Teatteri: Juha Hurme: Lemminkäinen

Jossakin päin Niemeä reilut tuhat vuotta sitten elettiin Rautakautta. Tässä tarinassa on Ema, voimakas äitihahmo, jolla on kaksi lasta. Hän suosii toista ja toisen syntymää hän ei toivonut. Pitkän huiskea Fleming-Lemminkäinen on Eman suosikki ja hukkapätkä jäännöserä Lemminkäinen sai isoveljensä nimenkin lainaan, jotta varmasti muistaisi, että on vain varjo veljestään. Näytelmän kokijana tulin kyllä ajatelleeksi, että F-Lemminkäinen on kyllä aikamoinen tohvelisankari, virran mukana kuljeksija ja tollo siinä missä Lemminkäinen on skarppi tyyppi, joka saa oikeasti jotakin aikaiseksi. Kummallakin sydän paikallaan, joten hyviä ihmisiä kummatkin.

*

Seuraa ainakin juonipaljatuksia

*

Ema vahvana matriarkkana johtaa organisaatiota, joka tuottaa halpaa asetavaraa etelästä lahden toiselta puolelta ja lähettää lapsensa bisnesmatkoille hoitamaan organisaation etuja. Näihin matkoihin kuuluu usein sotiminen. Tästä tuli mieleeni kuinka antiikin tutkija Ari Saastamoinen kirjassaan Tuhat tietä Roomaan kertoo, että expeditio (lat.) ei ole alun alkujaan tarkoittanut tutkimusmatkaa (engl. expedition) vaan sotaretkeä.

Lemminkäisten reissuilla mukana kulkee aseenkantajana maailmanmies Tiera, joka on selvillä persialaisen Avicennan (980-1037) filosofiasta ja uskonnosta, jonka Tiera on itselleen maailmankatsomuksekseen omaksunut. Tieran vaimo Tuira on vahva nainen hänkin ja on saanut osakseen aavistella luonnonmerkeistä kaikenlaisia kohtaloita ihmisille. Eman organisaatioon kuuluu myös sinne myyty Kyllikki, joka on naitettu Fleming-Lemminkäiselle. Jälleen yksi skarppi nainen, joka laittaa hösseliksi, kun kyllästyy urpoilevaan mieheensä ja Eman sortoon, joka kohdistuu häneen klaanin nuorimpana vaimonpuolena.

38543662750_77a260f26c_z

Lopussa kuolevat melkein koko sakki shakeapearemaisesti kertaheitolla miekkaan, jota edelsi kovin silosäikeisesti tai hamletiaanisesti luottomiehensä Tieran kuolemasta runoileva Fleming-Lemminkäinen. F-Lemminkäinen valitsi pupupöksyisyydessään miekan sijasta kylmän tyhjiön lopukseen.

Ema ja Tuira puolestaan surmattiin propagandakoneiston tarpeisiin. Eman organisaation vastavoima Louhivuori on velmu pohjoisen emäntä, johon minulle ainakin sekoittui mukaan faustimaista salamyhkäisyyttä, oveluutta ja bakkanaalista tekemisen meininkiä.

39642499194_51af94e52b_z

*

Aikani ajattelin mitä mitenkin tapahtui.

Jos jostakin jotakin hain niin hakevia haituvia

sanoista sepän säilästä turmion tuivertamasta tuhosta ihmisen inahduksista historian hivuksista 

Jos jotakin kirjoitan, kanavoin sen merkkeihin merkitysten kokijan kohotetun kuolevaisen horinoihin. 

Hengestä ja ihmisestä kirjoitan mitä lavalla tapahtuvi. Se täs roti ja pyrkimys on mitä vakain 

*

Mistä näytelmä kertoi? Mietin tätä aikani. Luultavasti ei mistään. Näin ainakin Aamulehti paljasti Juha Hurmeen sanoneen toimittajille ennen näytelmän ensi-iltaa.

Mitäs tästä hötkyilemään. Tämähän on hyvä juttu, että tekijä ei ennakolta kerro miten näytelmää tulisi tulkita.

Joten minkäslaisia ajatuksia näytelmä sitten herätteli minussa sen nähtyäni?

Vuosi on noin tuhat-jotakin pohjoisessa ja nykyisen Suomen alueella elää joukko ihmisiä, jotka haluavat elää, siis olla olemassa, ja eivät paljon muista välitä kunhan eivät tule omaa juttua sotkemaan. On siis pyrintöjä säilyä hengissä ja nauttia matkasta. Lemminkäiset ovat Emansa sotanappuloita ja työmiehiä Tieroineen kunnes Kyllikki saa tarpeekseen, haluaa valtaa tai ainakin muutosta. Petetty ja sorrettu nainen on vaarallinen voima, jonka aliarvioiminen voi johtaa täystuhoon. Kyllikki liittoutuu Eman vihollisen kanssa ja lopussa kuolevat kaikki paitsi vihollinen. Surkea on ihmisen osa, kun ryhtyy kilpasille itseään vahvempia vastaan ja ei ole strategin lahjoilla varustettu. Sisulla pääsee suhteellisen pitkälle tai ainakin saa yli-inhimilliset voimat (joista kansalliset urheilusankarit on tehty kun oikein silmiiin katsotaan) kunnes kupsastaa kuusesta katajaan. Sisun juuri on raivo alistetusta asemasta ja häviöllä olon tunteesta. Sisu muistuttaa myös paljon hybristä. Hybriksen palkka tulee Nemesikseltä.

Lemminkäinen (as näytelmänä) oli kiinnostava sekoitus erilaisia teatteriperinteitä. Välillä oltiin koulunäytelmien todellisuudessa (kuolihan edes yksi ihminen selälleen toinen jalka koukussa?) ja itselleni tarttui tuntumaksi myös jotakin absurdia, jotakin shakespearea ja vaikka brechtiläistä vieraannuttamista laulukappalein. Näytelmän musiikkikohtaukset olivat usein kuorona toteutettu ja sellaisinaan vaikuttavia. Katsojan osaa näytelmän katsojana koeteltiin myös monologien kautta, joissa henkilöhahmot toivat näkökulmaansa esille toimintaa keskeyttävinä kertojina ja tuntojensa purkajina.

Petetty nainen on kirjallisena hahmona klassikko. Tein ajatusvierailun Kyllikin hahmon kautta Euripideen Medeiaan ja esimerkiksi Louhivuoren hahmon kautta samaisen antiikin klassikkotragedistin Bakkhantteihin. Louhivuori muistutti myös faustimaista hahmoa, joka sekin on kova tyyppiklassikko kirjallisuudessa ja teatterissa. Välillä käytiin Shakespearen todellisuudessa ja F-Lemmingistä tuli herkkä ja syvällinen mies vasta siinä hetkessä, kun kuolema osui kohdalle. Vähän liian myöhäistä, F-Lemminkäinen. Jos olisit skarpannut aikaisemmin eli arvostanut vaimoasi ja puolustanut veljeäsi (vai siskoasi?) Lemminkäistä, niin asiat olisivat voineet olla toisin. Fleming-Lemminkäinen oli kumma narri, joka putosi polvilleen ja viisastui vasta silloin kun elämän reaaliteetit osuivat kohdalle. Tragikoominen hahmo.

Näytelmässä piikiteltiin. Ei huumeita Puujalka – hoo! vaan kaikenlaiselle sellaiselle nyky-yhteiskunnalliselle keskustelulle ja asenneilmapiirille, jolla rakennetaan muureja ihmisten ja ihmisten ja heidän omien tunteidensa välille. Juha Hurme palautti ruotsinkielen ja Suomen ruotsinkielisten kulttuuriperinnön keskusteluun Finlandia-palkintopuheessaan. Lemminkäisessä puhuttiin ruotsia yhdessä kohtauksessa ja jos vittu, puuro ja lungiutuminen eivät tulleet ruotsinkielisestä puheesta selväksi, niin niitä katsoja saa tihrustaa piirtoheitinkalvoteksteinä takaseinältä. Eman puheissa ja asenteissa puolestaan tuli minulle katsojana selväksi, että organisaation johtaminen hoidetaan nepotismilla ja jargonilla. Suosikiksi valitaan tyhmä keulakuva ja muut puhutaan pyörryksiin helvetin hienoilla lauseilla, joissa voi kyllä olla ihan oikeasti sisältöäkin ja pointteja kolmesta useampaan, mutta saattaa sulkea ulos sellaiset, jotka kaipaavat lihaa luiden ympärille. Tykyily nousi myös yhdeksi taukojumppapalaksi Louhivuoren muovatessa joukkojaan tehokkaiksi. Siinäkö hänen salaisuutensa johtajana? Ei se, että työkykyä esimerkiksi ylläpidetään kivaksi naamioidulla yhteisliikuntasessiolla vaan sillä, että työntekijät saadaan tekemään jotakin suhteellisen hölmönoloista aktiviteettia, jota jokainen voi hävetä jälkeenpäin omissa oloissaan. Ryhmähenki voimistuu tai tihentyy, kun taustalla on kollektiivisesti jaettu häpeän hetki. Laitoin tähän vähän omaani nimimerkillä kokemusta on epäonnistuneesta tykyilystä. 

Tulin pohtineeksi esityksen jälkeen myös kaveria ei jätetä ellei ole oma henki lähdössä -mentaliteettia ja Niemen monituista kulttuurielämää. Kauppaa käydään yli rajojen (voi tarkoittaa myös sotimista), kieliryhmiä on monia (jopa suomeksi) ja ajattelun juuria on tuotu Niemelle maailmanmatkaajien mukana. Näytelmän käsiohjelmassa on pitkät pätkät Juha Hurmeen Niemestä, josta voi saada esimerkiksi tulkinnallisia tai sitten vain opettavaisia ajatelmia näytelmän miljööseen ja sen henkilöhahmojen todellisuuteen.

*

En löytänyt näytelmästä yhtä alusta loppuun samaistuttavaa henkilöhahmoa. Otetaan uudestaan. En löytänyt näytelmästä minulle sellaista henkilöhahmoa, johon samaistuin näytelmän alusta loppuun. Paloja sieltä, tuota tuolta, mutta en ollut yksikään näytelmän hahmoista näytelmää seuratessani. Tämä juttu toimii minulle. Olen ulkopuolinen katsoja. Toki voisin pohtia, että johtuiko tämä siitä, että henkilöhahmojen motiivit jäivät minulle ajoittain epäselviksi ja/vai olivatko he minulle enemmänkin henkilötyyppejä, karikatyyreja jostakin? Esittivätkö he jotakin tunnetta, mielipidettä, olemisen tapaa? Katsoja-tulkitsija-esitysfiilistelijä pääsee helpolla minun tapauksessani kun ei tarvitse ryhtyä pohtimaan syvemmin henkilöhahmojen psykoloogillisia rakennelmia.

Psykologinen realismi ja vaikka Henrik Ibsen is so last (last) century. Psykologisen realismin bongasin lukiessani kaunokirjallisuuden historiaa. Todettakoon, että perinteisessä mielessä kaunokirjallisuudelta toivotaan psykologista realismia. Ei tämä kyllä mikään tietokirjakaan ollut kun puuttui lähdeviitteet ja -luettelo, asiasanahakemisto, henkilöhakemisto ja tutkinto. Ja heitetään tähän vielä vaikka tällainen ajatelma: Esitys on audio-visuaalis-plastinen tutkielma kirjallisessa muodossa olevasta näytelmästä. Jodotan virtuaalisesti paikallisesta kirjastosta ntamon kustantamaa tekstiä Juha Hurme: Lemminkäinen. Kohtasin esityksen aikana joitakin kielenhahmottamisen komplikaatioita. Ja tykkään myös lukea näytelmiä.  

No niin.

Tähän loppuun lainaus Gaudeamuksen sivuilta heidän vuonna 2017 julkaisemansa Quentin Meillassouxin Ääreellisyyden jälkeen -teoksesta. Gaudeamuksessa esittävät kirjan olevan spekulatiivisen realismin ajattelusuuntauksen avainteos. Mukaan tarttui myös teoksen suomentajan ja jälkisanoittajan ajatuksia.

”Kaikki todella voi romahtaa – niin puut kuin tähdetkin, niin tähdet kuin laitkin, niin fysikaaliset kuin loogisetkin lait. Eikä tämä johdu siitä, että jokin ylempi laki määräisi kaiken tuhoutuvaksi. Sen sijaan syynä on ylemmän lain puuttuminen, lain, joka kykenisi säästämään tuhoutumiselta tietyn olion, oli se mikä tahansa.”

”Meillassoux vaatii äärellisyyden jälkeiseltä ajattelulta kylmäpäisyyttä, luopumista ’sielun väristyksistä’, niistä subjektiivisista tunnekuohuista, jotka ulkopuoli herättää, mutta hän jättää tulevien töidensä selvitettäväksi, mitä totuus tarkoittaa subjektin kannalta. Tätä Äärellisyyden jälkeen ei juurikaan selvitä, ainakaan systemaattisesti. Toisaalta Meillassoux itsekin korostaa teoksensa luonnetta pelkkänä avauksena: sen on tarkoitus vain ’vakuuttaa, että ajattelun absolutisoivan merkityksen löytäminen on paitsi mahdollista myös polttava tehtävä’.”
Ari Korhonen / Suomentajan jälkisanat

Lähde: Gaudeamus (Quentin Meillassoux: Ääreellisyyden jälkeen)

*

Oikeasti loppuun haluaisin kehua esityksen toteutusta. Pidin ihan helvetisti karusta tai yksinkertaisesta lavastuksesta ja rekvisiitasta. Keskityttiin oleelliseen ja tekemisen meininkiin. Musiikkia ja etenkin kuorokohtauksia jo kehuin yllä. Ne toimivat itsenäisesti ja samalla osana kokonaisuutta irtaannuttaen minut esityksen kokijana ajoittain rempseäksi puskafarssiksi heittäytyvästä meiningistä lavalla. Pidin myös siitä, että yleisöä puhuteltiin paikka paikoin suoraan tai niin ainakin tulkitsin sen, jos näyttelijä esittää monologinsa kohti yleisöä. Tämä puhe on sinulle, miten reagoit? Ei tullut sellaista oloa, että näyttämön ja katsojien välissä olisi lasiseinä (miten ikinä tämän haluaakaan ymmärtää) tai television ruutu, josta katsoja tarkkailee esitystä. Katsojat hengittivät samaa ilmaa lavalla työskentelevien kanssa yhdessä tilassa. Ja helvetisti pidin myös näytelmän soundimaailmasta. Muusikkojen työskentely ja rikkaan ääniefektirepertuaarin tuottaminen oli tehty näkyväksi myös yleisölle. Muusikot olivat osa esityskokonaisuutta eivätkä jemmassa jossakin montussa ja ääniraidoilla. Pidin paljon myös henkilöhahmoihin ja heidän kauttaan esitykseen upotetuista ele- ja liikekieli kommunikaatiosta esimerkiksi siinä kuinka Ema ja Kyllikki kohtasivat toisensa. Näissä kohtauksissa oli jotain alkukantaista ja eläimellistä läsnä, reviirin ja arvovallan puolustuksen tuntua. Vietit vievät ja sanat eivät aina vie viestiä tehokkaimmin perille vaan liike ja ruumiillinen kommunikointi. Mahtava tunnelma luotu kahden asemastaan kilpailevan naisen välillä matriakkavetoisessa yhteisössä.

Komedia on vaikea laji, mutta tässä näytelmässä se toimi. Nauru toimii parhaimmillaan varaventtiilinä ja katsomon pimeydessä anonymiteetti on taattu omille repeämisille. Ei tarvitse välittömästi huolehtia miten kanssaihmiset reagoivat huumorintajuusi. Kerran kuitenkin jouduin sensuroimaan omaa reaktiotani. Tiera oli kaatunut ja Fleming-Lemminkäinen käynnisti Shakespearelta haiskahtavan monologinsa. En halunnut nauraa toverin kaatumiselle, en toisen surulle vaan sille, että oivalsin siinä hetkessä jotakin. Harmikseni en muista enää mitä.

40308251812_f0974267f0_z

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuvat: Kansallisteatteri, Valokuvaaja: Tuomas Mattila

Esitys koettu Kansallisteatterin bloggariklubilaisena

Kansallisteatteri, Pieni näyttämö: Lemminkäinen

Rooleissa: Marja Salo (Lemminkäinen), Tomi Alatalo (Fleming-Lemminkäinen), Kristiina Halttu (Ema, edellisten äiti), Saara Kotkaniemi (Kyllikki, Flemingin puoliso), Antti Pääkkönen (Tiera, Lemminkäisten aseenkantaja), Terhi Panula (Tuira, Tieran puoliso), Cécile Orblin (Louhivuori, vastavoima), Oskari Lehtonen (muusikko), Jesse Ojajärvi (muusikko).

Ohjaus ja teksti: Juha Hurme

Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen

Musiikki: Petra Poutanen-Hurme

Taiteellinen äänisuunnittelu: Petra Poutanen-Hurme, Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Valosuunnittelu ja heijastukset: Kalle Ropponen

Koreografia: Saara Hurme

Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva

Käsiohjelmasta lainaus:

”Aleksis Kivi, Marketta Vaismaa, William Shakespeare, Kai Nieminen, Henna Raatikainen, Eino Leino, Petra Poutanen, Quentin Meillasoux, Väinö Linna, Aristoteles, Friedrich Nietzsche, Lauri Viita, Väinö Nuorteva ja Suomen kansa ovat auttaneet käsikirjoituksen teossa.”

*

Euripideen Bakkhanteista olen kirjoittanut:

Euripides: Bakkhai, Almeida Theatre – jumalista ja ihmisistä

Toiseus Euripideen näytelmissä Medeia ja Bakkhantit

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s