Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

Mahdollisesti tai osittain tarkoituksella aika omalaatuinen teksti. Tällaista yritän hahmottaa lukukokemuksen jälkijäristyksessä:

Teos avautui minulle jonkinlaisena eron, eriytymisen, luopumisen ja jakaantumisen kokemuksena. On kaksi ihmistä. Heillä on tai on ollut yhteinen elämä, mutta on tapahtunut jotakin, mikä on saanut runokertojan havahtumaan heidän olevan perimmältään hyvin erilaisia. Kenties erilaiset toiveet, suunnitelmat tulevaisuudelle, harhainen kuvitelma, että ovat luoneet jotakin merkityksellistä yhdessä. Kenties jokin yhteinen menetys on kohdannut heitä ja nyt he ovat kasvaneet tai kasvamassa toisistaan erilleen. Jonkinlainen toivo heistä on kuitenkin lopussa. Tämä on aavistukseni.

Sormet ärsyttävät, kosketus ärsyttää. Ei halua toista fyysisesti lähelle kun toinen on henkisesti etäinen. Etiäinen. Ei sama asia. Näkeminen uudella tavalla. Ja hiljaisuus tämän tajuamisen äärellä.

Runoteoksen kieli häikäsi minut. Pyörrytti. Mieleeni tuli spontaani ajatus, jossa mukana absurdia sävyä. (Tästä usein tunnistan, että runoteos on tehnyt minuun vaikutuksen.) Nyt ajatusmeren pinnalle pakeni seuraava ajatus: tämän kokoelman kieli ja tunnelma on kuin rakastelisi veden kanssa. Järvessä. Meri on liian mittava. Tarvitaan inhimillisiä mittasuhteita. Miksi ajatusteni kohtu on kuitenkin meri?

Ja edelleen: Runoteoksen kieli kiertää kehää hiljaisuuden ympärillä. Sanomaton tai jokin jolle ei ole sanaa tai sitten sen ääripinnoilla on vaieennuttava koska se on jotakin jostakin. Kuin kiertäisi metsän aamuhikisessä sammaleessa. Ei.

Musta aurinko (Julia Kristeva) ja muita intertekstuaalisia viitteitä kulki lukukokemuksen matkassa mukana. Musta aurinko. Siis masennus. Tämän paradoksaalisuus. Miten aurinko voi olla musta? Eikö aurinko ole avaruudessa, joka näyttäytyy mustana? Musta aukko. Sammunut aurinko. Aivan. Masennus.

Avaruus. Palataan tähän. Tilalle ei ole ääntä tai aikaa tai jotakin jotakin jotakin. Luen uudestaan.

Kahdeksan. 8 Lukukokemus oli kuin kirjoittaisi luvun kahdeksana. Numerona: 8. Kirjoittaisi käsin. Ei sormilla naputellen. Vaan kynällä. Uudestaan. Useasti. Aloitan ylhäältä. Tähän kuluu ikuisuus. Meditatiivista.

Ja tämä:

”Syvästi retorinen. Suuri ympyrä, ja toinen suuri ympyrä, ja niiden. Olet kenties ikkunan takana. Neliöiden. Et istu ristisanatehtävän aukkoon, et ole aurinko, aurinko polttelee, kerää päivän tähteet. Sinä pieni herättelevä leski, sydämen etäinen pesäke. Kertymä. Joko kaksi ympyrää sukii toisiaan tai sitten ei. Hyberbola: oksa oksaa oksalla kirkuva tikli. Laimeaa maitoa. Kapaloitu valo. Eikä mikään niistä tule luo, mikään niistä ei ole minun syvästi retorinen ikkuna, aukko taivaan kannessa, reikä josta utopia virtaa sisään, putoilee soikeina pisaroina, pysäköi rintaan. Hei sinä. Isku iskulta, kaipaus kaipaukselta minä pakotan nimeäsi tähän hopeaan: rakkaus on rusikoitu pinta, nopeaan loittoneva, takaikkuna. ”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

Teos 2013

Ulkoasu (kansi?): Jenni Saari

67 sivua lainattu kirjastosta

Helmet -lukuhaaste 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s