Sirkka Turkka: mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Tämän kokoelman nimi voisi minulle olla yhtä hyvin Marraskuun talvi, perkele. Ihan vain tunnelmansa ja kertojan asenteen takia.

Kertojasta minulle muotoutui seuraavanlainen mielikuva:

Naturalistis-masentunut tilittäjä, kaamoksesta ja elämän nurjuudesta hiertynyt. Avautuu siitä, miten asiat hänen mielestään ovat ilman toivoa, mutta pinkeenä ärtymyksestä eikä onneksi takaisin kohtuun rämpien, koska se on pelkkää itsesääliä. Vittu, kun vituttaa – tyyppi. Lakonista aivoummetuslääkettä kadotetuille sieluille. Kyynikko päiväkävelyllä havainnoimmassa omaksi huvikseen. Ei sympatiaa edes uskolliselle koiralle vaan henki pois kun tilaisuus tulee ja silti eläimen elämä on omaakin kalliimpi. Henki pois, jottei joudu kärsimään kuolemanodotuksessa.

Tätä ihmistä vaivaa elämän merkityksettömyys tai elämän ydinkokemuksen puute. Ja vaikka kertoja havannoi hyvinkin tarkkaan mitä näkee ja kokee eli on aktiivinen, niin silti taustalla hiipii asenne, että ei oikeastaan viitsi/jaksa/huvita/kannata pohtia/etsiä/löytää/nähdä. Kertoja toteaa asioita ilman sivulauseita ja ehtoja. Tämä ei ole laiskuutta eikä kykenemättömyyttä vaan kuin asenne olla selittelemättä turhia.

Miten nyt näin? Joitakin lainauksia, jotka resonoivat minussa eniten. Joko ne olivat kielikuviltaan ihmeellisiä tai sitten vain kiehtovan lakonisia – oikeastaan osa jopa humoristisia. Ja joitakin erityisen oivaltavia aforistisia paloja oli ripoteltu pitkin polkua.

”Elämän joki on leveä ja lyhyt,

sen rannat kaukana toisistaan.

Ja rannoilla ruohon outo huuto,

lähestyvän myrskyn patarumpu,

kaikkien puiden kummallinen kuoro.”

*

”Ihmisen kulttuuri on linnun kuolema.”

*

”Hikoilen ja yritän puhua, välillä taas

tärisen. Melkein enemmän kuin kuolemaa, suren syntymääni.

Ja kaikki mitä pyydän

on tuhat metriä lunta sydämen päälle.”

*

”Kaipaus lähtee ja palaa jälleen

kuin kasvaimen pehmeä käsi, joka tukkii henkitorven.

Tai lintu, joka tavoittelee oksaa

korkealta oman taivaansa sinestä,

missä Miron lehmä lentää

utareet paukkuen ja soiden

kuin surulliset säkkipillit.”

*

”Rauhattomana etsin kiveä, että saisin heti

luovuttaa sen pois,

omalle onnettomalle itselleni, joka ei määräänsä tiedä,

ei hetkeäkään, kun se aika tulee.

Kiveä, joka olisi pehmeä kuin kuiskaus,

hellä joka sormelle.

Ehkä etsin itkukiveä, joka imee tuskan

niin että kämmenpohja kuivuu, niin kuin itse

imen ilmaa tai mitä tahansa

vain elääkseni, saadakseni elää.

Jos se pettää minut. Jos se joskus

Löydän ja jos se pettää minut,

heitän luotani sen kauas tai niin kuin joki

jätän kaiken, lähden,

kävelen vain pois.”

Elämänhalun ja -haluttomuuden välillä vaeltelua. Etsien merkitystä kohtaamisista. Voimattomuus jonkin äärellä, jota sanoilla ei tavoita.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Sirkka Turkka: mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Tammi 1979

50 sivua lainattu kirjastosta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s