Marguerite Duras: Kirjoitan

Lyhyt kirja. Kaksi osaa. Näistä ensimmäisessä  esseetyyppisessä tekstissä Kirjoitan Marguerite Duras (1914-1996) tuo esille testamentinomaisesti ajatuksiaan kirjoittamisesta ja siihen liittyvästä yksinäisyydestä. Duras kirjoittaa lukuisia ajatelmia kirjailijan elämästä talossa, jossa hänen tekstinsä ovat syntyneet. Toinen osa nimeltään Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema, jossa Duras taikoo esille tiiviiden aforistisiltakin tuntuvien virkkeiden kautta toisen maailmansodan jättämät jäljet ihmiseen ja minkälaisia muotoja menetettyjen sureminen saa pääosin kollektiivisena tapahtumana. Duras menetti oman pikkuveljensä Ranskan Indokiinassa (nyk. Vietnam) ja alkusanoissaan kirjan suomentaja Annika Idström muun muassa pohtii, kuinka Durasin teksti on ”runoelma elämän viattomuudesta, oodi kuolleelle pikkuveljelle.”

En oikeastaan halua paljoakaan kertoa kirjan sisällöstä tai sen lukukokemuksesta. Olen huono kirjoittamaan ja pohtimaan kirjailijoiden henkilökohtaisia mietteitä saati heidän henkilöhistoriaansa. Nämä eivät ole koskaan erityisesti kiinnostaneet minua. Taiteilijaelämäkertoja, muistelmia ja sen sellaisia luen vähän. Olen yrittänyt, mutta ne jäävät usein kesken. Olen kirjallisuudessa enemmän kiinnostunut siitä, mitä kirjailijan teksti saa minussa aikaan kuin mitä hän persoonana tai kirjailijapersoonana saa minussa aikaan.

Tässä kahden lyhyen tiivin tekstikokoelmassa on muutama viittaus Durasilta hänen omiin teksteihinsä, mutta koska en ole lukenut niitä, niin nämä kohdat jäivät lähes mykiksi minulle. Joskus on kyllä ihan kiinnostavaa lukea, mitä kirjailija kertoo omista teksteistään, mutta edelleenkin olen sillä kannalla, että en voi omaksua hänen näkemystään tai taustoitustaan vaan lukutapahtuma tai oikeastaan tulkinta ja lukukokemus ovat minulle tärkeimpiä. Näin erityisesti proosan kohdalla.

Saan kiinni kyllä ajatuksesta, että lukukokemus voi syventyä, kun tietää mistä lähtökohdista se on kirjoitettu, mutta syventymistä on monenlaista. Koen, että jos otan selville liikaa mitä kirjailija on itse kertonut esimerkiksi romaanista, niin se a) saattaa ohjata lukukokemustani liikaa (mitä kaikkea jääkään silloin havaitsematta!) ja b) käännyn enemmän kirjailijan puoleen kuin tekstin puoleen.

Kirjoitan – kokonaisuuden voi nähdä biografisena. Duras kertoo miljööstä, jossa hän on kirjoittanut ja mitä tuo miljöö saa hänessä aikaan. Duras kertoo kirjailijan kokemasta yksinäisyydestä, joka voi muistuttaa myös hulluutta, jos sille antaa negatiivisen vallan ihmisessä. Kirja kertoi minulle kuitenkin enemmän kirjoittamisesta ja kuolemasta. Kirjassa on huikea kohta, jossa Duras tekee kärpäsen kuolemasta laajoja kirjoittamisen filosofiaan ja kirjoittamisen kokemustakin kuvaavia ajatuksia. En halua paljastaa enempää.

Lopuksi sokerina pohjalla muutama lainaus Durasin tekstistä.

”Moitin kirjoja yleensä siitä, etteivät ne ole vapaita. Kirjoituksen läpi näkyy että ne tekemällä tehdään ja suunnitellaan sääntöjen, muotin mukaan. Kirjailija toimii usein itsensä tarkastajana. Ryhtyy itselleen poliisiksi. Näin hän kaiketi etsii oikeaa muotoa eli sitä kaikkein sujuvinta, selkeintä ja harmittominta. Vieläkin on kuolleita sukupolvia jotka kirjoittavat tekosiveitä kirjoja. Jopa nuoret kirjoittavat niitä, viehättäviä kirjoja jotka eivät jää mieleen, joissa ei ole yötä. Eikä hiljaisuutta. Kirjoja ilman todellista tekijää, siis. Kirjoja joita luetaan hetkessä, kun tapetaan aikaa, matkustellaan. Ei kirjoja jotka pureutuvat tajuntaan ja ilmaisevat koko elämän mustan surun, joka on kaiken ajattelun yhteistä aluetta.

En tiedä mitä kirja oikeastaan on. Kukaan ei tiedä. Mutta kun sellainen tulee eteen, sen tunnistaa. Ja kun ei ole mitään senkin tietää, samalla tavalla kuin tajuaa että on olemassa, että ei ole vielä kuollut.” (kursiivi ei omiani)

*

”Arvosteluja lukiessani olinkin melkein aina hyvilläni, kun niissä sanottiin, että kirja ei muistuta mitään. Toisin sanoen, se tavoitti kirjailijan perimmäisen yksinäisyyden.”

*

”Yksin oleminen kirjoittamattoman kirjan kanssa on uinumista ihmiskunnan ensimmäisessä unessa. Sitä se on. Se on yksinoloa kirjoituksen kanssa, joka on kesannolla. Se on yritystä olla kuolematta siihen.”

*

”En pysty sanomaan enää mitään.

En kirjoittamaan enää mitään.

Pitäisi olla kirjoittamattoman kirjoitusta. Jonain päivänä se tulee. Kirjoitus on niukkaa: ei kielioppia, pelkkiä sanoja. Sanoja joita kielioppi ei kanna. Eksyneitä. Siihen kirjoitettuja. Ja hylättyjä saman tien.”

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Marguerite Duras: Kirjoitan

1993, suom. Annika Idström, 2005 Like

95 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Päivi Kosonen (2013)

Sinisen linnan kirjasto (2013)

Pasi Salminen (Kiiltomato.net, 2005)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s