Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Max Halma on nelissäkymmenissä oleva eronnut perhostutkija, jonka äidin kuolema käynnistää hänessä oman menneisyytensä etsinnän. Max on syntynyt sotien keskelle 1940-luvulla ja hänet on kasvattanut hänen äitinsä ilman lapsen isän ja yhteisönsä erityistä tukea. Nainen, jolla oli suhde saksalaiseen sotilaaseen jätettiin yksin. Max tietää isästään vain nimen (Erik Stanislaus) ja sen, että hän oli saksalainen. Erik lensi sotakonetta ja tapasi Maxin äidin Silvian Lapissa taistelukomennuksen aikana. Max rakastaa myös lentäviä asioita, mutta perhosten muodossa.

Äitinsä hautajaisten jälkeen Max lähtee tutkimusmatkalle menneisyyteen, joka vie hänet Oulun maakunta-arkiston ja Lapin kautta Saksaan tapaamaan Erik Stanislauksen veljeä Viktoria, joka on pianisti ja säveltäjä. Saksassa Max todistaa Viktor Stanislauksen viimeisen julkisen esiintymisen, jossa vanha elämästä hapertunut Viktor esittää soolopianolle säveltämänsä sinfoniat.

Kirjan tarina eteni vauhdikkaasti ja Maxin hahmon ympärille rakennettu konflikti löytää isänsä loi jouhevaa jännitystä tarinan kulkuun. Lukija saa erityisesti jännittää minkälaisia tietoja ja yllätyksiä Max saa selville isästään ja onko isä edes kuollut ja jos on niin minkälaisissa olosuhteissa. Maxille lopussa ratkeaa arvoitus isästään ja samalla hän kenties oppii uusia asioita edesmenneestä äidistään.

Kirja on jaettu kolmeentoista lukuun (sinfoniaan) ja näiden lisäksi kirjassa on prologi (kadenssi) ja epilogi (kantaatti). Pienoisromaanissa on mukana myös jonkin verran kuvitusta valokuvien muodossa. Sinfonioille kirjassa on annettu totutusta poikkeava merkitys klassisena musiikkiteoksena, jota ei ole sävelletty orkesterille ja kadenssikin on laitettu heti teoksen alkuun. Kirjan loppusoinnut rävähtävät soimaan heti alussa enteillen tulevaa Viktor Stanislauksen nekrologin muodossa.

Tarinaa kerrottiin kielellä, joka ei ollut erityisen kuvailevaa ja aistirikasta, mitä olisin ehkä kaivannut lisää erityisesti lukuun, jossa Max on Viktorin viimeisessä konsertissa. Ja toisaalta kirja eteneekin enemmän Maxin isä-arvoituksen ympärillä ja johdatteli lukijaa tämän arvoituksen ratkaisemisen ytimeen toimintakeskeisesti ja tiiviillä ilmaisulla. Tarinassa ei ollut mitään ylimääräistä ja se teki kertomuksesta samalla paljaalla tavalla herkän ja koskettavan.

Maxin tarina sai minut pohtimaan ihmisen kaipuuta omille juurilleen. Jos yhteydet omiin vanhempiin ovat kiikkerät tai sitten katkenneet täysin syystä tai toisesta, niin jossakin vaiheessa kun aikuisen elämä alkaa kriisiytymään ja solmuuntumaan entistä enemmän, niin ihminen alkaa kaivata omia lähtökohtiaan. Kuka olen? Mistä olen? Ja mitä minussa on minun vanhempiani? Sukututkimus on yksi keino vahvistaa oman elämänsä juurikasvua, jotta pysyisi tukevammin paikallaan eikä ajatuisi tilanteesta ja ihmisestä toiseen enempää pohtimatta. Max ei ole saanut tietoja isästään vielä elossa olevalta äidiltään. Kenties häpeä, pettymys ja katkeruus ovat pimittäneet nämä tiedot.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kasvukertomuksen lisäksi rakkaustarina. Kirja kertoo isän rakkaudesta poikaansa ja miehen rakkaudesta naiseen. Lisäksi kirjassa rakastetaan perhosia, lentokoneita ja musiikkia, jotka symboloituvat erilaisiksi asioiksi kuten kaipuuksi, uteliaisuudeksi, rohkeudeksi ja keinoksi käsitellä omia tunteita kun ne on pidettävä kurissa. Max selvittää oman menneisyytensä mysteerin, kenties liian myöhään, mutta toivottavasti hänelle jäi kokemuksesta materiaalia ymmärtää itseään ja kenties rakentaa tyttäreensä merkityksellinen suhde opittuaan jotakin isyydestä.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Gummerus 2018 175 sivua

Arvostelukappale

Kirja Gummeruksen sivuilla

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. Tuijata, Riitta (Kirja vieköön), Omppu (Reader why did I marry him), Kirsi (Kirsin Book Club) ja Kirjaluotsi.

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

  1. Kiinnostavasti nostat esille romaanin erilaiset rakkauden kohteet. Heino erittelypostaus! Ollakseen alle 200-sivuinen, Ahopellon romaani on moniaineksinen. Pidän sen tyylistä ja tiiviydestä.

    1. Tyyli ja tiiviys tekivät minuunkin erityisen vaikutuksen. Vähillä sanoilla sanoa paljon. Se on taito, jota hiotaan ja hioutuu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s