Tomi Kontio: Saattaa, olla

Ensimmäinen määrittelevä reaktioni Tomi Kontion uusimpaan runokokoelmaan: jykevän vahvaa ja 2000 -luvulle onnistuneesti päivitettyä runoutta rakkaudesta ja kuolemasta. Sanoilla kuvitettua säteilevää ja väreilevää tekstiä. Rakkaus ja kuolema lienevät tolkuttoman laajan runoperinteen perinteisimpiä aiheita, jotka tässä eivät olleet kuitenkaan kliseisiä, uuvuttavan paatoksellisia. Saattaa, olla oli lukukokemuksena ajoittain hengästyttävä jopa ekstaattinen ja tämän vastapainoksi suruja kaihertava ja minulle kuoleman kohtaamisen järkyttävyyttä käsittelevä. Seesteiset kuvat, kiemurtelevat ihmettelyt, naimisesta hikiset ihot, ydintunnetta vinhasti kiertävät sanat ja inho-raaka tunneskaala jättivät minut ensimmäisen lukukerran jälkeen vakuuttuneeksi, että rakkaudesta ja kuolemasta voi vielä runoilla uskottavasti 2010 – luvulla.

”Ja pysähtyy katsomaan lampea joka värähtää kuin eläin,

yhtäkkiä, odottamatta, ja lintujen piinaava viserrys,

kun kääntää katseensa lammesta taivaaseen, asettaa päänsä kivelle,

katsoo toisen muotoista pilveä, kasvoja joiden menetyksestä

ei toivuta, vartaloa jonka lämpö hotkaisee

niin että karvat versovat iholle, kääntyvät valoa kohti, häikäisevää valoa,

ja pehmeä ranta, pehmeä, kuuma kivi, ylenpalttinen kaipaus,

taivaan värähtelevä selkeä, surunhäikäisevä valo, kivi, pehmeä, kiven kipu

ja kääntyy katsomaan lampea, kastaa huulensa sen sokeaan pintaan,

juo tyhjyytensä pisara kerrallaan, tuntee rakkautensa poissaolon,

juo tyhjäksi maiseman, taivaan, taivaan valon ja versovan ihonsa,

ei näe, tee, nuku, ei halua, rakasta, edes kuole.”

Runojen sanasto viittasi usein muun muassa naimiseen (siis sellaiseen eläinvaistoiseen rakasteluun), uskontoihin ja luontoon maan kamaralta taivaan kanteen. Oli sään ja ihon reaktiivisia ilmiöitä. Mikrotasolta makrotasolle, yksityisestä julkiseen ja takaisin. Kuljettiin erilaisilla pinnoilla, iholla, sammalten peittämässä metsässä, veden jännitteisellä reaktioherkällä pinnalla ja jonkin sanattoman kaipauksen ja kuolemalle ymmärrystähakevalla kaltevalla pinnalla. Mielikuva etsijästä metallikuulana keraamisella matalalla lautasella.

Rakkaus ja kuolema. Rakkaus ja exitus. Olen itsekin lukenut sanan exitus eräältä paperilta, jolla oli paljon latinan ja kreikan sanoja. Käsittämätön tapahtuma on kirjallistettu ja määritelty. Kuoleman hetkeä edeltävät toimenpiteet kuvattu kuivalla tavalla. Samalla tehden siitä hyvin konkreettisen tapahtuman. Tämä on totta: ihminen, jonka olen tuntenut koko ikäni, on kuollut. En muista millainen exitus oli tuolloin kyseessä, mutta toivon että se oli rauhallinen. Hätä elämästä luopumisesta on kuin katsoisi omia lämmöstä höyryäviä suoliansa naulattuna lankkuun, joita on vain pakko tuijottaa. En ole kuoleman kanssa sinut – tunnustan sen tässä.

”En rakasta sinua, en syntymääsi, en kuolemaasi,

rakastan sitä, mitä et ole,

tyhjyyttä ympärilläsi, määrittelemätöntä.

Kuinka hevoset, kuinka norsut,

kuinka lammen yllä hehkuvat piirteettömät kasvot,

kuinka putoavat lehdet, niiden liikkeen spiraali,

metron penetraatio Kalasataman jälkeen,

kuinka hauras luu, jota kutsuit elämäksesi,

kuinka kaikki se on sinua minusta,

sekin kun kävelet järveen,

hajoat sumuun, otat kuikan äänen ja koppelon,

kuinka kastepisasat ihollaisi,

kuinka valtatien valta ja voima,

kaistamerkkien morsetus,

liikennevalojen vaihtelevan väriset kukinnot,

tien kyyneleet, taivaan, siltojen, elämän, rakkauden vihan,

kärsimyksen ja armon suurien sanojen helminauhat,

anteeksianto, inkarnaatio, lihaksi tuleminen

kuinka kaukana nämä kaikki ovat sinusta, siitä rakkaudesta, jota tunnen

olemattomuuttasi, sanattomuuttasi,

kuolemaa suurempaa

tyhjyyttäsi kohtaan. ”

Kontion runokokoelmassa rakastaminen tuntui olevan Todella Mahdollista, kun toista ei enää ole. Aika julmaa sille toiselle, mutta samalla: häntä ei enää ole, hän on olemassa ainoastaan muistoissa, myös kehon muistissa. Rakastaa olematonta, ei väheksyttävällä tavalla olematonta vaan oikeastaan läsnäolematonta. Jokin tuntuma, mitä sanoilla ei tavoita. Joutuu kiertämään sanoilla tyhjyyttä ammottavan aukon ympärillä. Olemattomuus on siis kuitenkin lopulta jotakin konkreettista, fyysistä. Se saa aikaan reaktioita. Runokokoelman kansi on vähintäänkin kiehtova. Siinä on reikiä, joita lukija voi koskea, laittaa sormensa niiden läpi, hyväillä niiden reunoja. Mutta kuinka kirjoittaa tuosta olemattomuudesta tai aukosta? Kenties kirjoittamalla kuinka sen kokee ja tuntee, mitä se saa aikaan, miksi se on olemassa?

Kuoleman kokemus tai sen läsnäolon kokemus tuntuu jättävän jopa itse kuoleman varjoonsa. Tämä tuntuu paradoksaaliselta, mutta runoudella on mahdollisuus tarttua juuri paradokseihin sen kielellisen ja muodollisen vapauden takia. Kuolema ei ole ylistettävä vapaus elämän kivuista ja kuoleman pelosta, mitä moni Tomi Kontiota reippaasti vanhempi ja aikoja sitten kuopattu runoilija ehkä ajattelisi. Kuoleman kohtaamisen voi preparoida auki. Ruumiinavaus kuoleman kohtaamisesta ja sen herättämistä tunteista ja ajatuspuroista.

Kontion runous toimii paradoksien kautta. Se on myös perinteistä kuin – runoutta. Minun ei ole tarkoituksena halveerata tällä mitään tai ketään. Kuin – runous on minulle sellaista, jossa esitetään metaforia toisensa perään ja rakennetaan narratiivia kuvallisten ja aistituntumien kautta. Kontiolla tämä toimii. Runoteoksen rytmi oli vaihteleva, myös toki runojen, mutta haluan kiinnittää tässä huomion kokonaisuuteen. Sen eri osat tuntuivat vaihtelevilta rytmiltään. Alkuunsa kokoelma tuntui suhteellisen kiihkeältä kunnes tieto kertojan kohteen kuolemasta tuli reaaliseksi (exitus), teksti seestyi ja paikoitellen hiljeni. Kiihkeällä aistivoimalla on kenties taipumus hiipua hiljaiseksi surinaksi tyhjän kokemisen äärellä. Tyhjyyden tunnetta kuvasivat myös runojen aukkoisuus. On asioita, joita ei voi sanallistaa, joten parempi olla hiljaisuudessa. Ja lopussa rytmi tuntui jälkeen sykähtelevältä ja ajoittain maaniselta kunnes jälleen pysähdys.

Kaiken kuoleman ja siihen liittyvän rakkauden preparoinnin jälkeen tarvitaan myös etäisyyttä. Laajojen abstraktien asioiden käsitteleminen tyhjentää.

”Äkkiä olet niin lähellä, että en tunne sinua,

pohkeesi, sydämesi, vanteesi, hammasrattaasi.

Niin kuin kuolema on aina niin lähellä,

että en tunne sitä, sinua.

Armahda minua joskus, niin kuin tuuli armahtaa kiveä,

väistä mene kauemmaksi, ota vuoteesi

ja kulje se selässäsi,

kulje niin pitkälti kuin on tarvis,

niin kauas että näen sinut.

Ja hitaasti, ruohonkorsi kerrallaan

poimi tämä maailma minusta irti.”

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Tomi Konto: Saattaa, olla

2017 Teos 73 sivua

Ulkoasu: Jenni Saari

Arvostelukappale

*

Saattaa, olla – runoteoksen esittely Teoksen nettisivuilla

Tomi Kontio taustoitusta runokoelmaan (hs.fi)

Runokokoelmasta ovat myös kirjoittaneet ainakin Tuijata ja Omppu.

*

Joitakin aiempia tässä blogissa ilmestyneitä luettujen runokokoelmien herättämiä tekstejä:

Eino Santanen: Yleisö

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

Sirkka Turkka: mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Suvi Valli: Spiraali

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Tomi Kontio: Saattaa, olla

  1. Vaikuttava kokoelma! Teit kiinnostavia huomioita paradoksisudesta. Se on yksi ajatuksia herättävistä runokeinoista, omaperäiset kielikuvat myös yhdistettynä suoruuteen. Minulle Saattaa, olla on tämän vuoden Kovin kokoelma.

    1. Tämä kyllä jätti jäljen lukijaansa. Tykkään lukea runoja, kun niissä kielellä, tyylillä ja sen sellaisilla saadaan sanottua niin paljon, kuvallistaa ilmiötä jne. Tuo paradoksaalisuus tuntui tässä vahvalta keinolta tainnuttaa lukijaansa. Lukukokemus! Ja sulta tämän valinta Ompun Runo-Finlandiaan oli kyllä parhautta. Paikkansa ansainnut. 👍💎

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s