Walentin Chorell: Ruoho

Jätti tyhjän, tyhjennetyn olotilan. Hiljaisen ja vaimean, vaikka näytelmä päättyi kirkumiseen. Tyhjyys ja vaimeneminen eivät tarkoita tässä sitä, että näytelmä ei olisi jättänyt vaikutusta. Kyse on enemmänkin mykistymisestä, kun ei tiedä millä sanoilla kuvailisi lukemaansa. Ajatuksia on paljon ja ne hakevat muotoaan.

Näytelmässä on pieni perhe: Judith, Simeon ja Äiti. Lisäksi kourallinen sivuhenkilöitä: Kuiskaaja, Järjestäjä, Kolme näyttämömiestä (I, II, III) ja Mies joka itkee junassa (mustan pörssin kauppias, halveksittu sodan elintarvikepulalla keinotellut sekatavaroiden myyjä). Tapahtumapaikaksi on nimetty Näyttämö. Ei juna, ei koti vaan Näyttämö. Tästä tulee jo tuntu, että vuonna 1959 julkaistua ja 17.12.1958 kantaesitettyä Ruohoa ei ole tarkoitettu perinteiseksi draamaksi. Uudet tuulet Euroopasta tavoittivat Suomenkin sotien jälkeen ja esimerkiksi muutamaa vuotta aikaisemmin Helsingissä Kansallisteatteri oli saanut uuden näyttämön (Pieni näyttämö), jonka ensimmäisenä esityksenä vuonna 1954 nähtiin Samuel BeckettinHuomenna hän tulee. Näyttämö oli rakennettu ajatuksella, että Suomeen tarvitaan pienimuotoisempia esitystiloja uudenlaisen kokeilevamman teatteri-ilmaisun esittämiseen.

*

Chorellin Ruoho -näytelmä on jaettu klassisesti kolmeen näytökseen ja repliikit tuntuvat varsin perinteisiltä sisällöltään. Ei mitään kummaa vaan kuvaavat toimintaa ja henkilöhahmojen tunteita ja ajatuksia psykologisesti uskottavalla tavalla. Uudempaa ilmaisua, joka rikkoo esitysilluusion on kuitenkin mukana. Esimerkiksi monologeissa, jotka on osoitettu suoraan katsojille. Näitä pitää yksi päähenkilöistä (Judith), joka siirtyy ulos roolistaan ja (tulkinnasta riippuen) esittää joko näyttelijää Näyttämöllä tai itseään kuten kantaesityksessä Tampereen teatterissa 17.12.1958 Eeva-Kaarina Volanen. Ulos perinteisestä näyttömöilmaisustaan Ruohossa tullaan myös siinä kuinka sivurooleissa olevat henkilöhahmot vaihtavat sujuvasti roolista toiseen. Esimerkiksi Kuiskaaja ei ole vain kuiskaaja vaan kohtauksesta riippuen junan kuuluttaja, matkustaja tai naapuri. Myös se kuinka kohtauksesta toiseen siirrytään tehden esitystilanne selväksi katsojalle siirtelemällä huonekaluja ja henkilöhahmojen puheen on jotain, mitä ei nähdä esityksissä ellei niitä ole modernisoitu tai ellei tällaista kohtaussiirtymää ole kirjoitettu näytelmään, kuten Ruohossa on tehty.

Chorell tuntuu soveltavan näytelmässä joitakin mannermaisia teatterimodernismeja Suomen oloihin. Ajoittain tekstistä välittyi eksistentialismi, ajoittain absurdismi, ajoittain näitä kahta edellistä vanhempaa perua oleva symbolismi. Tekstissä oli unen tai oikeastaan painajaisen tuntua. Kenties Brechtiltä oli lainattu vieraannuttamisefektit, joilla katsojaa ohjataan katsomaan näytelmää teatteriesityksenä eikä uppoutua liikaa esityksen luomaan realismi-illuusioon. Ruoho on kaiken kaikkiaan mielestäni aika kumma sekoitus uutta ja vanhaa, koska esimerkiksi repliikeistä ja Simeonin asenteesta  Judithiin tuli mieleen jotkin suomielokuvat, joissa puhutaan ”hassusti” ( öö, ei siis realistisesti, outo äänenpaino tai -sävy -tyyppisesti). Mutta päällimmäiseksi tunnuksi lukukokemuksesta jäi teatteri-ilmaisun ja draaman modernismit ja vertauskuvallisuus. Vertauskuvallisuudesta lisää myöhemmin.

Ruohossa oli suhteellisen paljon parenteeseja. Näistä olisi voinut joku draamaa ja näytelmäkirjoittamista opettava antaa palautetta: draama etenee toiminnan ja repliikkien kautta ja parenteeseja tulee käyttää säästeliäästi. Kaiken tarpeellisen tulee olla jo itse tekstissä (repliikeissä), ei mitään ylimääräistä. Kuinka aristotelistä! No. Parenteeseja oli suhteellisen paljon, mutta niitä oli kiinnostava lukea, sillä ne valottivat esitysteknisten puolien lisäksi näytelmän kirjoittajan henkilöhahmojen kehittelyä kuvaten mitä nämä tuntevat ja ajattelevat. Itse olen nauttinut paranteesien yliflowsta esimerkiksi Jean GenetinKaihtimissa (Kaihtimet, 1961) ja kotimaisista 2010-luvun draamoissa esimerkiksi Pipsa Longan (Lonka) näytelmässä Lauluja harmaan meren laidalta. These little town blues are melting away (2013).

Ruohosta löytyi vähän tietoja netistä. SKS:n Biografiakeskuksen sivuilta olisi löytynyt yksi artikkeli 2 euron hintaan luettavaksi (tai ilmaiseksi joissakin valikoiduissa kirjastoissa) ja Kirjasammon sivuillaRuohoa (Gräset, suom. Seppo Virtanen) ei ole edes mainittu. Teatterimuseon sivuilta löytyi teksti, jossa kerrottiin Sakari Puurusen ohjaaman Ruohon (TT) voittaneen Tampereen työväenteatterin (TTT) ja Tampereen teatterin (TT) Tampereen näytelmäkilpailussa 1957-1959. Näytelmät kilpailivat poikkeuksellisesti esityksinä, eivätkä teksteinä. Toiseksi tuli Eino Salmelaisen ohjaama Lauri KokkosenViimeiset kiusaukset (TTT).

*

Lukijalle tiedoksi, että kirjoitan seuraavaksi aika paljon näytelmän sisällöstä ja sisältää reippaita ja selkeitä juonipaljastuksia. 

*

Näytelmässä on kolme näytöstä, jotka jakaantuvat useisiin kohtauksiin. Ensimmäisessä näytöksessä ollaan junassa. Simeon ja Judith ovat rakastunut pariskunta, jotka ovat junamatkalla kohti Judithin äidin kotia. He haluavat naimisiin. Judith on kiltin ja spontaanin oloinen nuori nainen ja Simeon häntä vanhempi ja varauksellisempi. Asetelma tuntuu olevan, että Judith on lapsellinen ja Simeon kypsempi. He söpöilevät onnellisina ja siirtyvät kesken junamatkan kohtauksenomaisesti esimerkiksi muistelemaan ensitapaamistaan. Ilmapiiri heidän välillään on minulle lukijana kummallinen, jotain on pielessä.

Junamatkan aikana tapahtuu yksi selkkaus tai räväkämpi kohtaus, kun junaan nousee sekavan oloinen kulkukauppias. Häntä halveksitaan, koska hänen ammattiryhmänsä keinotteli sodan aikana myyntituotteillaan. Köyhiltä ja kärsiviltä pois ja myi rikkaille. Sivuhenkilöt tuomitsevat kulkukauppiaan (Mies joka itkee junassa) ja lukijalle tuodaan heidän repliikkiensä kautta ajatuksia, muistoja ja mielipiteitä sodan kokemuksesta, köyhyydestä ja menetyksistä. Kulkukauppias on narri ja syntipukki. Junamatkan aikana selviää myös, että niin Simeon kuin Judith ovat kummatkin menettäneet sisaruksensa, Judith isoveljen ja Simeon pikkusisaren ja lisäksi äitinsä sodan pommituksissa.

Toisessa ja kolmannessa näytöksessä ollaan äidin kotona. Aluksi äiti odottaa iloisen pirskahtelevaa ja rakkaudesta huumaantunutta tytärtään kotiin. Kohtaaminen tapahtuu ja niin Simeon kuin äiti ymmärtävät, että Judithin sulhanen on hänen sodassa kadonnut isoveljensä. Simeon ja Judith ovat siis sisaruksia ja Simeon kohtaa vuosien jälkeen äitinsä, jonka luuli myös kuolleen. Äiti saa poikansa takaisin. Kolmannessa näytöksessä tätä karmaisevaa paljastusta puivat Äiti ja Simeon Judithin nukkuessa. Judith kuitenkin herää ja hakeutuu läheistensä seuraan edelleenkään ymmärtämättä minkälaisesta tragediasta on kyse. Simeon tehnyt ratkaisunsa lopettaa elämänsä päivän valoa kestämättömän totuuden tajuamisen myötä ja loppupuolella vielä viaton Judith haluaa vain leikkiä. Yhtenä leikkinä on olla kedolla, jonne tuuli puhaltaa, joka lopulta yltyy myrskyisäksi. ”Judith lausuu tuuleen: Me vain taivumme – me emme taitu. Ei ruoho taitu. Me emme taitu.” Näytelmä päättyy Judithia esittävän näyttelijän lyhyeen monologiin (irtaantuu Judithin roolista vaimeaksi kommentoijaksi) ja Kuiskaajan (joka junakohtauksissa mm. kuullutti juna-asemia) hysteeriseen hullun naurun sekaiseen kirkumiseen: ”Liebenzee. Potzau. Kessringen. Altemühle. Birke…”

Lukemisen jälkeen ajattelin, että olipahan reissu. Tunsin hienoista huvittuneisuutta kuinka alleviivaavasti henkilöhahmojen repliikit olivat kirjoitetut ja Kuiskaajan (!) loppuhuudot herättivät tämän tunteen myös. Ja toisaalta näytelmä kannattaisi sijoittaa omaan aikaansa ja oli siitä näkökulmasta kiinnostava lukea. Mietin esimerkiksi, että mille näytelmän lopussa kiljutaan. Insestiselle suhteelle? Se on kylmäävä, karmaiseva ja ällötystä aiheuttava, jotakin on pahasti pielessä. Sota on erottanut perheet ja nyt näin sairaalla tavalla ihmiset löytävät toisensa pitkän erossaolon jälkeen. Aika oidipaalista. Näytelmässä olisi varmasti mahdollisuuksia tutkia aristotelisen draaman kaaren toteutumista anagnorisiksineen (anagnorisis, tunnistaminen) ja peripeteioineen (peripeteia, toiminnan suunnan kääntyminen) ja katharsiksestakin saisi varmasti juttua (tuliko vai eikö tullut – tyyppisesti).

Minkälaiseen todellisuuteen tai tajuamisen hetkeen Simeon ja Judith matkustivat Äidin luokse?

Mietin toisen maailmansodan jälkeistä teatteria, jossa esimerkiksi absurdismin keinoin tuotiin esille hajonneet mielet ja sodan mielettömyys sekä kyvyttömyys kommunikoida sodasta ja ihmisten psyykeestä. Kenties näytelmässä oli kyse tästä? Simeonin ja Judithin suhteen voi nähdä vertauskuvana esimerkiksi sodan tuhoamista ihmismielistä, perheistä ja arvoista. Kuiskaajan kirkuvat toistot toivat mieleeni kaikessa saksankielisyydessään myös jotakin kummaa kautta keskitysleirien jonon kartalla. Junapysäkkejä. Saksaa osaavat kykenevät varmasti tulkitsemaan huutoja paremmin ja Birkekin voi joillekin Lapin sotaa opiskelleille saada oman merkityksensä.

Ruoho on kummallinen näytelmähuttu melodramaattista suomifilmituntua (järkevä mies tyynnytelee höpsöä tyttöstä) ja modernin teatterin keinoja ja ajalle uudenlaista draamakerrontaa. Kerronnan tasolla näytelmässä sodan ahdistukset todetaan sivuhenkilöiden sanomina ja päätarinassa kuvataan mitä sota on tehnyt ihmisille psyykeen tasolla. Teatterin keinojen kautta perinteitä murtavat kohtausten katkaisemiset erilaisilla esitysilluusiota vieraannuttavilla keinoilla kuten valoilla ja kohtauksien välisellä toiminnalla. Lisäksi lavalle tarvitaan vain vähän rekvisiittaa ja lavasteita ja niitä liikutetaan näyttelijöiden toimesta tarpeen mukaan. Yleisöä puhutellaan suoraan: ota kantasi, onko tämä totta, kerroimmeko sen, minkä sinäkin koit sodan aikana ja sen jälkeen?

Ruohon voi nähdä metaforisena ja psykologisena tragediana sodan rikkomista ihmisistä. Ja tuo kipu ja häiriötila ei päättynyt vain sotaan ja sen jälki on pitkään läsnä. Tuhoisa, hiljentävä ja hämmentävä käsittämättömyys.

 *

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Walentin Chorell (1912-1983): Ruoho (Gräset)

1959 WSOY

119 sivua

Suomennos: Seppo Virtanen

Lainattu kirjastosta

Näytelmän kantaesitys Tampereen teatterissa 17.12.1958. Taiteellinen tiimi: Sakari Puurunen, Lassi Salovaara, Raimo Putkonen, Terttu Vuori ja Jorma Panula. Näyttelijät: Eeva-Kaarina Volanen, Aimo Tepponen, Tuulikki Pohjola, Kirsti Ortola, Valtteri Virmajoki, Yrjö Järvinen, Leevi Kuuranne, Henge Hansila ja Veikko Uusimäki.

*

Lähteeni absurdiin teatteriin Suomessa ja Kansallisteatterin Pienestä näyttämöstä:

Korsberg, Hanna (2005): MODERNI KANSALLINEN. Suomen kansallisteatterin Pieni näyttämö ja Huomenna hän tulee 1954. Ennen ja nyt – historian tietosanomat 3/2005

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s