Jukka Viikilä: Runoja I – II

Näppärää, älypyrskähtelevää, hauska, ilkikurista, pirskahtelevaa, lakonista, banaalia, kuivaa, banaani, laatikkomaista, pintaisaa, liukasta, karua, tahmeaa, heittävää (sisälle ja ulos, samanaikaisesti ja erikseen), hölöä, vittuilevaa, baarissa, ovelaa, lempeää, humaania, hitaasti syttyvää (lukijassa), kuvailevaa, järjestelevää, erittelevää, toteavaa, kysymyksiä esittävää.

Tästä on moneksi. Näin ajattelin lukiessani Jukka Viikilän runoja. Tämä ehkä hieman yllätti minut, koska niiden tyyli tuntuu hyvin samalta runosta toiseen. Asioita todetaan ja sen jälkeen odotetaan reaktiota.

Ajattelin runojen tyylistä muun muassa näin:

Tyyli on selkeä, tulkinta ei ole selkeä. Vaihtoehdot: jatka lukemista ja anna vaikuttaa.

Tyyli on selkeä, tulkinta on selkeä. Vaihtoehdot: jatka lukemista ja anna vaikuttaa.

*

Mistä nämä runot kertoivat? Onko se edes mielekäs kysymys? Luin hiljaittain Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta, jossa päähenkilö, lusmuileva ihmisten ja ilmiöiden välitilan itsellään täyttävä antilungisti Adam toteaa pariin otteeseen uteliaalle kysyjälle, että runot eivät kerro mistään. Tätä hetken pohtiessani voin hahmotella ajatukseni tässä niin, että runot eivät kerro mistään vaan ihminen kertoo mistä runot kertovat. Siis tulkinta syntyy lukijassa postmodernilta haiskahtavan reseptioestetiikan ja kirjallisuus/viestintätutkimuksen tutkimusnäkökulmin ajateltuna.

Jos kertomisen sijasta nostaisin joitakin aiheita, teemoja tai motiiveja, jotka lukukokemuksen jälkeen nousivat takaisin pinnalle, niin tässä luettelo: Autoja, naisia, tennistä, miehiä, eläimiä, ihmisten luontosuhteita, autoja, kysymyksiä, seksiä, kaupunkikulttuuria, Jeesus, arvoituksia, kysymyksiä, heittoja, ihmisten välisiä suhteita ja autoja. Näitä ei kannata niputtaa yhden sisäisen kertojaäänen kiinnostuksen kohteiksi. Kokoelman runoilla ei mielestäni ole yhtä sisäistä kertojaa vaan ne tuntuvat enemmänkin kirjoittajansa paperille asetetuilta sanoilta kokeilla mikä ja minkälainen impressio niistä jää. Runoista yksi suosikkini oli tämä:

”Muistakaa että jokainen metsän puu on elämän puu.

Puun voi sahata poikki, koska elämää on kaikkialla.

Sahattu puu voidaan kuljettaa paperitehtaaseen,

mutta muistakaa että jokainen paperi on elämän sana tälle päivälle.

Paperin voi polttaa uunissa, koska sama sana toistuu kaikkialla.

Muistakaa että jokaisessa ihmisessä kasvaa sisällä elämän puu.

Ihmisen voi sahata poikki niin kuin puun, koska ihminen on kaikkialla.

Mutta muistakaa että vaikka elämä tapahtuu kaikkialla,

on sen jokainen koti sen ainoa koti”

s. 9

Toiston, vertailun ja ilmiön ympärillä kehräämisestä syntyy runo, joka saa minut pohtimaan esimerkiksi elämän pyhyyttä, elämään tässä vertautuu niin luonto (puu), kirjallisuus/sana kuin ihminen. Elämän voi tuhota, mutta kun sen teet, niin tuhoat jotakin ainutlaatuista.

Moni kaksoiskokoelman (Runoja I – II) tuntui kertovan (!) minulle ilmiöistä ja ilmiöiden välisestä vuoropuhelusta, vuorovaikutuksesta, vuorotyöstä, työvuorosta ja aikavuoroisuudesta ilman u:ta. Runous on keino tuottaa ja testata ajattelua. Missä menevät sen rajat ja mahdollisesti mitä rajan toisella puolella on? Ilmiön voi nähdä muotoonsa kasvaneelta tai kasvatetulta organismilta, mutta se voi olla muutakin kun lukija asettaa itsensä altiiksi runon keinoilla tutkia jotakin ilmiötä (tai miksei juuri myös lukijan kykyjä ja keinoja lukea runoutta tai kirjallisuutta).

*

Lukukokemukseeni sisältyi liikettä, jolla tarkoitan kai jotain sellaista minkä voi yhdistää lukunopeuteen ja lukutapaan. Sekä siihen, että runon lukutila voi viedä sen verran mennessään, että unohdan tai haluan unohtaa ajan ja paikan. Ajattelin esimerkiksi näin:

Liike hidas, paikoillaanolo, suunta edestakainen ja etenevä

Kuin menisi veden alle uima-altaassa ja arvuuttelisi kuinka kauan pystyy pitämään hengitystään ennen kuin olisi noustava metelin keskelle

Annettava vaikuttaa, mutta jos teepussin unohtaa teekuppiin, niin juotavaksi tarkoitetusta tulee liian vahvaa.

Inhimillisen tiivistä, ilmatiivis ja sopivasti ilmava, jotta ei tule oloa kuin olisi tyhjiössä

Hain kalasaalista. Hain ei tarvitse pidättää hengitystä veden alla. Sain sieniä, joista tunnistin suurimman osan.

*

Eräänlainen lukutapani kuvaus Viikilän runojen äärellä voisi kuvailla myös näin: Muodostetaan kehiä sanojen ja ilmiöiden äärellä. Pinta on jähmeää massaa tai ainetta, johon jää jälki kun sitä käsitellään. Tuo jälki, ensimmäinen kehä, on runon pohja/ydin. Sitten tarkastellaan kehää, kierretään tikkua/kynää kehässä ja poimitaan kehän jättämä jälki uudelle paperille. Se on runo.

Tämä alkaa muistuttamaan etäisesti hermeneuttista kehää tai spiraalia. Pääseekö siitä koskaan ulos?

*

Voisin kirjoittaa tästä ihan oikeankin kirja-arvion, mutta se tuntuu ajatuksena mahdottoman kuivalta. Mahdoton ja kuiva. Vähän kuin tulkinta ja tyyli.

Voisiko näistä olla aforismeiksi?

Mietin ihmisen kykyä ja mielikuvitusta kirjoittaa tiivisti ja samalla rikkaasti. Ja ihmisen kykyä mielikuvituksen kautta kirjoittaa vähän sanoja ja paljon ajatuksia.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jukka Viikilä: Runoja I – II

Sisältää kaksi kokoelmaa, jotka julkaistu vuosina 2008 ja 2010

2017 Gummerus 210 sivua

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Arvostelukappale

*

Jukka Viikilän runoista ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja / Runoja I – II

Riitta / Kirja vieköön! / Runoja I – II

Jussi Korhonen Viikilän esikoiskokoelmasta (Kiiltomato.net)

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Jukka Viikilä: Runoja I – II

  1. Muistaakseni nämä eivät minulle oikein avautuneet tai minua puhutelleet. Kuivakka aforistinen tyyli. Aika paljon taisi olla Saksan autobahnoja? Kokoelma on hyllyssä, voisin kokeilla jossain välissä miltä nyt tuntuvat kun enemmän runouden luentaa on alla.

    Liitan #runosunnontaihin jos sopii.

    1. Hei Riitta! Laita ihmeessä runosunnuntaihin! Kiitos! 🙂 / Mulle tällainen kuivakka tyyli joskus toimii, koska sitten kun pääsee sisälle tuon tyylin keinoihin, niin on olo kuin olisi heitetty popkornikoneeseen. / Runokirjoihin palaaminen on kyllä mieluisaa puuhaa. Harvemmin tulee luettua jokin romaani uudestaan, mutta runokirjoja voin lukea suruttaa uudelleen. Aukeaa eri tavalla ajan kuluessa. Näin toki romaanitkin parhaassa tapauksessa, mutta runojen kielellinen ilmaisu on jotain sellaista, että siinä ajattelu sykkii proosatekstiä lukiessa ihan omissa tiloissaan. Ja ne tilat antavat energiaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s