Erling Kagge: HILJAISUUS melun ja kiireen keskellä

Onko tämä se sellainen self-help-kirja? En ole ihan varma. Miten se määritellään? Tai miten itse määrittelen self-help-kirjan? Onko se sellainen, jonka avulla autan itseäni ja kehitän itseäni? Auttava ja kehittävä kirja. Siis hetkinen. Eikö mikä tahansa runo- draama- tai proosateos voi olla myös kehittävä ja auttavakin, jos saan siitä ajatuksen juurta siihen kuinka voisin suunnata toimintaani ja ajatteluani itselleni ja ympäristölle paremmaksi? Paremmaksi miten?

Luin kerran yhden self-help-oppaan. Se oli omalla tavallaan inspiroiva, mutta se ei jättänyt erityistä jälkeä minuun. Koin, että minua holhottiin. Kerrottiin mikä kaikki voisi olla pielessä ja sitten kohta-kohtainen tarkan oloinen ohjelma siihen kuinka tuosta pielessä-olemisen tilasta pääsee pois. Tarvitsen haastavaa sisältöä, jotta muutosta alkaisi tapahtumaan. Lisäksi ajattelen, että laastari on ihan oivallinen ensiapu, mutta se ei auta kaikkiin vaivoihin.

Mutta niistä auttavista tai kehittävistä kirjoista sitten. Kun katson mitä olen tämän vuoden puolella ehtinyt lukea, niin esimerkiksi Märta Tikkasen klassikko Vuosisadan rakkaustarina näytti minulle onnettoman avioliiton kuvauksen ja vallankäytön vaikutuksen ihmiseen. Muumipapan urotöiden kummituksen hahmo opetti minulle kuinka absurdi ihminen voi olla, jos on niin sisällä omassa jutussaan, että mitä tahansa hänen ympärillään tapahtuu, niin hän kykenee kommentoimaan sitä vain itsestään käsin. Tiedättekö ihmistyypin? Puhuu vain itsestään ja ei kykene puheen tasolla eläytymään muihin vaan ainoastaan omaan juttuunsa ja erityisesti omaan näkökulmaansa. Ja melkein mikä tahansa onkaan yleisen jutun aihe, niin hän kääntää tai yrittää kääntää keskustelun itseensä. Kummitus hyväksyttiin kaverijoukkoon joka tapauksessa, sillä hän oli aika harmiton näkemyksissään. Raisa Jäntin runoteos Grand Plié oli  minulle puolestaan onnistunut lukumatka balettia tanssivan kokemusmaailmaan kehontuntemusten kautta ja siihen kuinka ruumiillinen perfektionismi hioo ihmisen ajattelua lapsesta asti. Han KanginIhmisen teot sai minut pohtimaan – no – ihmisen tekoja ja erityisesti kykyä väkivaltaan. Lisäksi kävin läpi joukon joukkopsykologisia pohdintoja sekä yksilön vastuuta. Judith SchalanskynAtlas of Remote Islands puolestaan vei ajatukseni toista kautta ihmisen toimintaan: seikkailijoiden, idealistien ja yksinäisyydessä höperöityneiden keinoihin selviytyä autiolla saarella ja laajemmin ihmisen toimintamalleihin kuten kutsua jotakin omakseen, jonka on vasta hetki sitten aiemmin löytänyt. Tässäpä fantastinen saari, perustan tänne kuningatarkunnan. 

Kenties Kaggen kirja vei samoille ajatustuntumille kuin ”autiosaaret”, mutta lähestymiskulmana oli Kaggen oma persoona ja kokemukset. Ja siinä missä Schalanskyn kirja kertoi miten ihmiset sähläävät vaikkapa vallanhimossaan niin Kaggen kirjan sanoma tuntuu olevan estää sählinki. Hiljaisuus voi olla keino pysäyttää oma toiminta hetkeksi ja tsekata missä on, mistä siihen on tullut ja minne on menossa. Ja kenties tällaisen kognitiivisen paussin johdosta ihminen sählää vähemmän, toimii inhimillisemmin ja on sinut oman itsensä kanssa. Itsensä kelailun voi nähdä mahdollisuutena olla lähtemättä sellaiseen joukkotoimintaan mukaan, jolla on tuhoavia vaikutuksia itselle, toisille ja ympäristölle. Kenties Kaggen kirja on elämäntaito-opas? Käy välillä hiljaisuudessa niin tajuat minkälaisen mökän, kaaoksen ja kakofonian keskellä pahimmillaan elät. Kaaos voi kyllä olla energian lähde ja sellaisena jopa hyvin voimakas.

HILJAISUUS melun ja kiireen keskellä toimi lukukokemuksensa ajan minulle pohdintakirjana. Keskiössä oli lyhyitä tekstejä, jotka eivät pitäneet sisällä selkeitä kohta-kohtaisia esityksiä esimerkiksi siitä kuinka hiljaisuuden voi saavuttaa vaan kyse oli enemmänkin ajatteluaihioista, mahdollisuuksista miettiä mitä hiljaisuus on, mistä sitä löytää ja mitä sillä voi tehdä. Koin joitakin face-palm-tuokiota lukemisen aikana, joista yksi liittyi jotenkin Kaggen ajatukselliseen ilmaheittoon siitä, että 15-vuotiaat tytöt ovat maailman ongelmallisin ryhmä. Väheksymättä teini-ikäisen ihmisen kokemusmaailmaa, niin itse ajattelen, että ihmisryhmiä ei  kannata luokitella sen mukaan kenellä tai millä ryhmällä menee huonoiten, koska silloin pohjoismaissa elävät skandinaavit eivät välttämättä ole kärjessä sen suhteen kuinka huonosti elämässä voi mennä. Yksilökokemukset ovat asia erikseen ja jollekin voi olla katastrofi elää teini-ikää missä tahansa päin maailmaa.

Hiljaisuudessa mentiin paljon Kaggen persoonan ja elämänkokemusten kautta. Hän on menestynyt elämässään, mitä ainakin kirjan kansilehti ja kirjoittajan omat kertomat kirjassa antavat ymmärtää. Kagge on ollut monessa mukana, aktiivinen, extreme-seikkailija tai tutkimusmatkailija (suomenkielisen Wikipediatekstin mukaan), joka on koetellut  omia henkisiä ja fyysisiä rajojaan usean vuoden ajan. Mount Everest ja Pohjois- sekä Etelänapa ovat valloitetut. Hän on tavannut mm. Elon Muskin, matkustellut, joogannut Aasiassa luonnonkauniissa kohteissa ja perustanut kustantamon. Olen kateellinen tuosta kustantamosta. Ja edelleen pohdin: onko Erling Kagge guru? Jos kaipaa henkistä johtajaa, joka kertoo kuinka kannattaa elää, niin silloin guru on yksi ihmistyyppi, jonka puoleen kannattaa kääntyä. Minulle jäi kuitenkin vaikutelma, että Kagge ei halua olla guru. Hän haluaa jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja on vastaanottajasta kiinni, kuinka tuohon jaettuun informaatioon suhtautuu.

Kirja ei välttämättä ole helppoa luettavaa. Sivuilla ajattelee Kaggen kautta mm. filosofi Ludwig Wittgenstein (Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava) ja esiintyy performanssitaiteilija Marina Abramovich jakaen kokemuksiaan hiljaisuuden ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kokemuksista, kun performanssiin kuuluu taiteellisen tutkimuksen keinoina tuijottaa ihmisiä silmiin sanomatta sanaakaan. Taiteen ja filosofian lisäksi Kagge tarjoaa esimerkiksi haikuja ja ulos luontoon lähtemistä hiljaisuuden löytämiseksi. Ei tarvitse lähteä kalliilla rahalla henkeään uhaten Etelänavalle vaan kohteita luontokokemuksiin löytyy läheltäkin, esimerkiksi metsästä. Kuitenkin keskeisin tila, mistä hiljaisuutta kannattaa lähteä hakemaan on ihminen itse. Tätä voi ”harjoittaa” vetäytymällä syrjään viettämään omaa aikaa tai kokeilemalla jotakin henkisesti vielä vaativampaa: toimetonta paikallaanoloa.

Istu alas (tai mene makuulle). Sulje televisio, radio, netti, soittimet, puhelimet, valot, koko setti. Älä kirjoita, älä puhu, älä lue, älä näprää mitään, älä tee yhtään mitään muuta kuin istu/makaa paikoillaan. Voit sulkea vaikka silmäsi. Istu/makaa ihan hiljaa paikallaan. Mitä tapahtuu?

(   )

Voisiko kirjaa lähestyä tutkimusmatkailijan kuvauksena sellaisen määränpään tavoittelusta, joka pakenee konkretiaa ja (kielellistä, kokemuksellista) määrittelyä?  Hiljaisuutta ei voi valloittaa samalla tavoin kuin vuorenhuippua tai maailman napaa.

Kagge lähestyy hiljaisuutta kolmen kysymyksen kautta: Mitä on hiljaisuus? Missä sitä on? Miksi se on tärkeämpää kuin koskaan? Hän tarjoaa näihin kysymyksiin 33 vastausta. Tulkitsin vastauksia niin, että hiljaisuus on ennen kaikkea sisäistä rauhaa. Hiljaisuuden sijainti on ensisijaisesti ihmisessä itsessään,  kun hän asettaa itsensä toimettomaksi ajelehtimaan kohti omaa ydintä ja kolmanteen kysymykseen en saanut vastausta. Tulin lukiessa kuitenkin pohtineeksi, että hiljaisuutta tarvitaan eläkseen tasapainossa suhteessa itseensä ja ympäröivään maailmaan. Hiljaisuutta tarvitaan, jotta voi selviytyä nykyisestä maailmanmenosta, jos elämä on hektistä suorittamista, extreme-kicksien hakemista ja sähläämistä ilman ydintä.

Itselleni jäi kirjasta erityisesti mukaan teksti sosiaalisesta mediasta ja omasta suhteesta sosiaaliseen mediaan. Onhan se minulle enemmän väline kuin itse tarkoitus? Aloitanko päivän puhelin kourassa vai jotenkin muuten? Täytänkö toimettomuuden tunteen, levottomuuden puhelimeni sisällöllä? Olenko olemassa ilman puhelinta? Muistan joskus vuosia sitten laittaneeni puhelimeni viikoksi kiinni ja kerroin tästä lähimmille ystävilleni. Yksi heistä suuttui minulle raivoisasti. Miksi? En tajunnut kysyä.

Lisäksi pohdintoihini lukukokemuksen jälkiaalloissa jäi hiljaisuuden sisäinen ja ulkoinen kokeminen. Absoluuttista hiljaisuutta mistään maailmankolkasta ei löydä. Ei edes Etelänavalta. Sisäinen hiljaisuus onkin jo vaikeampi määritellä, mutta se tuntui näyttäytyvän kirjassa jonkinlaisena sisäisen seesteisyyden tilana. Ja edelleen: tuleeko tämä lähelle mindfullnessia, joka on – btw tai fyi- (kulttuuri)lainattu ja muokattu buddhalaisista meditaatiotekniikoista ja -käsitteistä länsimaalaiselle sopivaksi henkisen hyvinvoinnin mahdollisuudeksi pysähtyä paikoilleen ja tsekata missä on ja minne menossa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Erling Kagge: HILJAISUUS melun ja kiireen keskellä (2016)

2017 suom. Katriina Huttunen, Gummerus, 144 sivua

Arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Yökyöpeli hapankorppu lukee (huikea blogin nimi!)

Lukuneuvoja

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s