Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Wyndham on perinteinen West End – teatteri Lontoossa. Tuntuu, että sinne tuodaan produktioita, jotka ovat menestyneet ensin off-westend tai sitten sinne tehdään produktioita, jotka myyvät nopeasti ja kalliilla isojen näyttelijänimien takia. Näin esimerkiksi herrojen Patrick Stewartin ja Ian McKellenin tähdittämä Harold PinterinNo Man’s Land vuonna 2016, johon en halunnut ostaa lippuja, koska ne olivat tuhottoman kalliita. Olin Lontoossa myös tuolloin ja totesin, että tämän voin ihan hyvin kokea NT live – esityksenä leffateatterissa, jonka koinkin ja se toimi sellaisenaan. Wyndhamissa olen aikaisemmin käynnyt kerran katsomassa Martin McDonaghin toistaiseksi viimeisimmän näytelmän Hangmenin vuonna 2015, joka itse asiassa nähtiin Suomessa Kansallisteatterissa kotimaisena versiona vuonna 2016.

Tällä kertaa Wyndham-näytelmäksi valikoitui Eugene O’Neillin postuumisti julkaistu moderni klassikko Long Day’s Journey Into Night (kirjoitettu 1940-luvulla, julkaistu 1956). Näytelmä houkutteli. Olen lukenut sen pariin otteeseen ja se on suosikkejani niiltä viime vuosisadan puolenvälin hujakoilla kirjoittaneilta amerikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta, jotka kirjoittivat tiiviitä yhden päivän aikajanalle mahtuvia perhedraamoja, joissa tapahtuu vähän, mutta puhutaan ihan helvetisti. Mennään teksti edellä ja esitykseen valittujen näyttelijöiden tulee olla huippuja, jotta homma toimii.

Näytelmässä riidellään, keskustellaan, vaihdetaan ajatuksia ja muistoja kohtaus kohtaukselta ja paljon on kiinni siitä kuinka näyttelijät kykenevät esittämään roolihahmoa ja toimimaan dialogissa suhteessa toisiinsa. Tämä produktio oli aiemmissa teatteritaloissa (Bristol Old Vic) saanut kritiikkiä mm. liian nopeasta temposta, mutta Wyndhamissa katsojien perslihaksia ja verenkiertoa koeteltiin yli 3,5 tuntia (sisältäen väliajan), joten draamanrakennustilaa oli hyvin keskustelukohtausten välillä ja kohtausten sisällä. Nautin kuta kuinkin jokaisesta minuutista näytelmän esityksen aikana. En tajunnut istuneeni niin pitkään teatterissa. Toki tiesin, että näytelmä on pitkä, mutta vau!

Näytelmässä on 4 keskushahmoa (perhe Tyrone) ja 1 komediallinen hahmo (Tyronen perheen palvelija). Näytelmä sijoittuu perheen kesäkotiin meren lähellä Connecticutissa vuonna 1912 ja aikajana on vajaa vuorokausi aamusta keskiyöhön. Neljä keskushenkilöä ovat vanha aviopari Mary (Lesley Manville) ja James (Jeremy Irons) ja heidän poikansa pikkuveli Edmund (Matthew Beard) ja isoveli James Jr (Rory Keenan) ja palvelija Cathleen (Jessica Regan). Näytelmän yleisesti sanotaan kertovan perheestä, jonka äiti on huumeaddikti (morfiini) ja tämä hiertää perheen välejä. Oikeasti näytelmä kertoo paljon enemmän kuin yhden perheen jäsenen addiktiosta. Yritän selittää tätä tuonnempana, mutta ensin jotain Wyndhamin produktiosta.

Aiemmin blogissani kerroin Julius Caesarin osalta, että nautin lukea näytelmiä ja en aina edes välitä nähdä niitä livenä. Olen vaativa teatterikatsoja/-kokija ja ilmeisesti perinteinen siinä mielessä, että tekstillä on edelleen minulle keskeinen merkitys näytelmäkokemuksessa ja jos ei ole, niin livehomman on toimittava niin hyvin, että jaksan sitä katsoa. Ja en tarkoita, että tekstin tulisi olla perinteinen vaan ihan minkälainen tahansa, mutta jos ”käsikirjoitus” ei toimi, niin esitys sitä tuskin pelastaa. Long Day’s Journey Into Night (jatkossa LDJIN) on kuitenkin sellaista tekstimassaa, että produktion ei tarvitse tukeutua ekstraefekteihin ja näyttämöllepanon kikkailuihin. Yksi huone, muutama tuoli ja pöytä ja se on siinä. Homma keskittyy näyttelijöihin ja siihen kuinka he tuovat henkilöhahmonsa läsnäolevaksi ja toimivat keskenään.

Näytelmässä puhutaan paljon ja pysytään samassa tilassa alusta loppuun saakka. Eri henkilöhahmot ovat harvoin yhtä aikaa lavalla ja käyvätkin usein keskusteluja kahden kesken, joka tuo henkilöhahmoista esille aina uusia piirteitä ja henkilöhahmo ”kehittyy” näytelmän edetessä. Usein käy, että näytelmän päätyttyä lavalla ei ole enää ne samat tyypit, jotka olivat näytelmän alussa – ainakaan katsojalle. Katsojan rooli on tutustua hahmoihin, olla niiden kanssa samaa tai eri mieltä ja reagoida henkilöhahmojen sanomisiin omista lähtökohdista käsin. Tämä toimii minulle ja Wyndhamiin tehdyssä produktiossa tämä toimi minulle ihan helvetin hyvin.

Näytelmässä voisi nähdä olevan vain yhden keskushenkilön ja se voisi olla perheen äiti, jolla on huumeongelma. Äiti on nuorena rakastunut karismaattiseen näyttelijään (perheen isä James) ja jättänyt hyvän kodin katolilaisen luostarin yhteydessä elääkseen raskasta kiertue-elämää. Nyt hän on kuitenkin tuskainen ja kärsivä. Huumeriippuvuus on tehnyt hänestä (hermo)heikon ja perheen miehiltä hän ei saa aina ymmärrystä. Vanhempien lisäksi perheeseen kuuluu nuorin poika, keuhkosairas runoilija Edmund (oih!) ja tämän isoveli, näyttelijä-keikari (kenties isänsä jalanjäljissä) James Jr. Eugene-niminen lapsonen on kuollut varhain. Lapsen menetys, lääkärien hoidot ja raskas kiertue-elämä ovat haurastuttaneet perheen äidin. Lisäksi hän usein toistelee kuinka Edmundin syntymän jälkeen hänen terveytensä heikkeni nopeasti.

Isä on perheen patriarkka, joka haluaa vain elää, tehdä rahaa maakaupoilla ja hänellä on kitupiikin maine ainakin perheen piirissä. James on taustaltaan hyvin köyhästä irlantilaisesta Amerikkaan muuttaneesta perheestä, jonka lapset kasvatti yksin perheen äiti. James on entinen näyttelijä, joka rakastaa ja palvoo Shakespearea (Jeremy Irons!) ja ei oikein osaa arvostaa poikiensa uravalintoja ja kirjallisia ihailun kohteita kuten Baudelairea. Isällä on vahvat mielipiteet, mutta niin on myös jokaisella perheen jäsenellä ja tästä syntyy keskeiset, pääosin sanalliset kahakat heidän välilleen. Pinnan alla kytee tyytymättömyys, pettymykset, menneisyys, köyhyyden pelko ja pitkän elämän aikana tehdyt elämänvalinnat äidin ja isän osalta. Jossittelua tapahtuu.

Näytelmän suola minulle oli erityisesti siinä kuinka Tyronen perheen jäsenet eivät kohtaa tai puhuvat asioitaan usein ”väärälle” perheenjäsenelle. Esimerkiksi äiti puhellessaan menneisyydestään viskisiepolle palvelijalle, olisi voinut kertoa asiansa miehelleen tai pojilleen, isä olisi voinut kertoa rankasta köyhästä menneisyydestään hulivili-pojalleen (James Juniorille) eikä vain jo valmiiksi herkälle Edmundille. Ja toisaalta – juuri tällaiset kohtaamattomuudet rakentavat henkilöhahmoja ja tekevät niistä kiinnostavia. Asioiden ei tule ratketa lavalla katharttisesti vaan jäädä avoimeksi, jotta katsoja voi tehdä omia johtopäätöksiä ja kelailla asioita jälkikäteen tai esityksen aikana.

Oli todella kiehtovaa kokea näytelmä kohtaus kohtaukselta. Jokaisen pääpuhevuorossa olevan perheenjäsenen jutusteluun reagoiva toinen perheenjäsen toimii kuin katsojan äänenä tai reflektiopintana näytelmässä. Puheeseen reagoitiin, esitettiin kysymyksiä, haukuttiin, haastettiin riitaa, sulkeuduttiin tai jäätiin vain kuuntelemaan mitä toisella on sanottavana. Esimerkiksi kohtausta, jossa isä kertoi menneisyydestään teatterialalla (Shakespearesta revyihin – tyyppinen ura), oli ajoittain maagista seurata Edmundin reaktioiden takia. Sisimmässään herkät miehet kohtasivat. Äiti oli edellisessä kohtauksessa etsinyt häämekkoaan (lienee vintillä jemmassa) ja tässä kohtauksessa isä etsi jotakin käsiohjelmaa näytelmästä, jossa oli ollut ja jonka koki merkitykselliseksi, ja Edmund toteaa hiljaisesti kuin ohi mennen, että löytynee varmaan samasta paikasta, josta äidin häämekkokin.

Minulle LDJIN kertoi kohtaamattomuudesta, joka on lempiaiheitani teatterissa. Skismaattisuus ja hiomattomuus ihmissuhteissa on energiaa, josta hyvät (keskustelu)näytelmät syntyvät. Kaikki tarpeellinen on dialogissa ja henkilöhahmot syvenevät kohtaus kohtaukselta. Lopussa ei tule minkään sortin katharsista, asiat ja perheen jäsenten välinen dynamiikka luultavasti jatkuvat samanlaisena tämän yhden päivänkin jälkeen. Jälleen yksi tavallisen tyypillinen päivä Tyronen perheessä. Äiti on hukassa ja sairas, isä junnaa omissa jutuissa pyrkien pitämään perhettä kasassa omalla tavallaan, nuori veli on sairas ja herkkä kaunosielu ja isoveli rellestää minkä rellestää. Näytelmässä humallutaan puoliyötä kohden, asioita sanotaan yhä suoremmin toiselle, mutta kun tulee uusi päivä, niin asiat jatkuvat samaa rataa.

Lavastus Wyndhamin produktiossa oli toimiva. Lavalla oli vain kaikki tarpeellinen ja isän Shakespeare-niteille oli rakennettu huiskean korkea kirjahylly, joka muistutti etäisesti goottilaista alttaria. Kodin huoneen katto oli puolestaan jätetty heijastavaksi ikään kuin katsoja saisi sitä kautta vaikutelman olosta kärpäsenä katolla siis seurata ihmisiä ylhäältä käsin. Huomioni kuitenkin keskittyi näyttelijöiden kehon kieleen, äänenkäyttöön ja ilmeisiin, joten kärpänen katossa – efekti oli vain visuaalinen lavastuksellinen bonus.

Näyttelijöiden työ oli paikoin tajunnan räjäyttävää ja ehdoton tähti näytelmässä oli Lesley Manville perheen äidin roolissa. Huikeaa herkyyttä! Huomasin ajoittain ”katoavani” näyttelijän luomaan perheen äidin henkilöhahmoon ja löysin itseni ihailemassa Lesley Manvillen kykyä välittää henkilöhahmonsa sisäinen energia lavan reunan yli katsomoon. Perheen äidin henkilöhahmossa on potentiaalia olla ärsyttävä, sillä hänen roolinsa perheessä tuntuu olla valittaja, joka ei koe tulevan kuulluksi ja siksi hän käyttää yhä napakampia ja passiivis-aggressiivisempia keinoja saadakseen viestinsä perille. Jostain syystä Lesley Manvillen Mary Tyrone oli kaikkea muuta kuin ärsyttävä, vaan todella mielenkiintoinen hahmo. Manville oli roolissaan maaginen.  Luultavasti parhaimpia naissukupuolen esityksiä, joita olen aikoihin nähnyt.

Mutta koko näyttelijä-ensemble toimi erinomaisesti ja se on pakollista silloin kun näytelmä etenee vahvasti tekstin ja henkilöhahmojen välisen energian kautta. Tämän tyyppisissä näytelmissä helmasyntinä voi joskus olla tolkuton ”ylinäytteleminen” ja silloin siitä tulee uuvuttavaa seurattavaa. Tätä koin tapahtuneen kuitenkin hyvin vähän. Näytelmä oli pitkä syystä. Oli tilaa. Oli taukoja, suvantopaikkoja, hiljaisuutta. Tämä toimi.

Jeremy Irons oli karismaattinen ja Jamesina parhaimmillaan herkullisen skismaattinen ja ihan hillitön ukon vänkyrä. Jeremy Ironsilla näyttelijänä on jykevä taakka erilaisia rooleja ja mielikuvakavalkadi kannettavanaan. Yksi näistä liittyy minulla ainakin Shakespearen tulkintaan. Jouduin esitystä seuratessani sensuroiman omaa repeämistä yhdessä kohtauksessa, jossa perheen isä toi esille Shakespeare-palvontansa. Irons imitoi ylidramaattista (vanhempaa amerikkalaista) Shakespeare-tulkintatapaa. Repeämiseni sensurointi tuli siitä, koska en lopulta ollut varma, oliko kyseessä Ironsin henkilöhahmoon upottama vitsi vai ei. Varmuuden vuoksi sensuroin repeämistäni, vaikka Irons tuntui olevan siinä hetkessä läsnä ”pilke silmäkulmassa” ja jopa hetkeksi irtaantuvan James Tyronen hahmosta ja kommentoiden Shakespeare-tulkintojen historiallista kehitystä lähes omana itsenään. Mene ja tiedä (Who knows).

Poikia näyttelevät Matthew Beard ja Rory Keenan ovat lahjakkaita ja onnistuneita valintoja rooleihinsa tämän tyyppiseen intiimiin keskusteludraamaan. Matthew Beardin nuori runoilija heräsi erityisesti henkiin lausuessaan rakastamiaan runoilijoita ja tämä oli Manvillen äidin monologien tavoin mesmeroivan maagista seurattavaa. Rory Keenanin James Junior oli puolestaan tehokkaan arrogantti kaveri, veijari ja äkkiväärä uhittelija kun sille päälle sattui ja Keenan on rytmikkään fyysinen näyttelijä, jota oli ilo seurata.

Näytelmä oli tragedia, mutta löysin itseni välillä nauramasta henkilöhahmoille. Miksi? Ihminen on naurettava esimerkiksi silloin kun hän on pikkumainen, vahingollisen ylpeä ja pitää kynsin ja hampain kiinni asioista, joissa ei ole mitään järkeä. Nauru on reaktio absurdille ololle, minkä henkilöhahmo välittää minuun katsojana.

Tragedia on erityisen hyvä silloin kun se ei pääty kyyneliin vaan tunteeseen siitä, että on oivaltanut ihmisyydestä jotain keskeistä, joka on samalla hyvin yksityistä, mutta myös hyvin yleisinhimillistä.

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kuvia esityksestä löytyy teatterin sivuilta.

*

Long Day’s Journey Into Night – Wyndham Theatre

Suomeksi: Pitkän päivän matka yöhön

Teksti: Eugene O’Neill

Ohjaus: Richard Eyre

Näyttelijät: Matthew Beard (Edmund Tyrone), Jeremy Irons (James Tyrone), Rory Keenan (James Tyrone jr), Lesley Manville (Mary Tyrone), Jessica Regan (Cathleen)

Luova tiimi: Rob Howell (Set and Costume Design), John Leonard (Sound Design) ja Peter Mumford (Lightning Design)

Esitys nähty 21.3.2018 itse ostetuilla lipuilla

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s