Teatterissa! William Shakespeare: Julius Caesar (Bridge Theatre)

Näin hiljattain kaksi hyvin erilaista näytelmää Lontoossa. Erilaisen niistä teki toteutus. Long Day’s Journey Into Night oli miellyttävän perinteinen ja intiimi keskustelu (riitely-kohtaamattomuus-kohtaaminen) draama ja Julius Caesar poliittinen ja ajankohtainen action-pläjäys ympäri-avoimeen lavaan toteutettuna, jossa toiminta ja teksti olivat tasavertaisia.

Tässä blogitekstissä kirjoitan Julius Caesarista ja vähän myöhemmin tulee teksti Long Day’s Journey Into Night:sta.

William Shakespeare kirjoitti Julius Caesarin arvioituna vuonna 1599 ja se on osa hänen antiikin Roomaan sijoittuvista näytelmistään. Näytelmän keskushenkilö on jalo ja arvostetusta perheestä tuleva Brutus (Ben Whishaw). Hän ja hänen toverinsa suunnittelevat ja toteuttavat Julius Caesarin (David Calder) salamurhan, joka historiallisesti toteutettiin vuonna 44 eaa. Julius Caesar on alkanut muistuttaa heidän ja erityisesti Brutuksen silmissä yhä enemmän tyrannia, mikä ei sovi ideaan tasavaltalaisesta Roomasta. Brutuksen keskeinen ”työpari” ja murhaan sysääjä on Cassius (Michelle Fairley), joka ei ole menestynyt poliittisella urallaan toivomallaan tavalla ja ainakin näytelmätekstin tasolla Cassius tuntuu hakevan syitä salamurhaan enemmän koston näkökulmasta kuin tasavaltalaisen ideologian kautta.

Minulle näytelmä kertoi ideologioiden törmäämisestä, petoksesta ja sanallisesta vaikuttamisesta yksilöön ja massoihin. Yksinvaltius ja tasavaltalaisuus olivat ideologiat, jotka olivat vastakkain. Julius Caesarin vahvasta asemasta hyötyivät jotkin roomalaiset ja JC:n vahvin ja näkyvin tukija on Marcus Antonius (David Morrissey), joka johtaa Rooman kohti keisarivaltaa JC:n salamurhan jälkeen ensin kääntämällä kansan yleisen mielipiteen suremaan murhattua Julius Caesaria ja lopulta sotimalla tasavaltalaisia vastaan.

Näytelmä päättyy tasavaltalaisten tuhoon eikä kerro, mitä sen jälkeen tapahtuu. Historiasta tiedetään, että voittajaosapuoli kokosi triumviraatin, joka myöhemmin hajoaa ja sen yhdestä jäsenestä nuoresta Octaviuksesta (JC:n adoptoima poika) tulee myöhemmin Rooman ensimmäinen keisari (Gaius Julius Caesar Augustus aka keisari Augustus). Näytelmä ei myöskään kerro, miksi JC on niin vetovoimainen, että häntä tuetaan kohti yksinvaltiutta. JC:stä saa kuvan vanhana höppänänä ukkona, joka on helposti ohjailtavissa. Ehkä juurikin tästä syystä hän on hyvä ”johtaja”, jota voi helposti ohjailla kulissien takana. Petoksen näytelmässä tekee kuitenkin Brutus tovereineen. Salaliittoilu ei mene ihan putkeen. Vallankumous on huonosti toteutettu. Ryhmä ei ole valmistautunut ja kelannut loppuun asti toimiaan. Lopulta homma hajoaa sisällissotaan ja salaliittolaisten tuhoon.

Näytelmässä minulle ainakin näytelmätekstin tasolla on ollut merkittävintä eri osapuolien vaikutuskeinot puheen kautta. Cassius on taitava ohjaamaan hyväntahtoista ja jalomielistä Brutusta ja Marcus Antonius on nerokas kansan yleisen mielipiteen kääntäjä hautajaispuheessaan. Hän on saanut luvan pitää hautajaispuheen, jos ei herjaa salamurhaajia millään tavoin. Marcus Antonius ei tätä teekään vaan kiinnittää huomion muun muassa omaan suruunsa ja JC:n persoonaan kansaansa syvästi rakastaneena miehenä. Marcus Antoniuksen vaikuttava viesti on, että väärinymmärretty mies ja hyväntekijä on murhattu. Tämä toimii ja kansa kääntyy Brutusta ja hänen tovereitaan vastaan.

Bridge Theatre on Lontoon uusimpia teatteritaloja ja sen perustivat suhteellisen vähän aikaa sitten paikallisesta Kansallisteatterista irtaantuneet Nicholas Hytner ja Nick Starr. Isoja nimiä kummatkin. Julius Caesar on Bridgen toinen teatteriproduktio ikinä.

Fanitan Shakespearea, mutta Julius Caesar ei ole koskaan ollut suosikkinäytelmiäni. Se on tekstin tasolla tuntunut aikamoiselta hutaisulta tai jopa torsolta. Kaikki tapahtuu liian nopeasti ja yksittäisiä kohtauksia lukuunottamatta näytelmä tuntuu liian levottomalta. Kaipaan Shakespearesta rauhaa keskittyä sanoihin ja henkilöhahmojen motiiveihin ja kriiseihin ja Julius Caesarissa tätä on minun makuuni hyvin vähän. Klassikoiksi näytelmästä ovat nouseet muutamat kohtaukset, joissa Brutus ja Cassius ovat äänessä sekä Marcus Antoniuksen puhe kansan mielipiteen kääntämiseksi.

Näytelmien lukeminen on yksi suosikkipuuhiani ja en aina edes välitä mennä niitä katsomaan livenä, mutta kun sen teen, niin haluan kokea jotakin ainutlaatuista, johon minulla on aika kovat kriteerit. Ei sähläystä, näyttelijöiden on oltava uskottavia roolissaan, lavasteet ja rekvisiitan tulee olla tarkoituksen mukaisia (ei tarkoita näytelmän sisäisen ajan mukaisia), katsojaa ei saa aliarvioida (hankalaa kriittisyyteni takia), haluan viihtyä, haluan todellisuudesta ja istumapaikastani irtaannuttavan kokemuksen. Haluan nauraa, reagoida, ärsyyntyä, haltioitua, liikuttua, vaivata älyäni, oppia jotakin uutta ihmisestä, nähdä toisin ja uskoa ihmiseen. Kovat kriteerit siis.

Minkälainen produktio Bridgen Julius Caesar oli? Näytelmä oli toteutettu osittain immersiiviseksi. Ne katsojat, jotka valitsivat nk. permantopaikat seisoivat, liikkuivat ja osallistuivat näytelmän toteutukseen lavakuopassa kansana. Kansa on massaa, jota liikutellaan tapahtumasta ja mielipidevaihdoksesta toiseen. Huomasin itse ajoittain enemmän seuraavan tätä toimintaa kuin mitä eri muotoisilla lavoilla tapahtui näyttelijöiden toimesta. Tämä oli kiinnostavaa. Olen kiinnostunut teatterista mediana ja erilaiset näytelmätekstin toteutustavat kiinnostavat minua. Valitettavasti tämä oli myös minulle esityksen heikkous. Näyttelijöiden työskentely dialogeissa ja monologeissa oli tämän vuoksi ajoittain levotonta, koska heidät oli ilmeisesti ohjattu ottamaan huomioon heidän ympärilleen rakentunut yleisö. Ja joissakin osin sain kuunnella roolihahmon puhetta tuijottaen yksittäisen näyttelijän selkää. Toisaalta tämäkin oli osa kokemusta.

Julius Caesar on kaoottinen näytelmätekstinä ja erityisesti loppupuolen taistelukenttä- ja bunkkerikohtaukset ovat kokonaisuutta hajottavia. Niin myös tässä näytelmän esitystoteutuksessa. Esitysmonttuun oli roudattu paljon sotatanner-rekvisiittaa, jonka keskelle näyttelijät hukkuivat. Loppupuolesta tuntumaksi jäi, että näyttelijät ryntäsivät lavalle nopeasti sanomaan jotakin ja tekemään jotakin (usein tappamaan itsensä) ja sitten taas mentiin hillittömällä räiskeellä. Mäiske, valot, kovaääniset efektit, savu, musiikki ja kaaos kenties kuvasivat kuitenkin hyvin poliittisesti epävakaata aikaa, joka näytelmään sisältyy. Lisäksi sota on yhtä kaaosta ja kesken taistelun melskeen ei kannata jäädä runoilemaan syvääluotaavia aatoksia eetoksista tai pääsee hengestään kesken ajatuksen.  Loppuun katsoja sai aimo annoksen klassista Shakespearea: jengiä kuolee tällä kertaa pääosin oman käden kautta peräkanaa tiiviiden monologiensa saattelemana.

Bridgen Julius Caesar on tuotu tähän päivään. Hyvästi tuulessa lepattavat toogat. Näytelmän toteutuksesta mieleeni tuli ainakin nykyinen meno American Yhdysvalloissa ja JC:ssä oli eittämättä kyseisen osavaltioiden yhteenliittymän pomon piirteitä. Lisäksi JC:n suosion ylläpitämiseksi suunnitellun mainoskampanjan lay-out muistutti erehdyttävästi erään Trumpin presidentinvaalimainoskampanjaa. Kansalle tarjottiin myös sirkushuveja, jotta he eivät vaivaisi päätään poliittisilla kommervenkeillä. Esimerkiksi näytelmän esitys käynnistyi menevillä brittirockin shoe-gazing- ja  kaljanlanttaustunnareilla. Hengennostatusta JC:n kannattajille, jonka vastapainona Brutuksen akateeminen nörttihabitus tuntui kirkkaalta huutomerkiltä ja itselleni hyvin virkistävältä kesken populistisen mölyn. Jo vain.

Ajattelin jälkeen päin, että tämä näytelmä toimii varmasti hyvin nuorille ja iloitsin siitä, että nuoria halutaan teatteriin. Ja nuoria paikalla olikin ilahduttavan paljon! Esityksen energia sinkoili, poksahteli ja välittyi kyllä myös istumapaikoille erinomaisesti ja teki näytelmästä loppujen lopuksi kuitenkin hyvän kokemuksen. Ei erinomaisen, mutta hyvän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Photography/Copyright: Manuel Harlan

Video: Mark Yeoman (Bridge Theatre You Tube Channel)

Näytelmä teatterin sivuilla

*

Julius Caesar – Bridge Theatre

Teksti: William Shakespeare

Ohjaus: Nicholas Hytner

Näyttelijät: Adjoa Andoh (Casca), David Calder (Julius Caesar), Leaphia Darko (Portia), Rosie Ede (Marullus/Artemidorus), Michelle Fairley (Caius Cassius), Leila Farzad (Decius Brutus), Fred Fergus (Lucius/Cinna-runoilija/Street Band), Zachary Hart (Philo/Claudius/Street Band), Wendy Kweh (Calpurnia/Varro), David Morrissey (Marcus Antonius), Mark Penfold (Lepidus/Caius Ligarius/Soothsayer), Abraham Popoola (Trebonius/Street Band), Sid Sagar (Flavius/Popilius Lena), Nick Sampson (Cinna), Hannah Stokely (Metellus Cimber), Ben Whishaw (Marcus Brutus), Kit Young (Octavius/Street Band)

Luova tiimi: Bunny Christie (Production Design), Christina Cunningham (Costume Design), Bruno Poet (Lighting Design), Paul Arditti (Sound Design), Nick Powell (Composer), Kate Waters (Fight Director)

Esitys nähty 20.3.2018 Bridge Theare:ssa itse ostetuilla lipuilla

*

Joitakin Lontoon teatterikokemuksia aiemmilta vuosilta:

Euripides: Bakkhai, Almeida Theatre – jumalista ja ihmisistä

Martin McDonaghin Hangmen Wyndhamissa

Blogiini kirjoittanut aiemmin Julius Caesar – näytelmästä tekstinä:

William Shakespeare: Julius Caesar