeni hiukan samoin silmin Ijäksen kirjaa, en vain kyentynyt pistelemään näin pitelemättömän taidokkaasti. Mutta mielenkiintoinen lukukokemus kokoelma todella on minulle tärkeistä ajan, muistin ja jatkuvuuden teemoista.

  3. Huomasin tämän vasta nyt, linkitän runosunnuntaihin.
    Ijäs on aivan tuntematon minulle, paneudun pitkään tekstiisi joskus skarpimmalla päällä!

    1. Ok! Onneksi runosunnuntai tulee kerran viikossa! 😊 Kaisa Ijäksen teksti vaati minulta paljon, mutta silti (tai tästä hankaluudesta johtuen!) lukukokemuksena erinomainen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s