Max Porter: Surulla on sulkapeite

Varis ilmestyy lontoolaisen perheen elämään eräänä päivänä. Perheeseen kuuluu tietokirjoja kirjoittava isä ja kaksi kouluikäistä poikaa. Perhe on menettänyt jäsenen: vaimon ja äidin. Sama henkilö, eri roolit. Suru saa erilaisia ilmenemismuotoja ja ulostuloja. Lapset reagoivat äidin menetykseen, mies elämänkumppanin ja lastensa äidin menetykseen. Varis tulee paikalle ja osaksi perheen elämää tässä tilanteessa. Varis on ilkikurinen, viisas, hupsu, tunteikas, vittuileva, syvällinen. Varis lähtee vasta kun perhe on siihen valmis. Kumma otus.

Variksella on töitä auttaa perhe eteenpäin menetyksen jälkeen. Keinot ovat monenlaiset. Tässä esimerkki yhdestä:

VARIS

Huolen hirmut, tuike tuima. Terve, pesän pyörteiset, nävertäjä kuka siellä, kalvettua kaivaa vielä? Liuhdon, leuhdon kylmäkynsi, äidittömät ansaan noukin, noitapiiriin orvot sikiöt, eri patoihin porisemaan. Loitsut luen, hämmentelen, muin suin muljuttelen. Pohjaan poltan. Paineet kovat! Pitää vielä harjoitella, noitua niukemmin. Luonteen jaloutta, haha, kraak, haha, krääk, plöröt sille.

(Toimin näin, esitän tätä estotonta varistouhua, hänen vuokseen. Taitaa poloinen luulla, että hänessä on häivähdys Stonehengen shamaania, kun hän kuulee lintuhengen puhuvan. Sopii minulle, mikä vain, mistä on hänelle apua.)

Megaliitti!

Kirjassa on kolme kertojaa: varis, isä ja pojat (ei yksilöity). Kirjan tyyli on näyttää lyyrisen pienoisromaanin keinoin perheenjäsenten tuntoja ja ajatusmaailmaa rakkaan kuoleman jälkeen. On runollisia pätkiä, proosallisia pätkiä, dialogia, kuvaelmia, tutkielmia, anekdootteja, sankaritarinoita, legendoja, toteamisia… On paloja, kurkistuksia, väläytyksiä, muistoja, arkea, riitoja, rähinää, kahnauksia, epätoivoa, rämmintää, hiljaisuutta, vaikenemista ja vaientumista. Piilotettuja jatkopisteitä lyhyestä luvusta toiseen lyhyeen lukuun. Olotiloja menetyksen jälkeen.

Toinen esimerkki Variksen töistä perheen poikien surutyön edistämiseksi:

POJAT

Tulkaa nyt katsomaan, Varis sanoi.

Isänne taitaa olla kuollut!

Hiivimme sisään, ja huone haisi mätänevältä

hiirenraadolta, ja siellä lojui tuhkakuppeja

täkin alla ja pulloja lattialla. Isä retkotti kuin

rikkinäinen lelu, suu harmaa ja veltto,

lässähtänyt kuin epäonnistunut pannari.

Isä oletko sinä kuollut?

Isä, oletko sinä kuollut?

Vastauksena pitkä nauruva pieru, ja isä

potkaisi tyhjää.

Tollo, tietenkään se ei ole kuollut, sanoi veli.

En ole väittänytkään, että se on, minä sanoin.

Hups, sanoi Varis.

En minä ole kuollut, isä sanoi.

Ja kolmas esimerkki: kaipauksesta ja Variksen työskentelymetodeista isän kohdalla

ISÄ

Kaipasin häntä niin, että tahdoin rakentaa hänelle sata metriä korkean muistomerkin paljain kourin. Tahdoin nähdä hänet Hyde Parkissa isossa kivituolissa nauttimassa maisemista. Jokainen ohikulkija ymmärtäisi, miten paljon häntä kaipaan. Miten fyysistä kaipuuni onkaan. Ikävöin häntä niin, että kaipaukseni on suuri kultainen prinssi, konserttihalli, tuhat puuta, järvi, yhdeksäntuhatta bussia, miljoona asuntoa, kaksikymmentä miljoonaa lintua ja vielä enemmän. Kaipuustani syntyy kokonainen kaupunki.

Hyh, Varis sanoi, kuulostat jääkaappimagneetilta

Varis jää perheen luokse kunnes heidän pahin toivottumuuden tunne on lieventynyt. Kaikki Variksen toimet eivät ole kylmää suihkua ja avantouintikokemuksia. Menetysraivolle ja epätoivolle Varis antaa tilan tulla ulos suojellen pesää hyökkäyksiltä, johon pesän jäsenet eivät ole valmiita ja joka voisi jymäyttää suruprosessin harhoihin kuolemassa menetetyn paluusta.  Eräänä iltana paholainen, joka ruokkii itseään ihmisten tuskaisella surulla ja epätoivolla, saapuu perheen oven taakse. Sielun vihollinen naamioituu äidiksi ja vaimoksi ja kutsuu isää ja poikia heille tutulla äänellä. Varis nousee puolustamaan pesää: ”Olen pahoillani kullanmurut. Ei se ole hän. Menkää takaisin nukkumaan ja antakaa minun hoitaa tämä. Ei se ole hän.” He menevät ja Varis hoitaa asian. Pirulle Varis näyttää närhen munat. Plöröt sinne minne aurinko ei paista. Kraak!

Kirjan lukukokemus oli absurdeja ja hullunkurisia kuvaelmia sivulta toiselle. Joukossa menetyksen jättämiä jälkiä, tunteita ja tapoja toimia. Kirja ei silittele. Kirja ei selittele.

Eräänä päivänä Varis katoaa. Katoaako suru Variksen myötä? En tiedä. Kenties suru muutti muotoaan, ei ole enää läsnäoleva sellaisena kuin se tuli taloon. Kirja päättyy itkun pirskahduksiin, irtiriuhtaisuun toivottomuuden tunteesta ja rakkauden täyttämään huutoon. Kirjan välittämä viesti tuntuu välittyvän jotenkin näin: läheisen kuolemasta voi jatkaa eteenpäin, jos antaa surulle siivet ja antaa tilaa asioiden ja tunteiden vain olla ja tapahtua. Ymmärrys kulkee hitaasti perässä, mutta löytää lopulta kotiin. Antaa surun räpytellä, loikkia, tuijottaa, nokkia, raakkua ja rääkkyä. Ja kun surijat ovat valmiita, suru nousee siivilleen ja lentää pois.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Suom. Irmeli Ruuska

2018 Gummerus

119 sivua

Arvostelukappale

*

Kirjasta on ovat kirjoittaneet mm.

Helmi Kekkonen

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Max Porter: Surulla on sulkapeite

  1. Olipas hieno bloggaus tästä, kiitos. Minulle tämä oli jotenkin tosi vaikea kirja, joten on kiintoisaa lukea muiden tekstejä siitä. Kuvaat hienosti variksen roolia surutyössä.

    1. Hei Linnea! Kiitos kommentistasi. Oli todella mukava kuulla, että löysit ajatuspohjaa blogitekstistäni. / / Ja jotkin kirjat kyllä vaimentavat lukijansa syystä tai toisesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s